Kirjailija Markku Into (s. 1945) kuoli 7.1.2018. Hänen muistoaan kunnioittaen julkaisemme uudelleen Kulttuurivihkojen numerossa 1/2013 ilmestyneen, Maarit Haatajan tekemän haastattelun. Lehden teemana oli elitismi. Markku Innolla oli tuolloin tekeillä runokokoelma nimeltä Blues One (Sammakko 2013).

Keskustelemme Markku Innon kanssa hänen tulevasta Blues Ones -kokoelmastaan, elitismistä ja tietysti undergroundista kirjailijan kotikaupungin Turun Aboa Vetuksen Aulakahvilassa.

"Olen aina digannut bluesia ja Bob Dylania. Tulevassa kirjassani joka runon nimi on tietty olemassaoleva blues. Tekstillä ei ole mitään tekemistä sen bluesin kanssa, johon nimi viittaa. Alla lukee kuitenkin otsikon kappaleen esittäjä, vaikka John Lee Hooker", Markku Into kuvailee.

Into kertoo kirjan runojen olevan ennemminkin fiiliksen kautta rinnastettavissa viittaamaansa bluesiin.

"Mulla oli kaikki Kingit. Al King, Freddie King, ja hain vanhasta työpaikastani Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolta lisää. Kuuntelin niitä ikään kuin työkseni ja hain vaikutelmia."

Salaliittoteorioita piirien ulkopuolelta

Markku Into tuntee itsensä runopiireissä aika ulkopuoliseksi. Hän ei tosin ole käynyt esimerkiksi Kirjailijaliiton okouksissa kuin pari kertaa, kun ne ovat sattuneet olemaan Turussa.

"Olen tahallani ollut ihan täällä vaan."

Elitismiä hän suostuu löytämään kirjailijapersoonastaan siinä mielessä, että on aika vaikeatajuinen ja vähän myyty runoilija.

"Luin jostain, että olen ystäväni Kari Aronpuron ohella Suomen ensimmäisiä postmodernisteja. En tiennyt edes olevani postmodernisti, mutta jälkeenpäin ajateltuna sehän on ihan hauskaa", Into hymähtää.

Onko olemassa joitakin kaunokirjallisia piirteitä, joilla saa helpommin apurahoja tai kirjallisuuspalkintoja?

"Ei ole tiettyjä taiteellisia tai kirjallisia tyylejä, joita Suomessa suosittaisiin, mutta jotkut henkilöt tuntuvat saavan aika mukavasti verrattuna toisiin. Ne, jotka saavat, tuntevat ihmisen tai ihmisiä. Saattaa olla salaliittoteoria, mutta ihmettelen, miten joku mielestäni ihan paska voi saada apurahoja toistuvasti", Into päivittelee.

Nimeltä Into ei kuitenkaan ryhdy ketään haukkumaan. Jos kirjan on kustantajalta saanut läpi, on sillä oltava ihan asiallinen tekijä.

"Kirjailijoille, jotka eivät käy muussa duunissa, ovat yksi-, kolme- ja viisivuotisapurahoista päättävät lautakunnat hyvin tärkeitä. Jos siellä joku sanoo, että toi on ihan paskaa, sille ei anneta mitään, niin ei niiden kanssa viitsi alkaa tappelemaan", hän lisää.

Helsingin eliitti

Onko Markku Innon mielestä olemassa kirjallista eliittiä?

"Vainoharhaisena turkulaisena mielestäni on olemassa kirjallinen eliitti, joka määrittelee paljon asioita, mitä tulee apurahoihin ja arvostukseen ylipäätään. Jos katsoo vuoden sisällä tulleet kirja-arvostelut Helsingin Sanomissa, voi näillä sormilla laskea, kuinka monta pienkustantamoiden kirjaa siellä arvostellaan", Into havainnollistaa.

Hänellä on käsitys, että joka kymmenes vuosi vaihtuvat he, jotka sanovat, mitä tehdään. On taiteen keskustoimikunta, jonka alla taas on eri alojen toimikunnat.

"Kirjallisuustoimikunnassa on muutama ihminen, jotka päättää mitä päättää. Lautakunnissa ja muissa suurin osa jengistä on pääkaupunkiseudulta. Eivät he välttämättä ole pahoja ihmisiä, yrittävät kai tehdä duuniansa. Luulen, että he arvostavat enemmän Kehä kolmosen sisäisiä kirjailijoita. Helsinki on se napa. Heikki Turunen ei taida olla kovin kova sana Bulevardilla."

Vaikka Suomi on pieni maa, Innosta Kehä kolmosen kohdalla tuntuu kulkevan tietty raja. Mutta sitä ei ole aina ollut, koska V. A. Koskenniemikin oli professorina Turussa ja asui kaupungissa.

"Koskenniemihän kumottiin jo 1950-luvulla haavikkolaisten ja näiden toimesta, jolloin modernismi sitten vihdoinkin suomenkielisen Suomen saavutti. Koskenniemi vain sattui asumaan täällä, Turun vaikutus oli vain hän. Kirjallisuuden vanhoillisuus kuitenkin murrettiin Helsingissä, koska siellä sijaitsivat kustantamot."

Demokratisoitunut taiteilija

Ikivanha underground-leima on ollut huono ja hyvä asia, Markku Into kokee.

"Nuoret tietävät minut sen kautta. Ne oli niin aitoja ja hyvin tehtyjä juttuja, huonoudessaankin. Runoilija Gregory Corso ei sallinut kustantajansa korjata virhettäkään, sen piti olla vain se 'first writ, best written', kuten Jack Kerouac sanoi. Fiilis menee pois, jos sitä aletaan sorkkimaan. Tänä päivänä kaikki tulevat jostain kirjoittajakoulusta, ja ne ovat kaikki samanlaisia, ne kirjat myös."

Underground oli Innon mukaan koko silloisen kulttuurin vastaista.

"Myöhemmin tuli jenkeistä termi 'counter culture' eli vastakulttuuri, joka sopi siihen, mitä tehtiin. Se oli elitismin vastaista. Joonas Kokkosen ja finlandia-talojen rakentamisen vastaista. Tarkoituksemme oli saada läpi popkulttuuria, turha pönäkkyys ja hienostelu helvettiin ja sen sijaan 'do your thing' ja 'be your thing'. Jokainensai duunata, mitä halusi ja kutsua sitä kulttuuriksi, jos halusi, pois pakko ja holhous."

Into toteaa, ettei undergroundia ollut Suomessa kuin hyvin lyhyen aikaa.

Inton kirjoista vain hänen esikoiskirjansa on hänen omasta mielestään osittain undergroundistinen.

"Muilla kirjoillani ei ole mitään tekemistä undergroundin kanssa. Aina olen digannut avantgarde-taidetta eri muodoissaan. Kaikissa näissä jutuissa olennaista on se, kuinka hyvin se on tehty. Huonosti tehty on aina paskaa, vaikka olisi kuinka hieno trendi."

Tänä päivänä Into kertoo kannattavansa niitä asioita, joita vastaan aikoinaan oli.

"Tykkään hyvistä kuteista nykyään, nytkin mulla on uusi puku päällä. Ei mulla ollut ennen varaa sellaiseen, eikä ideaa, eikä halua", toteaa Into hörppien capuccinoaan.

"Elitismi on enemmän kai tapa elää, tapa esiintyä, tapa tuoda itseään tykö. Sellaista Björn Wahlroos -stailia. Taiteessa sitä ei käsittääkseni enää ole; taide on demokratisoitunut", Into päättää.

ILMOITUS