1. "Kaikkea hyvää tehdään", vaikka kaikki ongelmaksi vaihtuu

Olen kirjoittanut aikaisemmin eksistentialistisen ajattelun pohjalta "itselleen olemisen taiteesta". Tämä kirjoitus käsittelee vastaavasti "itselleen olemisen arkkitehtuuria". Se koskee luonnollisesti myös maahanmuuttajia ja pakolaisia.

Toisen maailmansodan kulttuurimurroksen jälkeen Suomen nationalistinen organisaatiovalta rakensi maata edistykseen ja aiempaa parempaan huomiseen uskoen. Taas tehtiin kansalle "kaikkea hyvää".  
Valtaeliittisysteemi syötti kilpaa ihmismassoille parastaan.

Uudet tekniset vempaimet, kulttuurit ja myytit valtasivat alaa.

Ihmismassat tottuivat mukavuuksiin ja vaativat niitä aina vain enemmän. Seinä ei tuntunut tulevan koskaan vastaan.

Valtaeliitti tuotti mukavia asuntoalueita, keskiluokkaistuneen työväenluokan lähiökehiä (korkealuokkaisempaa asumista), asuntomessuja (uusimman muodin mukaista tyyliä) moottoriteitä (lisää vauhtia massoille), Helsingin metrolinjoja (suurkaupunkitunnelmaa) ja kuluttamiskulttuurin mukaisia kauppakeskuksia (tehomassakulutus ja Nova Group -rahastus).

"Kaikkea hyvää" tuli taivaalta kuin sieniä sateella. Suomi oli nousukierteessä. Mutta seinä tuli vastaan. Ja nyt mennään alaspäin vauhdilla. Mutta pakkolait ei pelasta tästä suosta.

Teollisen yhteiskuntamme suurlähiöt ja marketmammutit tehtiin luovuttamalla "suuri taide" eli arkkitehtuuri rahavallan ja poliittisen vallan valtapelileluksi (lukekaa Kaj Nymanin ja Johanna Hankosen väitöskirjoja).

Porvarillinen kapitalismi, rahavalta (pankit, rakennusliikkeet) ja poliittinen valta (puolueet) löivät kättä. Rakenteellisen korruption valtapelit iskivät päin naamaa.

Maan eliittitavasta kuljettiin kohti kaiken eliittitautia. Likainen työ ja salattu käsienpesu yleistyi. Kulttuurimme rappiotila näkyi kaikessa.    

Tautipelin taustalle kätkettiin poliittisten valtaeläinten uhrit ja marttyyrit - myös Paasot ja Korhoset (kts. Jukka Paason omakustanne "Uusin Turun tauti" ja Jarmo Korhosen kirja "Maan tapa", katso myös Korhosen haastattelu Ilkassa 20.10.2015).

Jarmo Korhonen ei suosittele Keskustapuolueen jäsenyyttä yhdellekään ihmiselle koska siihen sisältyy isoja mielenterveysvaaroja. Korhosen kirjasta löytyy myös miekan kärki, ennen muuta omia valtapelureita.   

Marttyyreiksi kutsutaan syyttöminä kärsimään joutuneita, valtapelijyrän alla hiljennettyjä ihmisiä.   

Tapahtui eliitin ja kansanmassan moraalinen rappeutuminen. Olemisen ja elämän tarkoituksettomuus paistoi alastomana. Valta sokaisi eliitin ja valta tuhosi myös valtion.   

"Kehittyvien maakuntien Suomen" yllätti kansainväliset sotapakolaiset ja seuraavaksi ympäristökriisipakolaisuus (ilmastonmuutos ja luonnonkatastrofit).

Kulttuurieläimelliset äijät huolestuivat myös seksuaalisuudesta. "Mamulandioiden muuttolaisuus" sattui kipeästi.  

Hyvää tässä kaikessa oli kuitenkin se, että pakolaistulvat pakottivat suomalaiset keskusteemaan ihmisenä olemisen ja elämän perusasioista, maapallon kaikkien ihmisten yhteisestä ja tasapuolisesta kohtelusta.

Kristittyjen suomalaisten on kuitenkin tuskallista sulattaa ajatusta Suomeen nousevista islamilaistemppeleistä tai muusta vastaavasta.

