Liukkonen, Marjo (2018): Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino. 351 sivua.

”Hennala ei ollut outo poikkeus historian virrassa, vaan yksi pysäkki totalitaarisen vallan jatkumossa. Hennalassa, kuten monilla vankileireillä ennen ja jälkeen sen, pyrittiin nopeuttamaan kuviteltua luonnonvalintaa ja voittajien mielestä 'oikeaa' historiallista kehitystä. Nationalismi ja eugeniikka tarjosivat siihen otollisen maaperän ja työkalut.”

Tuo kappale on toimittaja ja feministi Marjo Liukkosen perusteellisen tutkimuksen loppukaneetti. Sen jälkeen seuraa vielä 75 sivua viitteitä, lähteitä, murhattujen naisten luettelo ja kirjassa esiintyvien henkilöiden luettelo. Liukkonen käyttää mikrohistoriallista otetta, muistitietoa, kirjeitä ja muita lähteitä osaavasti. Kaikista teloitetuista naisista on perustiedot ja suuresta osasta paljon muutakin kerrottavaa. Myös leiri- ja parakkielämän arkipäivä tulee tutuksi kaikkine kummallisuuksineen, ruokajonoineen, raiskauksineen ja kaupankäynteineen. Lähde- ja tietoteoksena Hennalan naismurhat 1918 on siksi verraton ja uraauurtava tutkimus!

Teloittajat ja rodullistajat

Hennalan naismurhat 1918 on nimensä veroinen teos siksi, että juuri murhista, naisvihasta, kostosta ja osin myös rodullistamisesta oli kysymys. Nainen sotilaana, miesten vaatteissa ja sarkahousuissa kiväärin kanssa, oli kauhistus monelle aikalaiselle, kirjailija Ilmari Kiantoa myöten. Punaisten puolella taistellut nainen oli täydellisesti demonisoitu. Juuri Kianto oli innoittamassa punakaartissa palvelleiden naisten teloituksiin, jotta tämä yhteiskunnan “degeneroitunut” aines saataisiin pois päiviltä eikä se synnyttäisi enää lisää kaltaisiaan.

Majuri Hans Kalmin teloitusjoukot kävivät täyttämään tätä tehtävää innolla Hennalassa. “Kuhmoisten pirut” olivat jopa ylpeitä pilkkanimestään. Teloittajien joukossa,  partion johdossa naisia ampuivat myös tulevan presidentin Pehr Evind Svinhufvudin kaksi poikaa, Eino ja Yngve. Olisikohan siinä ollut henkilökohtainenkin syy Svinhufvudin pikaisesti ajamiin armahduksiin valkoisten voittajien julmuuksiin syyllistyneitä kohtaan? Tätä kysyy Marjo Liukkonenkin.

Joskus teloittajiksi määrättiin aivan nuoria poikia, niin sanotusta Suojeluskuntien "Oravakomppaniasta". Muistitiedon mukaan eräs nuorukainen ei halunnut ampua koulutovereitaan, mutta olisi tähän pakotettu, oman henkensä uhalla. Yleisestihän teloittajat tulivat muualta Suomesta, Hennalan naisvangit taas pääosin etelästä, Hämeestä ja Turun ja Porin läänistä. Niinpä tuntemattomia ja outoja “huorahtavia ryssän morsiamia” oli helpompi ampua kun kasvot eivät olleet tutut.

Teloittajina kunnostautuivat myös veljekset Lauri "Tahko" Pihkala ja Martti Pihkala ja monet muut sittemmin 1930-luvun IKL-äärioikeistolaiset, lakonmurtajat ja Lapuanliikkeen muiluttajat. Hans Kalmin johtama teloitusjoukko oli alistettu jo toukokuussa 1918 saksalaisten komentoon, mitä majuri protestoi jopa Mannerheimille lähettämässään kirjeessä. Marjo Liukkosen mukaan saksalaissotilaat olivat suomalaisia paljon inhimillisempiä; monet heistä kokivat olevansa työväenluokkaisina sosialisteina vangittujen hengenheimolaisia. Niinpä jotkut saksalaissotilaat toivat vangeille ylimääräisiä ruoka-annoksia ja vaatteitakin. Toiset taas käyttivät naisia myös seksuaalisesti hyväkseen. Erilaista kaupankäyntiä oli paljon.

