Kulttuurivihkot 3/2018

Jussi Parviainen on suuria kulttuuripersooniamme. Hän on uudistanut ainutlaatuisella tavalla kotimaista draamaa. Hänestä tuli suomalaisen teatterin supertähti menestysnäytelmiensä Jumalan rakastaja (1984) ja Valtakunta (1985) myötä. 

Ne olivat järisyttäviä tapahtumia 1980-luvun maisemassa, ja edelleen ylittämättömiä, yhden teatteritoimijan synnyttämiä ilmiöitä. Jussi Parviainen oli teatteria vahvasti eteenpäin vievä, nuoren polven ykköstoimija rohkeudessaan. Hänen ansiostaan monille teatteri näyttäytyi yhä vahvemmin paikkana, joista tulevat kiinnostavimmat taidekentän avaukset.

Parviainen oli omaksunut opiskeluaikanaan opettajansa Outi Nyytäjän ajatuksen, että dramaturgin tulee sijoittaa tekstinsä olemassa olevaan jatkumoon, laitata, ottaa vaikutteita olemassa olevista teksteistä ja luoda niistä uutta. Tärkeintä oli esittää aiempaan pohjaten uusia, kirkkaita ja teräviä havaintoja.   

”Yhteentörmäyksistä, ristiriidoista ja erilaisuudesta kumpuavat sellaiset havainnot, joista voi rakentaa taidetta joka koskettaa”, Jussi Parviainen sanoo maaliskuussa 2018 ilmestyneessä Maria Roihan kirjoittamassa odotetussa elämäkerrassaan Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018).

Sen painopiste on Parviaisen näytelmissä ja dramaturgiakäsityksessä. Niiden esiintuomiselle on ollut suuri tilaus.

Suomalainen teatteri kiinnostavaksi

Suomessa oli 1980-luvulla vahva kaipuu uudenlaiselle draamalle, uudelle teatteriradikalismille, joka vastaisi 1980-luvun kaupunkilaisen kiinnostukseen ja odotuksiin teatterista rohkeiden väittämien esittäjänä ja tuon ajan elämäntavan kuvaajana. 

Siihen tarpeeseen Jussi Parviainen vastasi menestysnäytelmillään. 

Jumalan rakastaja on suomalaisen teatterin nykyklassikko ja 1980-luvun merkittävimpiä näytelmiä, joka nosti Parviaisen yhdeksi keskeisistä näytelmäkirjailijoistamme. 

Hän oli luonut Juska Paarman, näytelmähenkilön, joka kulkee omia polkujaan. Joka on hahmona lähellä häntä itseään, mutta samalla sellainen, että hänelle voi kirjoittaa mitä tahansa tapahtumia tapahtuvaksi. Juskan päämääränä on tulla joksikin, tulla omaksi itsekseen. 

Jumalan rakastaja ja se, että ”juuri teatterissa tapahtui”, sai monet pyrkimään Teatterikorkeakouluun. Parviaisesta tuli esikuva. Monet pyrkivät pukeutuneina Juska Paarmaksi.     

Jumalan rakastaja oli Parviaisen psykofyysisen teatterin esiintulo. Vuoden teatteritapaus.

”Mulle muodostui oma, väkevä ja toimiva kirjoitusmetodini.”

Suomalainen teatteri ja erityisesti uusi kotimainen draama alkoivat Jumalan rakastajan myötä voida paremmin kuin aikoihin. Se olikin kiinnostavaa. 

Jumalan rakastaja oli sukupolvikokemus, koska se onnistui hahmottamaan, kuinka ihminen kamppailee ajassa olevan narsismin ja itsekeskeisyyden sekä niihin liittyvän syyllisyyden kanssa. 

Valtakunta jatkoi Juska Paarman tarinaa maskuliinisuuden, narsismin, uskonnollisuuden ja seksuaali-identiteetin häilyväisyyden teemoilla. Miehen tuskaa ja kipua ei silloin käsitellyt kukaan muu samanlaisella otteella, eikä ole sen jälkeenkään. 

Tabujen rikkomista ja esityksen rajuutta kiitettiin. Näytelmän saama kohu lisäsi kiinnostusta entisestään. Valtakunta oli yleisömenestys.

Parviaisen monipuolisuus, idearikkaus ja kyvykkyys toimia eri kentillä oli uutta ja rohkeaa. Hän oli ensimmäinen kulttuuritoimija Suomessa, joka tuli persoonansa kautta julkisuuteen. 1980-luvulla oli ennenkuulumatonta, että taiteen tekijä tulee julkisuuteen muuten kuin tekemänsä taiteen kautta. Taiteen ulkopuolisia ”kohuja” ei suvaittu eikä taiteentekijä olisi saanut menestyä taiteellaan − tai ainakaan osoittaa sitä muille kuten Parviainen teki. 

