Taide on valtaa (II)

1. TAUSTAA

Uusimmat ”tieto on valtaa” -kulttuuri- ja taidetuotantokoneet ovat syntyneet kapitalistisen talouselämän siipien alla.

Tässäkin tapauksessa taloudelliset suhteet ”ovat määränneet” kaikki muut inhimilliset suhteet (Karl Marx).

Kapitalistinen talous kiristyy ja laajenee jatkuvasti uusiin muotoihin.

”Vapaan taiteen tekemisellä” on nykyisin läheinen suhde ylikansalliseen kapitalismiin ja arvopaperimarkkinoihin.

Kansainvälinen kapitalismi ja sodankäynti muistuttavat suuresti tosiaan. Saman tyyppisesti kuin urheilu ja nationalismikiihotukseen pohjautuva sodankäynti.

Sijoittamalla rahallista omaisuutta ”tieto on valtaa” -taidepeliin voi rikastua miljonääriksi äkkirysäyksellä. Se houkuttelee kaappaamaan ”vapaa taide” monenlaisten valtapelien työkaluksi.

Koska myös ”taide on nyt ylikansallista rahaa” sitä vastan on taisteltava iskulauseella ”taide on valtaa”.

Se on ”taiteilijaproletariaatin” tehokkaine vastaisku ”kapitalismin taiderahamaailmaa” vastaan.

Taiteen suurin arvo on silloin kun se kuvaa universaalista tarinaa (myyttiä). Nationalistinen ja regionalistinen taide on universaalin taiteen vastakohta.

Nationalismin ja urheilun yhteys on puolestaan siinä, että ne pohjautuvat samaan kansankiihottamiseen. Siinä Väinämöinen hiihtää ensin 100 km ja surmaa keihäällään 50 metrin päässä seisovan hirven.

Siis suomalainen rotukansa on maailman paras 50 km hiihdossa ja keihäänheitossa. Varsinkin olympiakisoissa. Länsimaisessa kulttuuriperinteessä sodankäyntikin keskeytetään olympialaisten ajaksi. Mutta tämä ei päde maapallon muihin valtakulttuureihin.

Kansan keskuudessa on lisääntynyt abstraktin taideilmaisun lisääntyessä tunne siitä, että moderni taide on aina vain käsittämättömämpää. Kansaa varten koulutetaan siksi nykyisin myös ”katsomis- ja olemisavustajia”.

Tämäkin ilmiö liittyy kuvitelmaan ihmisestä ”tieto-olentona”. Tässä yhteydessä ajatellaan, että kun ihminen alkaa ”tietämään taiteesta” hän alkaa ymmärtämään taidetta.

Turkin diktaattori on parhaillaan rankaisemassa toisen valtion taiteilijaa, saksalaista runoilijaa, koska kyseinen taiteilija teki Turkin valtiojohtajasta pilkkarunon (seksin harrastamisesta eläimen kanssa).

Tämä tapaus liittyy uusimpaan ylikansalliseen kehitykseen, jossa ”vapaa taiteilija” voidaan tuomita seuraavaksi kuolemaan ja samalla iskulla monessa eri valtiossa.

Saksan oikeuslaitos (yhteiskunnallinen valta) on antanut jo ensimmäisen tuomionsa kyseiselle runoilijalle koska pilkkaruno vaarantaa unionin ja Turkin kanssa tehdyn pakolaisten käännytyssopimuksen (EU – Turkki).

Kyse on uudenlaisesta kiristyssuhteesta.

Siinä turkkilainen loukkaantunut vallankäyttäjä uhkaa lopettaa ”turvapaikanhakijoiden fasistisen varastoimisen ja siirtämisen” jos saksalaista pilkkarunolijaa ei rangaista riittävän ankarasti.

Uusliberalismi alkoi rantautua Suomeen 1980-luvun alussa. Neuvostoliiton romahtaminen antoi lisää vauhtia kapitalismin riehumisella ympäri maapallon.

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomion arvoista se, että kommunismi jäi kytemään ja elämään eri puolilla maapalloa.

1980-luvulla käynnistynyt kansainvälinen uusliberalistinen talous ja politiikka alkoi vaikuttaa myös Suomen Turun Aurajokisuulla. Jokisuu oli ollut siihen asti vilkas telakka- ja teollisuusalue.

Kyseinen alue alkoi kuitenkin hiljentyä toiminnallisesti ja jokisuurakennukset tyhjentyä. Kyseinen muutos tapahtui vuorovaikutuksessa kansainvälisen kapitalismikehityksen kanssa.

Aurajokisuulla toiminut telakka siirtyi jokisuulta Pansioon. Siirtymisen taustalla oli Wärtsilän konkurssi 1989. Sen jälkeen Suomi koki talousromahdukseen 1992-1993.

Myöhemmin jokisuulta muutti pois myös Kakolan vankila. Se oli auttamattomasti myös vanhanaikainen (alunperin 1800-luvun alkupuoliskolta). Uusi vankila rakennettiin kauas Turun pohjoispuolelle.

1980-luvulla syntyi ajatus jokisuun vanhan teollisuuden ottamisesta uuteen käyttöön ja merihistoriallisen Turun jokisuun ”jalostamisbisneksestä”. Jalostamisella viitattiin alueen rahallisen arvon kohottamiseen ja rahakkaaseen asuntorakentamisen.

Jokisuun ilmeen totaalista muuttamista vei eteenpäin Turun ”superlautakunta” (KRL) sekä sen puheenjohtajat Juhani Leppä ja Ville Itälä.

Kansainvälisen jokisuuympäristötaiteen markkinoinnin kohdalla aktiivinen toimija oli museonjohtaja Päivi Kiiski (WAM).

Uinahtanut ”tuppukylä-Turku” halusi kohota merkittäväksi ”eurooppalaiseksi bisnespaikaksi”.

Käynnissä ollut rakennemuutos merkitsi uudenlaista suhdetta vallan ja kaavoituksen, vallan ja arkkitehtuurin sekä vallan ja taiteen välillä.

Muutoksesta aiheutui monentasoisia konflikteja. Ne liittyivät jokisuun kaavoittamiseen, alueen vanhan teollisuuden uuskäyttöön sekä paikallisten taiteilijoiden tulevaan rooliin.