"Viimeinen kotoparkaisu" eli nationalistis-fundamentalistinen perussuomalaisuus (PS) vapisee jo mediankin edessä.  

Nationalistisen kansankunnan "ulkopuolisille" eli maahanmuuttajille ja pakolaisille kuuluu kuitenkin oikeus itselleen olemiseen. Maahanmuuttajallakin on oikeus olla vapaa.  

Tietoon ja valtapeleihin uskominen, jatkuvan taloudellisen kasvun ideologia eli "onneton oravanpyörä" sekä tietoon ja edistykseen luottaminen on nakertanut säpäleiksi kysymystä elämän tarkoituksesta.

Pääasia olemisessa ja elämässä ei ole huipputietotaito ja -osaaminen eikä se, että saavuttaa parhaana ensimmäinen sijan, voittaa kilpailun.

Ihmisenä olemisen mielekkyys sisältyy yksilön vapauteen olla olemassa aivan muusta syystä.
Jokainen vapaa ja orjamoraaliton yksilö haluaa jättää jälkiä myös aivan itse omilla edellytyksillä ja ehdoilla.

Siinä ei tarvita yhteiskunnallisen eliittivallan maestroja ja kansan massoittumista.

2. Arkkitehtikilpailu ja replika?

Kilpailu liittyy parhaan tavoittelemiseen? Tässä yhteydessä on pakko pohtia myös "kilpailufilosofiaa" ja "kilpailupolitiikkaa" (valta).

Suunnittelukilpailut liittyvät valtaa kasvattavien vaihtoehtojen tutkimiseen ja löytämiseen. Virallisen kilpailuohjelman arvot sanelee aina valta. Sen lopulliset ratkaisut (päätökset) tehdään edustuksellisen vallankäytön edistysuskossa.

Arkkitehtikilpailulla on Suomessa yli sata vuotta vanha teollis-kapitalistinen perinne takana.    
Arkkitehtikilpailut liittyvät nationalistisen yhteiskuntavallan ajamien arvojen toteuttamiseen ja valtiokoneen harjoittamaan muuhun valtapelikokonaisuuteen.

Kilpailu lisää vallan valtaa. Suunnittelijoiden tehtävä on kumartaa sitä. 

Suomen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman alkusanoja ei ole kirjoita sattumalta Suomen pääministeri. Eikä ohjelmajulkaisun etu- ja takakannessa ole sattumalta kuva kansainvälisestä projektista.

Kansainvälinen kilpailu kovenee koko ajan. Kun nationalismi tekee kuolemaa, ohjelman sisältö häviää kansien välistä kokonaan.

3. Eliitin Aaltokeskus ja turuntautinen Aurajokisuu

Arkkitehtien suunnitteluammattikunta on toiminut aina tiiviissä yhteistyössä vallanpitäjien kanssa (kts. Michel Foucault´n valtateoriat ja niiden liittyminen arkkitehtuuriin). Varsinkin kun suunnitteluelimen (kaavoitusviraston) omistaa lainsäädännönkin mukaan valtapelin harjoittaja kuntaorgaani.

Seinäjoen Aaltokeskuksen synnyn alkuvaiheessa (seurakunnan järjestämä kirkkokilpailu 1951) Alvar Aalto ja paikalliset vallankäyttäjät toimivat niin tiivisti yhteistyössä, että kyseisen kilpailun kohdalla on syytä puhua aiheellisesti "Seinäjoen taudista".     

Turun Aurajokisuulla pidetyt monet arkkitehtuurikilpailut (Kakolanmäen kansainvälinen kilpailu mukaan lukien) ovat tuottaneet toisinajattelijoiden aikaisemmin suojelemalle ikivanhalle merelliselle satama- ja telakka-alueelle juuri sellaisen miljöön kuin turuntautinen valta alun perin halusi.

"Joustavan kiireellä" Suomen lainsäädännöstä sekä asianmukaisesta yleissuunnittelusta piittaamatta. Rahan haju oli tuona hetkenä niin voimakas.

Itärannalle kalliosta louhitun Korppolanmäen sivustalle kohoaa parhaillaan monotonisen tasatahtinen rivi asuinkerrostaloja (18 tornia). Kohta oksettavuuteen asti.