Hän ravisteli teatterikenttää, ja loi perustan tämän päivän toiminnalle ja ihanteille.

Parviaisen seuraavia näytelmiä olivat muun muassa Akka (1986), Rikas (1987), Sänky (1987), Nouseva luokka (1988), Suojelusenkeli (1992) ja Moniminä eli Kuolematon (1994). Mutta sen jälkeen teattereiden ovet sulkeutuivat.  

Vuonna 2013 Kokkolan kaupunginteatteri esitti oman versionsa Jumalan rakastajasta. Se oli siirretty nykypäivään.

Oppilaat kohti taiteilijuutta

Jouko Turkkakin arvosti suuresti Jussi Parviaisen näytelmiä ja dramaturgiakäsitystä. Hän halusi Parviaisen opettavan metodiaan Teatterikorkeakoulussa. Siellä pyrittiin kohti uudenlaista teatterisukupolvea ja uutta teatterikäsitystä. 

Parviainen oli kehittänyt oman dramaturgian näkemyksensä ja psykofyysisen kirjoitusmetodinsa, jonka hän koki tärkeäksi opettaa myös muille. Hänen perusajatuksensa näytelmän kirjoittamisessa on, että näytelmän ytimenä oleva syiden taso, suuritöisin, täytyy kyetä ilmentämään seurausten maailmassa. Seurausten maailman kuvaamista varten hän määritteli uudelleen luonteen, lähtökohtaväittämän ja juonen käsitteet.

Yksi hänen keskeisistä teeseistään on, että mistään muusta ei tule kirjoittaa kuin siitä mistä tietää, käytännössä omasta elämästään ja kokemuksistaan. Kirjoittajan täytyy pitäytyä itsessään kyetäkseen luomaan näytelmällisen, elävän henkilön. 

Opettajana Parviainen oli innostava ja kannustava. Teatterikorkeakoulun dramaattisissa vaiheissa hänellä oli myös suuri huoli oppilaistaan. 

Oppilaat arvostavat Parviaisen pedagogian omaperäisyyttä. Sen yhtenä keskeisenä ajatuksena oli kokonaisvaltainen alalle kouluttaminen. Kaikkien piti oppia näyttelemään, kirjoittamaan ja ohjaamaan. Juuri kokonaisvaltaisuus saa paljon kiitosta entisiltä oppilailta.  

”Jos se koulutus olisi saanut jatkua, niin oltaisiin päästy jo näytelmän tasolle, isoon ytimeen kiinni, mutta sitten Parviainen haluttiin savustaa koulusta pois”, eräs oppilas sanoo.

Opetuksellaan Parviainen halusi terävöittää ammattikuntaa, saada tulevat teatterintekijät röyhistämään rintaansa. Hän jatkoi Outi Nyytäjän linjalla; opetti hankkimaan elämyksellistä tietoa ja laajentamaan kokemuspohjaa.

Jussi Parviaisen viimeinen päivä Teatterikorkeakoulussa oli 21.10.1988. Hänen lähtönsä oli oppilaille kova paikka, sillä Parviainen oli ollut heille tärkeä opettaja, joka oli johdattanut heitä kohti omaa taiteilijuuttaan. Joillekin Teatterikorkeakoulusta oli tullut ensimmäinen asia elämässä, johon todella sitoutui. 

Parviaisen lähdön jälkeen kunnollista opetusta ei ollut. Koulun hajoaminen koitui monille hyvin kohtalokkaaksi. 

Tulossa Jeesuksen menestystarina

Jussi Parviainen kirjoittaa parhaillaan kirjaa Jeesuksen menestystarina, jonka sisällä on näytelmä. Kehyskertomus on rakkaustarina. Se on hänen elämäntyönsä huipennus.  

Tekeillä on myös väitöskirja. Parviainen tutkii siinä transsendenssin, tuonpuoleisen, kommunikoimista näyttämöltä. Se on taiteen väitös, mutta hyvin teologinen. 

Myös siinä tuonpuoleinen on aistittavissa läsnäolevana näyttämöllä. Ajatus tuonpuoleisen tekemisestä aistittavaksi on Jussi Parviaiselle todellisuuden luonteeseen kuuluva mahdollisuus. 

Kulttuurivihkot 3/2018

ILMOITUS