Turusta alettiin tekemään 1990-luvun alussa kansainvälistä taidekaupunkia (”Turku – Eurooppalainen kuvanveistokaupunki”. Tällä iskulauseella on yhteys myös Wäinö Aaltosen kuvanveistostaiteeseen. Se tunnetaan ennen kaikkea nationalistisena taiteena.

Kun Aurajokisuulle sijoitettiin kalliita kansainvälisten taiteilijoiden teoksia, sillä tähdättiin Turun näkyvyyden kohottamiseen, imagonkohotukseen ja rahalliseen hyötyyn.

Mutta samalla pudotettiin paikalliset ammattitaiteilijat taiteen ”taiteen B-ryhmäksi” mikä kiusasi heitä monella tavalla. Heitä kiusasi samalla kaikki muukin ”oikeaa taidemaailmaa alempi”.

Osallistuin itse aktiivisesti virassa ja vapaa-aikanani mainitsemaani kolmeen konfliktiin.

Jouduin esimiesteni kanssa konfliktiin Aurajokisuun uudistamisessa virkatyöni, kaavoituksen yhteydessä (Jukka Paaso, Itsenäisyyden ajan Turku, Turun kuva 4. osa, ISBN 952-99502-4-1, Turku 2006). Toimin Turun keskustan vanhojen teollisuusrakennusten uuskäytön suunnitteluryhmän puheenjohtajana 1987-1990, tarkastelin samassa yhteydessä myös Aurajokisuun uudistamista (kts. Teollisuustilan uuskäyttö Turun kaupunkikeskustassa, toimittanut Harri Andersson, Turun kaupunki, 1990). Olin ehdottamassa Turun seudun arkkitehtien puheenjohtajana arkkitehtikilpailun järjestämistä Aurajokisuun uudistamisen aloituskohteelle länsirannalle (Turun Sanomat 4.7.1986).

Olin myös mukana paikallisten taiteilijoiden käynnistämässä protestiliikkeessä ”ylikansallista taiteilijavaltaa” vastaan.

Tapasin taidekoulun käyneitä paikallisia taiteilijoita esimerkiksi heidän suosimassa näyttelypaikassa Galleria Joella (Läntinen Rantakatu 21). Pidin samassa paikassa helmikuussa 1994 nuoruustöitäni esitelleen näyttelyn puolisensataa työtä, myös moderni videoesitys ”kaupunkikone”. Tein videon Juhani-poikani sekä hänen muusikkoystäviensä kanssa. Poikani opiskeli myöhemmin taidekoulussa uusmediaa.

Sain näyttelyesitteestä paikallisilta taiteilijoilta kritiikkiä koska näyttelyesitteessäni luki ”taiteilija Jukka Paaso”. Minun olisi pitänyt esiintyä vain arkkitehtina.

Arvostelin esitteessäni ”modernia paskademokratiaa, systeemidiktatuuria ja puoluekonetta”, tämän arvostelun taustalla oli virkatyössä kohtaamani valtapeli (yleiskaavoituskiista, maisemasuunnittelukiista, Aurajokisuun uudistamiskiista jne.).

Miksi teen taideteoksia?

Mitä taide on? Kuka meistä on taiteilija? Miksi ammattitaiteilijoita pitäisi arvostaa eniten taiteesta puhumisen yhteydessä?

Miksi ammattitaiteilijan tekemä taide on parempaa kuin toisten teoksia tekevien taide? Uhkaako kansainvälinen taiteilija paikallisia taiteilijoita?

Onko esimerkiksi Juhani Palmun ”regionalistinen kosiskelutaide” ollenkaan taidetta? Ovatko hänen maalauksensa pelkkiä kuvia?

Onko Palmun maalaus pelkkää bisnestä ”taiteella” vai sisältyykö siihen muitakin huomion arvoisia ulottuvuuksia, esimerkiksi ”maakuntahengen” kohottaminen.

Vaikka sitä pidettäisiin myyttinä ja rasimin muotona?

Kirjoitin vuoden 1994 joulukuussa omakustanteen ”Taide”. Sen punaisessa kannessa on hammasratas ja sana ”nyt” (sinne tänne pitkin pintaa ripoteltuna).

Ratas kuvasi ”kaupunkikonefilosofiaani”, sana ”nyt” modernia nykyaikaa. Olin saanut kaupunkikonekirjoittelustani rohkaisevaa palautetta filosofi von Wrightiltä.

Julkaisuni ”Taide” teksti pohjautui ”tieto on valtaa”-taideajatteluun ja heijasteli varhaisempaa taidekäsitystäni (keskiössä ”estetiikkatiede”). Taidetta koskenut ajatteluni oli ollut muutoksessa jo lapsuudestani lähtien.

Myöhemmin siirryin (valokuvaus- ja muiden kokeiluvaiheiden jälkeen) käyttämään perinteeksi tulleen modernin taiteen väritekniikkaa. Harjoitin abstraktia ja ekspressiivistä pikamaalausta, koska olin kiinnostunut eniten sisäisten henkisten liikahdusteni heijastumisesta kuvateoksissani.

Maalasin tuossa vaiheessa suurille lastulevypinnoille käyttäen suuria siveltimiä ja muita tekniikoita kuten lastavetaisuja, raaputusta jne.).

Siirryin abstraktista pikamaalauksesta dadaistiseen ilmaisuun vaistonvaraisesti. Siihen vaikutti Ukrainan sodan syttyminen.

Huomioni kiinnittyi sattumalta löytämiini, minua kiinostaneisiin esineisiin ja värin kaatamiseen ja vapaasti pinnalle.

Ja kun syvennyin uudenlaiseen eksistentialistiseen filosofiaan, omaksuin eksistentialistisen ajattelun. Se muutti suuresti aiempaa käsitystäni taiteesta (taide liittyy olemisprosessiin).

Taiteessa on tärkeintä ottaa huomioon teoksen lukija ja katsoja.

Nykyisin ajattelen, että taide ei liity ”tieto on valtaa” -estetiikkatieteeseen. Ja että uusin poliittinen ja taloudellinen ”taidevaltapeli” uhkaa ”vapaan taiteen” harjoittamista sekä taideteosten lukijoiden ja katsojien olemassaoloa.

Myös taiteen kohdalla ”edistys” on pelkkä myytti.

Moderni taide on ollut tässä aivan väärillä urilla. Mutta tuo virhe on korjattavissa myös ”modernin perinnettä” hyödyntäen.

