Kulttuurivihkot 6/2017, kirja-arviot

Jaana Torninoja-Latola (2017): Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into. 488 sivua.

Historioitsija Jaana Torninoja-Latola on valinnut teokselleen sekä historiallisesti että kaunokirjallisesti antoisan ja tärkeän kohteen: kirjailija Elvi Sinervon (1912–1986) elämän. Elämäkerrassa kerrotaan tarkasti Sinervon lapsuudesta, nuoruusvuosista, rakkauselämästä, kirjailijanurasta ja poliittisesta kehityksestä.

Suuren painon saavat kirjassa ymmärrettävästi Sinervon vuodet poliittisena vankina. Nuo vuodet leimasivat paitsi Sinervon myöhempää elämää myös hänen kirjallista tuotantoaan, jossa hän toistuvasti palasi vankilakokemuksiinsa. Yksi kirjan herättämistä kysymyksistä on se, kuinka erilainen kirjailija Sinervosta olisi tullut ilman vankila-aikaa. Olisiko hänen tuotantonsa vähemmän yhteiskunnallista? Arvostettaisiinko sitä kenties enemmän niissä kirjallisissa piireissä, joissa Sinervon kirjailijuutta ovat määritelleet ennen kaikkea hänen taiteensa ideologiset ainekset?

Torninoja-Latolan mukaan Sinervo määritteli 1940-luvulla itsekin itsensä nimenomaan sosialistiseksi kirjailijaksi, jonka tehtävänä oli toimia yhteiskunnallisen muutoksen puolesta. Tällaiseen ajatteluun vaikuttivat niin Sinervon vankilavuodet kuin tuolloinen poliittinen tilannekin. Sosialistisen ideologian korostaminen työnsi Sinervoa kuitenkin yhä vahvemmin marginaaliseen asemaan, ”ainakin porvarillisesta näkökulmasta katsottuna”.

Kirjasta saa myös käsityksen, että Sinervo ei aina kyennyt keskittymään taiteelliseen luomistyöhön niin paljon kuin olisi halunnut. Vankilavuodet olivat raskaita, mutta myös lapsista huolehtiminen ja muut velvollisuudet veivät Sinervon energiaa. Sinervo tunsi myös helposti syyllisyyttä tekemättömistä töistä, ja hänen oli vaikea asettaa omat tarpeensa etusijalle.

Mikä vei kirjoitushalun?

Elämäkerrassa kysytään lisäksi, olisiko Sinervo kehittynyt kirjailijana vielä 1950-luvun jälkeenkin, ellei hänen miehensä, poliitikko Mauri Ryömä olisi kuollut vuonna 1958? Ryömän antama tuki oli Sinervolle erittäin tärkeää, ja tämän odottamaton kuolema auto-onnettomuudessa oli kirjailijalle suuri järkytys. Molemminpuolisesta uskottomuudesta ja osapuolten osittain erilaisista kommunikointitavoista huolimatta Sinervon ja Ryömän avioliitto kesti yli sodan kuohujenkin.

Kun Sinervolta kysyttiin myöhemmin syitä kirjoittamisen lopettamiseen, hän mainitsi usein Maurin kuoleman sekä sen, että hänen oli itsensä ja lastensa toimeentulon varmistamiseksi keskityttävä suomentamistyöhön – jossa hän teki myös merkittävän uran.

Torninoja-Latolan mukaan kirjoittamisen lopettaminen oli kuitenkin pitkä ja monisyinen prosessi. Sinervo oli esimerkiksi pettynyt siihen, että työväestö, jolle hän ensisijaisesti kirjoitti, luki mieluummin salapoliisi- ja viihderomaaneja kuin sellaisia teoksia, joita Sinervo piti kehittävinä. Myös monet negatiivissävytteiset kirja-arvostelut vähensivät hänen kirjoitusintoaan.

Torninoja-Latolan teoksessa analysoidaan kiitettävästi etenkin Sinervon tunnetuimpia teoksia, osittain vankeusaikana kirjoitettua Pilvet-runokokoelmaa (1944) sekä Viljami Vaihdokas -romaania (1946). Olisin kuitenkin toivonut, että Sinervon teosten tulkinnassa olisi toisinaan voimakkaammin irrottauduttu elämäkerrallisesta näkökulmasta. Tämä johtunee omasta taustastani kirjallisuudentutkijana. Historioitsijan kirjoittamassa elämäkerrassa tekstien biografinen tulkinta on tietysti ymmärrettävä valinta. Analyysissä olisi mielestäni silti voinut kommentoida enemmän ainakin tekstien kaunokirjallisia keinoja sekä muodon ja sisällön yhtenäisyyttä.

Tasa-arvo ja arki

Joka tapauksessa elämäkerta lisäsi ainakin omaa kiinnostustani Sinervon tuotantoa kohtaan. En ole lukenut lainkaan Sinervon proosateoksia, mutta teoksen lukemisen jälkeen haluan innokkaasti perehtyä niihin.

Elämäkerrassa kuvataan myös kiinnostavasti Sinervon maailmankatsomuksen aineksia, kuten näkemystä naisen roolista ja asemasta. Varsinaisena naisten puolestapuhujana – tai nykytermiä käytettäessä feministinä – Sinervo ei itseään pitänyt, sillä sosialismin mukaisesti miehet ja naiset olivat hänen mukaansa ”samalla viivalla”. Kuitenkin Sinervo huomasi, ettei tämä tasa-arvoisuus useinkaan toteutunut käytännössä. Hän arvostelikin sitä, että naisten oli jätettävä omat työnsä ja harrastuksensa taka-alalle. Kuten todettu, tämän hän oli kokenut omakohtaisestikin.

Torninoja-Latola kertoo kirjan esipuheessa, että hän on toistaiseksi siirtänyt ”telakalle” suunnittelemansa väitöskirjan kolmesta Sinervon sisaruksesta: Elvistä, Aira Sinervosta ja Sylvi-Kyllikki Kilvestä. Olisi hienoa, jos tämä väitöskirja vielä joskus valmistuisi. Olisi myös toivottavaa, että Sinervon kaunokirjallisesta tuotannosta tehtäisiin nykyistä enemmän tieteellistä tutkimusta. Aihe olisi osuvakin tällaisena aikana, jona kirjallisuuden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin on kirjallisuustieteessä alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Kulttuurivihkot 6/2017

ILMOITUS