Tampereen vanhassa keskustassa käytiin samaan aikaan 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa (lama) vastaava ympäristökädenvääntö.

Raha haisi ja voitti Tampereellakin.

Turussa lopputulokseksi tuli se, että saatiin keskustan jokisuulle anonyymi keskusta-asumalähiö. Saatiin Turun kalleimmat asunnot (eliitin asuntobisnes) sekä kuntaorgaanille kaavoitussopimukset (rahaa) sekä puoluekassat pullolleen ruskeista kirjekuorista (Turun tauti).

Kiitollisuudenvelka tuosta kaikesta ei ole vieläkään täysin maksettu.    

Hyvästi vanha merihenkinen jokisuu-Turku ja Tammerkosken vanha teollisuusmiljöö. Seuraavaksi ehkä nähdään Helsingissä, kun meren rannalla haisee rahalle ylikansallinen "taidebisnes-Guggenheim".   

Vallan arvot pysyvät muuttumattomina sillä "valta on aina valtaa".

Turun ja Tampereen valtahankkeiden arvostelijoista tehtiin marttyyreja, "yhtä tyhjää" eli "ei mitään"-ihmisiä. Se on paljon julmempaa kuin se, että ihmisparka jätetään yhteisön keskellä täysin yksin.

Minut eristettiin eläkkeelle lähteneen, hankalaksi  Turun taudin arvostelijaksi osoittautuneen kaupunginarkkitehdin häpeähuoneeseen, vuosikausiksi "putkaan" ison rakennuksen häpeänurkkaan.

Samaan aikaan rasistisen puheen annettiin jatkua Turun valtuustosalissa. Sillä suojeltiin puolueiden omaa paikallista äänestäjämassaa. Turun Sanomissa on ollut tähän seikkaan liittyvä Turun kaupunginvaltuustoa koskeva ilouutinen 2.11.2015 muutos vähennä vähääkään Turun tautia.

Sanottiin, että pitäähän kansalla olla edes yksi oljenkorsi huojentamassa mielen pattimaista ahdistusta. Turku on ollut pitkään Suomen rasistisin paikkaunta.

Seuraavaksi minua alettiin savustamaan ulos Turusta "pilkun väärään paikkaan vedoten".

Nyt olen eläkkeellä Kauhavalla kaukana Turusta.   

Turun Aurajokisuun tautisesta suunnittelupeleistä aluksi "suutahtanut kansa" kehrää taas Turussa tyytyväisenä, tuppukyläkulttuurieläin kun on (vertaa Rousseaun filosofia).   

4. Vaihtoehtoinen Aurajokisuu-suunnittelu

Ennen eläkkeelle lähtöäni (2010) kaksi saksalaista arkkitehtiylioppilasta (Fanni Hoffmann ja Yvonne Budich) ottivat yhteyttä (noin 2007) tehdäkseen Cottbuksen yliopistoon diplomityön, mikä käsittelisi jotain Turun suunnittelukohdetta.

Ehdotin heille Aurajokisuuta, vaihtoehtoista suunnitelmaa jokisuulle millä ei korotettaisi pelkää asuntotuotantoa (alueen virallinen kaava). Tästä syntyi ajatuksia toisenlaisista arvoista, kuten vapaa-ajanvietosta jokisuulla, ja luontevaa tuloa meren suunnalta keskelle kaupunkia. Nythän tuo tulo Turun satamasta keskustaan tapahtuu läpi "vanhan teollisen törkymiljöön".  

Opiskelijat hyväksyivät suunnittelukohteen ja alkoivat toteuttaa itsenäisesti projektia. Minä keräsin heille aineistoa tutkimuksen ja suunnittelun pohjaksi.

Työtä johti virallisesti Cottbiksen yliopistossa professori Heinz Nagler. Cotbuksen yliopistoalueella on Alvar Aallon aaltomaista lasimaljakkoa muistuttava "kulttuuritalo" (Informations- kommunikatioms- und medienzentrum). Sen on suunnitellut maailmankuulu arkkitehtitoimisto Herog & Meuron.   

Diplomityö tuotti Aurajokisuusta kirjan TURKU/ÅBO INFLOW. Städtebauliches Konzept fur Satdt Turku/Åbo im Bereich der Auraflussmundung (Cottbus 2008).