”Tieto on valtaa”-taidekäsitys liittyy autoritääriseen normiin, mutta luovuus ei.

On keskeistä havaita kaikkien lukijoiden ja katsojien luovuus ja taiteellisuus.

Taide ei ole nationalistiseen yhtenäisvaltapeliin liittyvä kilpailu, jossa ”jyvät erotellaan akanoista”. Vaikka minutkin oli huomattu koulussa luovaksi ja taiteelliseksi ,siihen ei saa jäädä roikkumaan.

Kaikki meistä ovat luovia ja taiteellisia.

*
”Eksistentialistiseen estetikkaan” tulee sisällyttää ajatus taiteen vapauden pelastamisesta, sillä jos taide joutuu taloudellisen ja poliittisen vallan työkaluksi ihminen kuolee henkisesti ja fyysisesti.

Tämä filosofointi liittyy myös ”subjektin kuolemaa” koskevaan ajatteluun ja siihen, kuinka ihmispoloista voidaan auttaa lohduttamalla ja herättämällä kunkin subjekti (minä) henkiin.

Tein Kauhavalla noin 70 dadaistista työtä ja ymmärsin, että maailmanloppu on jo ollut ja ”ihmisen olemassaolo on päättynyt”. Enää on vain ”jo olleen maailmanlopun” etenemistä.

Käynnissä olevaan kehitykseen liittyy ”subjektin kuolemaa” ja myös nationalististen valtioiden loppua.

Sana kuoli ja kuva valtasi kaiken minussa.

Ymmärsin, että ”tieto ei ole enää valtaa”, nyt ”taide on valtaa”, sillä juuri se paljasti missä tässä maailmassa nyt mennään.

Nyt kun katselen noita dadaistisia töitäni, ymmärrän, että niissä toistuu yksi ja sama sisäinen ääni tuska, mikä juontaa ulkopuolellani avautuvassa maailmassa vallitsevaan sekasortoon ja kaaokseen.

Viimeksi ajattelin, että ”nyt tämä dadailu riittää”.

Seuraavaksi odottelen tulevaa uutta maailmassaoloa. Voidakseni ymmärtää missä olemme seuraavaksi menossa. Ja kerron siitä huomenna.

Kirjoitin vuoden 2000-luvun alussa (toisen avioeroni jälkeen) historiatulkinnan toisinajattelijana Turun Lausteen lähiössä omankustanteen Itsenäisyyden ajan Turku.

Siinä on myös kappaleen ”Turku ja kuvataide” (kts. Jukka Paaso, Itsenäisyyden ajan Turku, ISBN 952-99502-4-1, sivut 81-87, 2006). Tuossa kappaleessa on lyhyt kuvaus Turun piirustuskoulun historiasta. Se paljastaa kuvakielen pohjalta nykyisen Turun kulttuurin pohjan ja nykyajan.

Turun paikallinen ”taideauktoriteetti” Turun piirustuskoulu aloitti 1830-luvulla ja opetukseen kuului piirtämisopetus kipsimallin pohjalta.

Opetukseen tuolloin sisältynyt ”taidefilosofia” oli läheistä sukua käsityöajattelulle.

Taiteen arvoa oli siis alettu mittailemaan 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun Turussa rahalla ja valtaeliitin harjoittaman poliittisen valtapelin pohjalta.

Tuon uuden prosessin ensimmäisessä vaiheessa taideasiantuntijat (myös heistä alettiin käymään kovaa kansainvälistä kilpailua) mittasivat ”tieto on valtaa”-estetiikkapohjalta taideteosten arvon.

Luonnostelin tuossa vaiheessa (virkatyöhöni liittyen) myös ”pääkeskustan ympäristötaidetta”, myöhemmin 1990-luvulla myös betonilähiökehälle (kansainvälisten esikuvien pohjalta). Tein esimerkiksi ison kaasupallon avulla myös kokeilun mammuttimaisen valaistun pyramidin sijoittamisesta koko Turun pääkeskustan ylle.

Ideoin myös ympäristötaidetta tulevan moottoriien sisääntulotien varrelle (suuria kananmunan muotoisia ”palloja” tien varrelle eri väleihin (liikenopeuden mukaan) moottorotein varrelle sijoitettuna.

Olin käynyt esimerkiksi Saksassa Bremenin kaupungin Teneverin rationalistisessa betonilähiössä, jossa vaikutti vanha ystäväni Pekka Tanner, hän toimi tuolloin Teneverissä lähiöuudistusarkkitehtina.

Olin ollut myös Turun Kauppatorin ”komistamiseksi” (kaupunginhallitus) järjestetyn taidekilpailun sihteeri. Kilpailun tuomaristoon kuuluivat myös Laila Pullinen ja Miina Äkkijyrkkä.

Kirjoitin arkkitehtilehteen 4/2001 kirjoituksen ”Taiten tilasta ja tilataiteesta”. Kansainvälisen taidevallan Turkuun rantautuminen oli synnyttänyt ”tuppukyläkulttuurisessa Turussa” protestiääniä mutta ilmiön taustasta ei käyty syvällisempää julkista keskustelua. Paikallinen taideharrastaja liimasi uusia ja uusia ”anarkistisia iskuja” modernististen ympäristötaideteosten päälle.

Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 valmistelun aikana syttyi uudestaan yhteenottoja paikallisen taide- ja kulttuuriväen sekä turkulaisen valtaeliitin välillä.

Säätiö 2011 suosi toisia taiteilijoita mutta ei kaikkia taiteilijoita ja Turun kulttuurivaikuttajia. Lisäksi säätiövalta vaiensi ja rankaisi niitä henkilöitä, joiden se katsoi vahingoittaneen Turun ”imagonkohotushanketta 2011”.

Kun taide valjastettiin Turun imagonkohotusvälineeksi vallan ja taiteen suhde muuttui siten, että taiteen tekemisen vapaus alkoi murtua ja taide alkoi tulla poliittisen vallan alaiseksi valtapelityökaluksi.

Rakennusanomat (julkaisija Pelipeitto Oy) julkaisi joulukuussa kirjoitukseni ”Vapaat taiteilijat – liittykää yhteen”. Kirjoitin siitä kuinka taiteilijat ovat alkaneet viimeksi vieraantua (kulttuuripääkaupunkivuoteen 2011 liittyneet tapahtumat) ei vain itsestään vaan myös vapaan taiteentekemisen perimmäisistä lähtökohdista. Ja että taiteilijat aiheuttavat myös itse vapaan taiteen tekemisen päättymistä.