Karmeinta käytäntöä oli teloitettujen uhrien ruumiiden häpäisy, riisuminen, “kallonmittaaminen”, jopa päiden irti leikkaaminen. Tätä rodullistamista, “lääketieteellistä”  eugeniikkaa harjoittivat muistitiedon mukaan leirin lääkärit. Heidänkin nimensä kirjassa mainitaan. Monet haavoittuneet jäivät ilman hoitoa ja äitiensä mukana tulleita pikkulapsia kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin juuri Hennalassa. Isorokko, tulirokko ja espanjantauti levisivät kuin kulovalkea.

Julmuudestaan tunnettu Pohjois-Hämeen 1. pataljoonan komentaja Hans Kalm (1889–1981) oli virolaissuomalainen ammattisotilas ja myöhemmin laillistettu vaihtoehtolääkäri. Hän pakoili viranomaisia muun muassa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen, palasi Suomeen 1950-luvun lopulla, väitteli tohtoriksi ja kehitti homeopatiaa. Hän ei joutunut koskaan vastuuseen murhatöistään Hennalassa.

Murhatut naiset

Murhattujen naisten lukumäärä vuonna 1918 tuskin selviää lopullisesti koskaan.

Hennalassa, missä teloitettiin ylivoimaisesti eniten nuoria naisia ja tyttöjä, arviot liikkuvat parista sadasta useampaan sataan. Marjo Liukkonen on laskenut murhattujen määräksi 216. Naiset olivat pääosin 17–20-vuotiaita, mutta joukossa oli jopa 14–15-vuotiaita tyttöjäkin. 

Lahdessa ja Hennalassa ensimmäiset teloitukset tehtiin tutkimatta jo huhtikuussa, mutta pääosin niitä pantiin toimeen toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Aseena olivat ensin kiväärit ja pistoolit, sittemmin konekivääritkin. Kristillisin menoin vainajia ei saanut haudata, vaan ruumiit peitettiin sorakuoppiin. Lahden kirkkoherra Matti Wikström oli innokas suojeluskuntalainen, joka kieltäytyi siunaamasta kirkkoon kuuluvia punavankeja ja esti heidän hautaamisensa kirkkomaahan – siitä huolimatta, että vuonna 1918 kaikki suomalaiset kuuluivat seurakuntaan.

Valtaosa naisista oli osallistunut aseelliseen taisteluun. Jos sen myönsi, oli miesten sarkapuvussa ja housuissa sekä leikannut hiuksensa, teloituskomppanian eteen marssittaminen oli todennäköisintä. Osa oli palvellut punakaartien keittiössä tai haavoittuneita hoitamassa. Sekin riitti syyksi kuolemantuomioon, jos esimerkiksi kotipitäjän suojeluskuntalaiset tätä vaativat. Myös “agitaattorit” ammuttiin usein ensin. Murhatut olivat useimmiten tehdastyöläisiä, mutta ammuttaviksi joutui myös palvelusväkeä, siivoojia ja torpparien vaimoja. Monella teloitetuista oli mukanaan pikkulapsia, jotka jäivät joskus täysin orvoiksi molempien vanhempien tultua tapetuiksi.

Ainakin yksi äiti ammuttiin Lahdessa keväällä 1918 sylissään vajaan viiden kuukauden ikäinen lapsi. 21-vuotias lahtelainen Rauha Agnes Sinisalo teloitettiin jo vapunaattona 30.4.1918. Hänen kanssaan ammuttu poikalapsi Hjalmar Julius Sinisalo oli syntynyt itsenäisen Suomen aamunkoitteessa 5.12.1917...

Pentti Stranius

ILMOITUS