Kultturivihkot 2/2010 - Arvostelu

Merja Leppälahti (2009): Roolipelaaminen – Eläytymistä  ja fantasiaharrastusverkostoja. Nuorisotutkimusverkosto. 99 sivua.

Roolipelaamiseen liittyvä  julkinen keskustelu on viime vuosina jakautunut kahteen leiriin. Jussi Ahlrothin, Mike Pohjolan ja itseni kaltaisille kirjoittajille roolipeli on nouseva tulevaisuuden taidemuoto, joka on hienoimmillaan juuri Pohjoismaissa. Merja Leppälahti kuvaa kirjassaan Roolipelaaminen – Eläytymistä ja fantasiaharrastusverkostoja toiminnan toista puolta, roolipelaamista erityisesti nuorten harrastuksena.

Roolipeleissä raja harrastamisen ja taiteen välillä on paljon häilyvämpi kuin esimerkiksi ammattiteatterissa ja harrastajateatterissa. Roolipeli on luonnostaan osallistuvaa taidetta, jossa jokainen pelaaja tuo teokseen oman luovan panoksensa. Elokuva on elokuva, vaikka sitä ei näkisi kukaan, mutta roolipeli voi syntyä vain tekijöiden ja pelaajien yhteistyönä.

Onkin perusteltua väittää, että Leppälahden kuvaamien nuorten pelit ovat vähintäänkin yhtä olennainen osa roolipelaamisen kenttää kuin ne projektit, jotka saavat palstatilaa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. 

 

Leppälahti käy kirjassaan läpi roolipelaamisen historiaa ja esittelee toiminnan kaksi merkittävintä suuntausta: pöytäroolipelaamisen ja larppaamisen. Roolipelikirjoittamista viime vuosiin saakka piinanneet asiavirheet ja väärinymmärrykset loistavat poissaolollaan. Leppälahti on tehnyt pohjatyönsä kunnolla, kuten lähdeluettelosta ja haastattelumateriaalista käy ilmi. Hän erottelee myös hyvin suomalaisen nuorisoroolipelaamisen ominaispiirteitä: toiminta on epäkaupallista ja omaa materiaalia tuotetaan paljon.Suomalaista roolipelaamista luonnostellessa olisi tosin voinut sanoa jotain myös kotimaisten pelijulkaisujen erikoispiirteistä. Suomessa on kuitenkin tehty useita omaleimaisia roolipelejä, kuten Mike Pohjolan »Tähti» ja Jari Penttisen »Hiljaisuuden vangit», puhumattakaan paljon pelatuista fantasiapeleistä, kuten Ville Vuorelan »Praedor».

Nuorten roolipelaamista kuvataan osuvasti. Rintanappeja tai pelislangia käsiteltäessä kirja on itseni kaltaiselle entiselle roolipelinuorelle suorastaan vaivaannuttavan tarkkaa tekstiä.

Parhaimmillaan Leppälahti on silloin, kun hän kontekstualisoi nuorten roolipeliharrastusta osaksi laajempaa harrastusten kimppua. Roolipeliharrastuksen sukulaisiin kuuluvat Harry Potter, cosplay ja scifi, ja niiden kaikkien harrastajakunnat risteävät monessa kohtaa. Tavallaan nuoret harrastajat muodostavat laajalle levinneen ja radikaalin alakulttuurin, joka on jäänyt vaille hippien tai punkkareiden ikonista asemaa siksi, että se ei pyri vastustamaan yhteiskuntaa, vaan ainoastaan jättämään sen huomiotta.

 

Kirjan ongelmallisin luku on nimeltään »Roolipelin viehätys». Se ei välttämättä ole Leppälahden vika, vaan syypäinä saattavat myös olla hänen haastateltavansa. He hehkuttavat eskapismia, samanmielistä kaveriseuraa ja sitä, että pelatessa oppii englantia. Kuvauksesta on vaikea hahmottaa, miksi pelaaminen on niin hienoa. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin roolipelaajat yrittävät perustella harrastustaan hyötyajattelun kautta, mutta Leppälahti olisi voinut tutkijana kaivaa vähän syvemmälle.

Eniten jäin kaipaamaan subjektiivista kuvausta siitä, mitä pelissä tapahtuu ja miten pelaaja sen kokee. Kun huomioon ottaa roolipelaamisen subjektiivisen, osallistuvan luonteen, on vaikea nähdä, miksei tähän osuuteen ole tuotu mukaan yksittäisen pelaajan pelikokemusta. Nyt selostus jää ulkonaiseksi, hapuilevaksi. Vaikutelma on kuin kuvailisi elokuvaa 24 ruudun sekuntinopeudella eteneväksi sarjaksi kuvia, jotka muodostavat illuusion liikkeestä. Onhan se totta, mutta ei siitä selviä, mistä todella on kyse.

Johdannon mukaan kirja on tarkoitettu nuorison piirissä toimiville ihmisille, joille roolipelaaminen on tuntematon ilmiö. Parhaiten roolipelaamista ymmärtää kokeilemalla itse, mutta toiseksi paras vaihtoehto on lukea tunteella kirjoitettu kuvaus yksittäisen pelaajan omasta pelikokemuksesta.

ILMOITUS