Myös arkkitehdit olivat luovuttaneet jatkuvasti ”suuren taiteensa” vallan käsiin mutta nyt myös niin kutsutut ”vapaat taiteilijatkin” alkoivat olla rähmällään vallan edessä.

Valitin oikeuskanslerille vuoden 2011 valmistelusta koska se tapahtui suljetun säätiön hanskassa ilman juridisesti kestävää kuntademokratiaa (kuntalaki jne.).

Oikeuskansleri heitti pallon valtion tilintarkastajille ja Turun kaupunki viskasi minut virkapaikaltani ennen aikoja eläkkeelle.

Turun kulttuuripääkaupunkivuoden aikana virkavalta ja poliittinen valta sekä mediavalta oli yrittänyt estää kaikin keinoin kaikenlaisen toisinajattelun.

Onneksi Turun ylioppilaslehti julkaisi kirjoitukseni ”Onnistuuko vuosi 2011”.

Veikkasin kirjoituksessani Turulle vuoden 2011 jälkeen ”kamalaa krapulaa”. Ja niin myös tapahtui. Kesään 2016 mennessä KHO ei ole saanut valmiiksi ratkaisua siitä tuleeko Turun kaupungin palauttaa valtiolta juhlavuotta 2011 varten saamia rahavaroja (miljoonia euroja). Kiista koskee varojen väärinkäyttöä.

Lähdin eläkkeelle 2011 ja muutin uuden perheeni kanssa Turusta Kauhavalle.

Maakuntalehti Ilkka haastatteli minua muutettuamme Kauhavan keskustasta Kantolan syrjäkylään (Arkkitehti unelmoi hyvästä elämästä, Ilkka 25.11.2012.

Jatkoin Kauhavalla Turussa parikymmentä vuotta aikaisemmin aloittamaani taideharrastusta ja törmäsin 2014 Seinäjoella tapahtuneen taulukiistan yhteydessä uudestaan taiteen vapautta koskevaan konfliktiin.

Valta oli kaappaamassa Seinäjoellakin ”vapaata taidetta” valtapelityökalukseen.

”Kauhan taidetalona” oli pieni entinen omakotitalo. Asetin sinne ja Kauhavan kirjastorakennukseen sekä kerran kunnan terveysasemalle nähtäväksi muutamia uusimpia töitäni mutta ne eivät puhutelleet paikallista väestöä mitenkään.

Kun käytössäni ei ollut syrjäkylässämme muuta kulkuvälinettä kuin polkupyörä piirsin Kauhavan Kantolan kylän ja lähikylien taloista tussikynällä kymmeniä pieniä kehystettyjä tauluja.

Toiset asukkaista maksoivat niistä pienen summan rahaa, toisilta en edes pyytänyt maksua.

Harjoitin samaan aikaan (jo kolmannessa) ”Factoryssäni” (nyt asuinpaikkamme vanhassa riihessä) dadaististen töiden tekemistä ja taiteesta kirjoittamista (omakustanteet). Kauhavalaiset eivät olleet edes kuulleet, että teen myös modernia kuvataidetta.

Taiteilin pienessä syrjäkylässämme kesästä 2012 lähtien muusta maailmasta eristäytyneenä erakkona.

Opin ymmärtämään sen, että taide on pohjimmiltaan minäni olemassaoloon ja maailmassaolosuhteisiin liittyvä seikka.

Olin elänyt vuodesta 1974 lähtien toisessa avioliitossa mutta suhteessamme alkoi tapahtua 1990-luvun lopulla käänne huonompaan päin. Erosimme vuonna 2003 ja muutin Turun Raunistulan puutaloalueelta Lausteen betonilähiön yksiöön. Olin taas kerran hetken yksin.

Mutta olin kulkemassa taas kerran kohti avioliittoa. Myös tämän kolmannen avioliiton taustalla vaikuttaa yksilön ja yhteiskunnan välillä tapahtuva muutosprosessi. Siinä korostuu entisestään vapaan yksilön ”itselleen oleminen”.

Tein samana Lausteen yksiössä yksin asuessani ensimmäisen ”sattuman valun” (2003) valuttamalla ensin väriä pinnalle ja ”muotoilemalla” valuvaa väriä pinnalla kallistamalla pintalevyä suuntaan ja toiseen.

Olin kokeillut aikaisemmin myös taidevalokuvausta ja esimerkiksi pilapiirtämistä. Niitä on ollut myös näyttelyissäni.

Seuraavaksi muutin Lausteelta Halisten lähiöön (kts.Haliset-lehti, toukokuu 2005). Muuttoon vaikutti se, että olin tavannut Turussa taidekoulun käyneen minua paljon nuoremman syntyjään kauhavalaisen naisen.

Aloimme seurustella ja muutaman vuoden kuluttua menimme myös naimisiin.

Olin alkanut kirjoittaa Lausteen yksiössäni Turun historiasta ja Halisten muinaispellolta löysin peltoaurausten jälkeen vanhoja esineitä vanhasta Turusta eli Åbosta. Esineet olivat levinneet pellolle Åbosta kauan sitten tuotujen sontakasojen mukana (sonta oli muinoin ainoa lannoite).

Kyseiset esineet olivat ainoita täysin varmoja ”todisteita” siitä, miten Turun kehitys on edennyt konkreettisesti.

Eniten minua kiinnosti nationalistisesti ”piispanistuimeksi” markkinoitu Koroisten niemi ja sen lähialue. Nimen varhainen rautakauden asutus on ollut ”barbaariasutusta” (esimerkiksi Viron suunnalta).

Kun sain selville, että Turun kaupunki haluaa vallata puolet Suomen vanhimmasta muinaispellosta rakennusmaaksi (kaavoitus), pidin Halisten S-marketissa (3.11. – 3.12.2008 ) valokuvanäyttelyn tuon muinaispeltoalueen maisemasta ja paikan herättämistä miljöötunnelmista.

Aloin ymmärtämään sen, että yksilöllinen oleminen sekä yhteiskunnallinen kehitys ei tapahdu siten kuin yleisesti on kuviteltu ja uskoteltu.

Hallittu yksilöllinen elämä ja hallittu yhteisöllinen yhteiskuntakehitys on harha. ”Todellinen kehitys” etenee hallitsemattomasti ”sattumien vyöryssä”.

Hallittuun kehityksen sisältyvän harhakuvitelman aiheuttaja on yhteiskunnallinen poliittinen valta. Varsinkin nationalistisen aatteen ja liikkeen (organisaatiovalta) ruokkiminen vääristää ”todellisuutta”.

Kansallinen, regionalistinen ja paikallinen valta ylläpitää jatkuvasti Turusta Suomen historiaan ja nykyaikaan liittyviä harhakuvitelmia.

Turun kaupungin väitetään olevan nationalistisen Suomen ”kohtu”, se on kuitenkin tuulesta temmattu myytti.

Daniel Jusleniuksen selvityksessä vuodelta 1700 kaupungin perustaminen juontaa Raamatun kertomukseen vedenpaisumuksesta (liittyen kristillisen uskon ja kirkon Turkuun rantautumiseen).

Myytin mukaan Turku olisi ollut jo alun perin iso ja komea. Turun ikä on laskettu piispanistuimen Koroisille siirtämisen pohjalta (paavin kirje vuodelta 1229 jKr.). Turku olisi ollut myös hansojen (länsieurooppalainen talous) kaupunki.

Yhteiskunnallista valtaa käyttävä Turun nykyhallinto mainostaa Turkua Suomen ikivanhana kansainvälisenä paikkana. Tuossa propagandassa yhtyy imagonkohotus ja rahavalta (talousvaltapeli).

Samalla se pitää tuota historiakäsitystä omana monopolina sekä rankaisee kaikkia toisinajattelijoita uusien historiatulkintojen tekemisestä.

Ymmärsin, että Turun historia ja nykyaika on aivan muuta kuin miksi sitä markkinoidaan julkisuudessa. Löysin uusien tulkintojen pohjaksi myös kirjallista aineistoa ja konkreettista esineistöä seuraamalla Turun uusinta kaupunkiarkeologista tutkimusta ja etsimällä Halisten muinaispellolla vanhoja esineitä.

Olin siirtynyt 1990-luvun lopulla pikamaalaukseen (abstrakti ekspressionismi). Maalasin isoille lastulevypinnoille suurilla siveltimillä ja kirkkailla väreillä.

Yhden pikamaalaukseni nimeksi laiton ”rakastuminen” (”Amatörkonstnär, arkitekt och pasifist”, Östra Nyland 5.8.2000), toisen ”aamuhetki” (kts. Kulttuurivihkojen blogini ”Transsendenssi”).

Perheelläni oli lähellä Loviisaa, Lapinjärvellä vuodesta 1996 lähtien kesänviettopaikkana ”punainen mummonmökki”. Tein nuo pikamaalaukset lomalla Lapinjärvellä.

Olin suunnitellut arkkitehtiopiskelijana Lapinjärven hotellin (alkuperäinen rakennuslupa 1977, kts. Loviisan Sanomat 1977 ”Maaseutukuvaan sopiva motelli”. Kyseinen rakennus on nykyisin nimeltään ”hotelli Hanhi”.

Kesäpaikkamme myytyäni (2010) ja Turusta Kauhavalle uuden perheeni kanssa muutettuani Turun arki sykki vielä pitkään alitajunnassani niin, että en osannut aina tunnistaa uuden asuinseutumme Etelä-Pohjanmaan ja Kauhavan Etelä-Suomen kulttuureista poikkeavia piirteitä (kulttuuri ja siihen liittyvä myytistö).

Näin aluksi lakeudella eräänlaisia ”unikuvia Turusta”. Vasta monen vuoden jälkeen aloin nähdä Kauhavan, Seinäjoen ja koko Etelä-Pohjanmaan sisälle (kulttuuri ja myytistö).

Kauhava on entistä merenpohjaa. Sen alueelta ei juurikaan löydy esimerkiksi pronssi- ja rautakauden aikaisia esineitä.

Kauhavalla esinelöytöni ovat olleet esimerkiksi metsästä ja vanhasta maatilakeskuksestamme (esimerkiksi puisia kappaleita ja rautaesineitä).

Kun olin löytänyt minua jostakin syystä kiinnostaneita esineitä kiinnitin niitä nauloilla pohjalevylle ja kaadoin päälle suoraan maalipurkista väriä.

Annoin värin ”piirtää” pinnalla vapaasti, toisinaan myös kallistelin levyä.

Annoin kaiken edetä pyrkimättä hallittuun taidetyöskentelyyn. Annoin kaiken edetä ”siten kuin minusta tuntui”.

Prosessi alkoi tuntua nyt tärkeämmältä kuin lopputulos.

Kun olin saanut teoksiani valmiiksi, jäin ihmettelemään ja kyselemään itseltäni kaikenlaista. Kirjoitin tuolloisia ajatuksiani myös muistiin (kts. omakustanteeni).

Minua ärsytti uusimmissa töissäni se, että ”sattumavalujen” alta paistoi usein ”hallitun tekemisen harmoniaa”. En ollut päässyt täysin eroon vanhasta ajatuksesta ”tieto on taiteessakin valtaa”.

Aloin ymmärtämään, että kuvan tekeminen ja taide liittyy olemassaoloon, ei tietämiseen (akateemiseen ”estetiikka”-tutkimukseen).
Ja että tärkeintä taiteessa on ottaa huomioon lukija ja katsoja.

Olemiskokemus ja taideteoksen syntyprosessi alkoi kiinnostaa minua aina vain enemmän.

Kun taide liittyy olemiseen, alkaa ajattelemaan taideteoksia ja kuvien tekemistä (prosessia ja lopputulosta) uudella tavalla.

Kuvateoksen tekeminen on nyt minulle eksistentialistista filosofointia päästäkseni eron minua ahdistavasta ”raskaasta henkisestä painosta” pääni päällä.

Olin käynyt Turussa raskaan mutta hyvän ”elämänkoulun”. Siitä oli hyvä jatkaa eteenpäin.

2. EKSISTENTIALISTINEN ESTETIIKKA

Eksistentialistinen filosofia korostaa yksilön vapautta ”itselleen olemiseen” sekä sitä, että myös kertomuksen lukija ja kuvan katsoja on luova olento.
Mutta jos taideteoksen tekeminen kuolee nykyisissä valtapeleissä, ihminenkin kuolee.

Taide liittyy ihmisenä olemiseen, ei ”tieto on valtaa” -estetiikkaan. Toiseksi luovuus ja taide eivät (välttämättä) sama asia.

Ammatillisen taiteen taiteellisuus pysyy aina kiistanalaisena seikkana, siitä ei voi tehdä koskaan ”tyhjentävää lopullista selitystä”.

Mutta ”Itselleen olemisen luovuustaiteessa” (kts. Kulttuurivihkojen blogini 4.9.2015) kuka tahansa meitä on ei vain luova vaan myös taiteilija.

Kulttuurivihkojen kirjoituksistani (lukijan sana) ”Taidekiista koskee ihmisenä olemisen perustaa” (lukijan sana -palstalla, 30.12.2014) sekä Kulttuurivihkojen blogeissani (yksilön ja taiteen vapaus) ”Itselleen olemisen taide” 4.9.2015 ja ”Itselleen olemisen arkkitehtuuri” 3.12.2015 on kerrottu Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin sanataiteeseen liittyvistä ajatuksista joihin nämä tässä olevat maininnat juontavat.

Kirjailija Jean-Paul Sartren mukaan taiteellisen luomisen pääasiallisimpia motiiveja on tuntea itsensä olennaiseksi suhteessa maailmaan, lukutoimitus on luomisen synteesi, kirjailija ei kirjoita itseään varten, taide on vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla,

Lukija paljastaa ja luo samalla kertaa (paljastaa luodessaan ja luo paljastaessaan) ja me olemme oma taideteoksemme.
Kirjailija Simone de Beauvoirin mukaan jos kirjallisuus kuolee, kuolemme vapaina olentoina ja myös fyysisesti.

Tämän pohjalta voi väittää, että jos ”vapaa taide” joutuu vallan ohjaksiin taide menettää merkityksensä ja arvonsa. Tapahtunut kehitys taiteen valtaamiseksi rahan ja poliittisen vallan työkaluksi on mielestäni rikos ihmisyyttä vastaan.

”Eksistentialistinen estetiikka-ajattelu” perustuu vapauden, inhimillisen olemassaolon ja ihmisyyden puolustamiseen.

Kirjallisuustutkija Liisa Saariluoman tutkimuksessa ”Postindividualistinen romaani” (1992) käsitellään uusinta eurooppalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta. Tutkimus on jatkoa 1989 ilmestyneelle Saariluoman tutkimukselle ”Muuttuva romani Johdatus individualistisen lajin historiaan”. Uuden ”postmodernin romaanin” huomion arvoisin seikka koskee ”perinteisen individualismin hylkäämistä”. Tällä viitataan subjektin (minän) hajoamiseen ja puuttumiseen ja ”subjektin kuolemaan”.

Tapahtunutta muutosta valaisee hyvin länsimaisen kulttuuripiirin suosituin romaani Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719). Romaanissa ihminen, joka on joutunut yksin autiosaarelle, selviää niin sanoakseni ”oman minän kirkkaudella, tahdolla ja voimalla” saarella hengissä ja myös pelastuu lopuksi. Uusimmassa postmodernissa kirjallisuudessa tapahtuu täysin päinvastoin.

Kirjailija ja filosofi Jen-Paul Sartre kirjoitti toisen maailmansodan päättymisen aikoihin ”minän ulkoisuudesta” ja ennakoi sillä 1960- ja 1970-lukujen jälkistrukturalistista ajatusta ”subjektin kuolemasta” (kts. Sartren Minän ulkoisuus suomennettuna, Antti Kauppinen ja Tutkijaliitto 2004)

”Subjektin kuoleman” lisäksi uusinta aikaamme koskee mielestäni toinen syvällinen muutos. Se koskee niin kutsuttua ”todellisuutta”. Mikä on ”todellista” ja ”tosi”? Vastausta tähän on pidetty aina kiistanalaisena. Toisille materialistisen, toisille taas henkisen maailman ilmiöt ovat merkinneet ”todellisuutta”.

Oman käsitykseni mukaan käsitys ”todellisuudesta” on viimeksi hämärtynyt ja myös ”sammunut” kokonaan.

Jos äskettäin ”subjekti ja todellisuus on kuollut” maailmanloppu on jo tapahtumassa. Siksi on turha jännittää niin kutsuttua ”ympäristökriisiä” sekä ilmastomuutosta, eläinlajien massakuolemista ja veden alla jääneiden valtioiden synnyttämiä pakolaisaaltoja.

Voimme enää vain paljastaa, mitä nyt on tapahtumassa sekä lohduttaa ahdistuneita ihmisiä. Mutta voimmeko enää herättää henkiin kuolleita miniä?

3. ”TAITEEN VAPAUS”, ”TAITEEN VARASTAMINEN” JA ”TAITEEN KUOLEMA”

Vapaus voidaan käsittää monella eri tavalla. Hegelin mukaan yksilö voi olla vapaa vain jos hän sitoutuu valtioon, Sartren eksistentialismissa vapaus on ”kaikki kaikessa”, joidenkin mielestä absoluuttinen vapaus merkitsee tyhjyyttä.

Viittaan termillä ”taiteen varastaminen” siihen, että ”tieto on valtaa”-koneisto (moderni tiede, rahavalta ja poliittinen valta) onnistuu kaappaamaan myös ”vapaan taiteen” valtapelityökalukseen ja aiheuttaa sillä samalla ”taiteen kuoleman”.

”Taide on valtaa” heti kun ”taiteen varastaminen” on onnistuttu estämään.

Kulttuurivihkot julkaisi nettisivujensa palstalla ”lukijan sana” 4.11.2014 kirjoitukseni ”Taulu ja tauti Seinäjoen sairaalassa”, seuraavaksi Kulttuurivihkot julkaisi samaan aiheeseen liittyvän kirjoitukseni 11.12.2014 ja 15.12.2014.

Seuraavan kerran Kulttuurivihkot julkaisi 30.12.2014 mielipidekirjoitukseni ”Taidekiista koskee ihmisenä olemisen perustaa” ja 12.1.2015 kirjoitukseni ”Taide on valtaa”.

Kun luin noita kirjoituksiani, havaitsin että tuolloinen ja nykyinen ajatteluni ovat hyvin samanhenkisiä. En pyri kirjoittelussani ”systemaattiseen filosofointiin” mutta samansuuntaisen ajattelulinjan havaitseminen kirjoituksissani miellyttää myös itseäni.

Seinäjoen sairaalan konfliktissa oli kyse poliittisesta valtapelistä. Käyty konflikti ei selity yksistään sillä, että henkilökuvan (abstrakti maalaus) sijasta taiteilijaa vaadittiin tekemään näköiskuva. Maalauksen kohde oli puolueen ryvettynyt, tahrittu ja tuomittu henkilö ja koska uudet vaalit oli juuri tulossa, ”näkynyt mutka tahdottiin oikaista suoraksi”.

Ennen kuin voi tehdä filosofisia johtopäätöksiä tästä maailmassaolosta täytyy kokea olemassaolon tuskaa ja nähdä painavaa elämää.
Jos ei ole kokenut vastaiskuja ja kolhuja ei ole esteitä, joidenka läpi voisi mennä ja päästä eteenpäin. ”Tyhjästä” ei voi nyhjästä eteenpäin.

Jean-Paul Sartre oli nähnyt Saksan sotaan valmistautumisen ja toisen maailmansodan. Ennen omaan eksistentialistiseen filosofiaansa keskittymistä hän oli ennen muuta taiteilija (sanataiteilija, kirjailija) ja valtapelien vasemmistolainen tarkkailija sekä poliittinen osallistuja.

Sartren oli kirjoittanut sanataideteoksensa eksistentialistisen ajattelun pohjalta. Siinä oli keskistä esimerkiksi ahdistuksen ja inhon tunne ”maailmaan heitetyn” yksilön olemassaolossa.

Sartre on ”nykyajan Sokrates”. Hänen kirjoittamaa eksistentialistista filosofiaansa pidetään nykyisin yhtenä tärkeimmistä länsimaisen filosofian pääsuuntauksista.

Sartre haastoi filosofiallaan aikakautensa rationaalisen tietovallan ja poliittisen vallan.

Kun järkipohjainen tietäminen ja hallittu valtapeli loppuu, jäljellä on uskomisen ja kuvan puhe. Niistä molemmat perustuvat maailmassa olemiseen heittäytymiseen.

Vasta kun on heittäytynyt niiden valtaan alkaa oivaltamaan sen kuinka myytit ja traumat hallitsevan ihmisenä olemista. Ja vasta tuolloin alkaa ymmärtämään sen, että yksilönä oleminen ja yhteiskunnan kehitys etenee hallitsemattomasti ”sattuman vyöryssä”.

Sen jälkeen kun yhteiskunnallinen valtakone oli kuristanut minua, livahdin karkuun pelastaakseni itseni uppoutumalla kuvanteon maailmaan.
Aloitin vanhasta tottumuksesta perinteisestä klassillisesta linjasta mutta siirryin nopeasti kohti pikamaalausta (abstrakti ekspressionismi) ja siitä dadaan.

Olin harjoittanut pohdintoja, jotka liittyivät esimerkiksi tietämiseen (järki) ja kuvittelemiseen (myytti), yksilövapauteen ja maailmassa olemiseen, ihmisen ja eläimen eroon, yksilön ja yhteiskunnan väliseen eroon (kulttuuriset yhteisöt), hallitun ja hallitsemattoman eroon (sattuma, kaaos), tasapainoisen/harmonisen sekä villinä horjahtelevan eroon, kauneuden ja rumuuden eroon sekä positiivisen ja negatiivisen eroon.

”Sattuman vyöry ja hölynpöly” alkoi vallata yhä enemmän alitajuntaani.

Kaiken tasapainoiseksi ja kauniiksi kuvitellun ”hallitun” päälle alkoi töissäni ilmestyä ”sattuman valua”.

Ymmärsin, että nyt maailma on järkkymässä totaalisesti.

Ihmettelin itsekseni, että mitä on tämä uusin jälki töissäni, onko se minusta itsestäni vai/ja ympäröimästäni maailmasta?

Olin toteuttanut jo pitkään kuvanteossa ekspressiivistä periaatetta (kuvassa ilmenee sisäinen tilani) sitä, että teen ”miltä minusta itsestäni kulloinkin tuntuu”.

Ja aivan alussa kuvantekoni pohjautui perinteisesti ”hallittuun prosessiin” mutta vähitellen luovutin ja annoin kaiken vallan sattumalle.

Ymmärsin, että nämä nykyhetken tunteet ja jännitteet olivat alkaneet vyöryä sisältäni teoksiini. ”Sattuman vyöry ja hölynpöly” valtasi minussa yhä enemmän alaa.

Nähdessäni ”sattuman taiteeni ja dadani” taustalla kauneutta ja pysyväksi arvoksi ajateltua ”klassista taideharmoniaa” ajattelin, että ”mutta minähän olen vielä elossa salakavalana hirviönä”.

Pikamaalaamisen jälkeisessä dadavaiheessa esineiden löytämiseen, värin valuttamiseen ja sattumaan pohjautunut kuvatekoni huipentui ”Mustaan valuun”.

Se tapahtui Ukrainan sodan syttymisen hetkellä. Länsi ja itä ottivat taas teräksellä yhteen. Minusta alkoi tuntua siltä, että länsimainen teollinen kulttuuri on syvässä murrosvaiheessa jo kolmannen kerran ja että kolmas maailmansota on kohta mahdollinen.

Tuota ennen olin nähnyt kuinka valtaeliitti oli kaappaamassa Turussa ja Seinäjoella taiteen valtapelityökalukseen.

Myös ”vapaa taide” alkoi olla vallan kourassa vallankäytön työkaluna.

Mutta ei auttanut muu kuin taistella täysillä yksilön ja taiteen vapauden puolesta.

Kaiken taiteellisen toiminnan päämäärä ei ole rakennus (kuten Gropiuksen Bauhausin ohjelmanjulistuksessa sanotaan) vaan oleminen.

Me eksistentialistit emme tarvitse uusia ”tieto on valta”-taidekouluja (taiteen opettamista) vaan ”itselleen olemisen taidetta” ja ”eksistentialistista estetiikkaa”.

Kuvaa tekevän vapaan yksilön kokema kulttuuri- ja myyttipohja (kuten länsimaisen kulttuurin sisällä olevan paikkakunnan myytit) vaikuttaa tavalla tai toisella alitajuntaisesti taideteoksen luomiseen.

Tekikö lapualainen (huomaa paikan pukkojunkkari- ja lapuanliikehistoria) ”kissantappajataiteilijaksi” tuomittu Teemu Mäki teki kissantappovideollaan ”luontevasti” palveluksen eteläpohjalaiselle valtapelille minkkitarhayrittäjyydelle?

Toisaalta Teemu Mäellä on taiteellaan painavaa universaalia sanottavaa ihmisen, mytologisen eläimen luonteesta (ihminen on murhaaja).

Näkyvä ei ole tänään ainoastaan pimeää vaan aivan pikimustaa.

Omasta mielestäni eläimellä kuten kissalla on ihmisen olemista omalla tavalla vastaava olemiskokemus.

Jos tappaa suunnitelmallisesti kissan, hävittää tähän maailmaan kuuluvan olemisen.

Kuvataiteen professorinakin toiminut Teemu Mäki on kuvannut itse kissatappoaan (videoteosta luodessaan) tohtorintutkinnossaan ”Näkyvä pimeys” (kissantaposta sivulta 76 eteeenpäin, 2005).

Teemu Mäki ehkä tunnetaan taiteilijana myös ylikansallisella tasolla. Voi olla, että kyseinen teos on seuraavaksi jonkun amerikkalaisen taidelaitoksen kokoelmassa rahallisesti hyvin arvokkaana teoksena ja samalla kapitalististen arvopaperimarkkinoiden työkaluna.

Olen kirjoittanut omakustanteeseeni ”Jukka Paason kuvataide” (ISBN 978-952-6675-22-0, 2014), että ”Kiehtovinta kuvassa ei ole ainoastaan monisäikeisyys ja monimerkityksellisyys vaan luovaan työhön sisältyvä sattumanvaraisuus.

Olen havainnut, että kun olen raivonnut ja paininut itseni kanssa aloitan lukot aukaisevan ”sattuman taiteen” tekemisen. Kuvaan samassa omakustanteessa esimerkinomaisesti yhden ”sattuman taiteeseen” liittyvää luomisprosessia (kutsun kyseistä teosta ”dadavaluksi”, katso blogissani olevaa valokuvaa). Keskeisintä noissa teoksissa on prosessi ja siihen liittyvä ”alitajuntaisen minän kuolleista herättäminen” (vrt. myös ”Musta valu”).

Dadavalu syntyi kattopellille tulella, siveltimellä ja kirveellä.

”Tietäminen ja hallitseminen” (tiede ja valta) on taiteellisen luomiprosessin vastakohta. Tiedon ja vallan pohjalta kautta ei voi aistia yksilöllisen ”konkreettisenkin olemisen” ja organisoidun yhteiskunnan vyörymistä ”sattumien valuissa”.

Luovuus on vapaan yksilön ”itselleen olemisen” kokemisen ehto. Eikä taidetta voi opettaa.

Taide on olemiskokemus ja maailman luomista. Taideteoksen tekemisen opettaminen on oppilaan kannalta haitallista.

Taiteilijaksi tullaan löytämällä taide itse omalla tavalla. Vasta kun löytää luovan itsensä ja olemisensa löytää myös taiteen.

Luovana olentona ”Itse löydetty taide” palvelee vapaana yksilönä ”itselleen olemista” tässä maailmassa.

Kirjoitin omakustanteeseeni ”Rote Reiter” (Jukka Paaso, 2014, ISBN 978-952-6675-27-5) kirjoituksen ”Rote Reiter-mainifesti” (päivätty 30.9.2014).
Kirjoitin, että ”Kaikkien maiden vapaat taiteilijat liittykää yhteen…

Valvonnan ja kurinpidon valtapeleihin perustuva yhteiskunta on mammutti kone. Sen tärkein työkalu on ”tieto on valtaa” ON…
epätietoisuutta, epävarmuutta kärsimystä…

”Taiteesta on tullut valtaa” koska se ei runoile kuten ennen vanhaan näkyvästi vaan auttaa lukijaa kurkistamaan mielen syvyyteen – – Liittoutukaa – – vapaiden runoilijoiden vallankumoukselliseen – – rintamaan – – Vapaa runoilija on yhteisön vilinässä toimiva syvimpien tuntemusten tulkki ja vapaan taiteen vallankumouksellinen – –

Me emme tarvitse vallankumouksessa muuta asetta kuin kynää ja sivellintä – – Ottakaa aseet – – Tulta”.

Tämän päivän suurimpiin haasteisiin yksilön ja yhteiskunnan kohdalla kuuluu tähänastisen ”tieto on valtaa”-ajatteluun sisältyvien epäkohtien torjuminen (myös eläinten olemassaolon vähättelemisen torjuminen) sekä yhteiskunnannalisen vallan ja yksilön välisessä suhteessa tapahtuvaan ”subjektin (minän) kuolemaan” liittyvän ristiriidan ratkaiseminen.

Eliittivalta massoittaa nykyisin ihmisyhteisöjä, jotta sen on helpompi päästä puoluevallan päämääriin. Puolueorganisaatio pyrkii samalla kaappaamaan myös ”vapaan taiteen” työkalukseen.

Samalla se kuristaa myös ”vapaan yksilön” kuoliaaksi.

Taiteesta tulee tehdä nyt valtaa. Siten valtaa, että taiteen avulla ryhdytään paljastamaan maailmassaolon mielettömyys ja lohduttamaan ihmisiä heidän henkisessä hädässä.

Tämän voi toteuttaa ammattitaiteen ja taideterapian ulkopuolelle sijoittuvalla ”eksistentialistisella estetiikalla” ja eksistentialistisella vuorovaikutusprosessilla.

Siihen ei tule sisällyttää perinteistä taiteen opettamista lainkaan.

Uusia (niin kutsuttuja) taidekouluja ei tarvita enää koska taiteen nykyongelmien taustalla ei ole pelkästään kysymykset ”taiteen tietoteoriasta” (estetiikasta) sekä siihen liittyvästä kulttuurista ja myytistöstä vaan yksilövapaudesta ja ihmisen olemisesta.

Kaiken perusta on aistia luonto, luonnon hiljaisuus ja luonnon rauha sekä luonnon seuraamisen merkitys. Koska tähänastinen taiteen teoria (estetiikka) on perustunut periaatteeseen ”tieto on valtaa” ja samalla luonnon hallitsemiseen se on hylättävä.

Vaikka ”tiedemiehet ja -naiset” tunnustavat, että ihminen ei voi tietää tulevaisuudesta, he laativat tieteenä pidettyjä selvityksiä tulevaista kehityksestä (skenaariot).