Tarjosin opiskelijoiden kansainvälistä diplomityötä Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 säätiölle mutta se ei heille kelvannut.      

5. Mikä ihmeen arkkitehtuurifilosofia?

"Arkkitehtuurifilosofia" on  eri asia kuin "yleinen filosofia". Ihmisen yritys ottaa maailma haltuun tapahtuu niiden molempien avulla, yhteistä niissä on ennen muuta valta.

Myös arkkitehtuurifilosofialla ihminen tahtoo ottaa maailman haltuunsa käyttäen siinä arkkitehtonista suunnittelua ja muodonantoa.   

Valtaeliitti kuvittelee voivansa toteuttaa ammattimaisen aluesuunnittelun avulla kansalle "konemaisen varmasti toimivia järkisysteemejä". Mutta se ei ole mahdollista. Kaiken kukkuraksi kaavoitus muuttuu eliitin käsissä korruptiiviseksi likapeliksi.

Arkkitehtikoulutehtaat tuottavat suunnittelumaestroja vallan palvelukseen opettamalla opiskelijoille myös arkkitehtuurifilosofiaa. Valtafilosofiasta kouluissa ollaan vaiti.

Oulun arkkitehtikoulun professorin Reima Pietilän "suunnittelufilosofiassa" puhutaan "MUODON FUNDAMENTALISMISTA".

Hän on kysellyt aikakaudellemme ominaisia fundamentaalimuotoja. Pietilä on kysynyt "tilareplika on myös HENKILÖKOHTAISEKSI  TYYLIKSI erottuvan työn takana".

Pietilä on kirjoittanut että "modon fundamentalismit ovat kuitenkin AJAN  HENGEN mukaisia TUNNUKSIA - eli REPLIKOITA".

Pietilä on myös kysynyt "mikä on Alvar Aallon MUOTOREPLIKA tai replikat? Pietilä on piirtänyt suunnittelufilosofoinnin  yhteydessä luentomonisteeseen eri muotoisia eri arkkitehtien SAUNAVIHTOJA. Aallon saunavihta on viuhkamainen muodoltaan.

Samassa Oulun arkkitehtikoulun monisteessa (nykyarkkitehtuurin teoria ja filosofia (syvätietoa kulttuurin laadusta) on Pietilän tekemä toinenkin piirros Aallon "VIUHKASTA" sekä esimerkiksi Mies van der Rohen "RUUTUVERKOSTA" (ajattele van der Rohen pilvenpiirtäjärastereita, USA).

Pietilän modernismi kuten Dipolin arkkitehtuuri (1967) ei istu samaan "muodon fundamentalismiin". Pietilän rakennukset ovat eri tilanteissa ja maissa aivan eri näköisiä.

6. Mikä ihmeen arkkitehtikilpailu?

Alvar Aallon konservatiivinen ja nationalistinen persoona sisältyi aikakautensa elitistiseen maestrouteen. Sillä oli samalla yhteys nationalistis-kaupalliseen vallankäyttöön ja imagopeliin.
Arkkitehtikilpailujen voittamista pidetään Suomessa keskeisenä mittarina arvioitaessa kunkin arkkitehdin suunnittelijaneroutta.

Mutta miksi ja miten täällä Suomessakin kilpaillaan? Miltä arvopohjalta?

Kilpailujen järjestämiseen liittyy usein isoja ongelmia. Kilpailuohjeita muutetaan siksi arkkitehtien liitossa Safassa jatkuvasti. Kilpailuongelmatkin syntyvät maan tautisista valtapeleistä.Kilpailu paljastuu usein valtapeliksi, jolla ei ole mitään tekemistä rehellisen kilpailemisen kanssa.

Arkkitehtikilpailujen lisäksi järjestetään myös taideteoksia koskevia kilpailuja.

Molempien kilpailumuotojen yhteydessä käy usein niin, että avantgardistisimmat ehdotukset eivät menesty ja että niitä aletaan arvostamaan vasta jälkikäteen vuosikymmenien päästä.

Kilpailu johtaa usein korruptiiviseen toimintaan koska arkkitehtikilpailulla on aina saumaton yhteys yhteiskunnalliseen vallankäyttöön.

Valtapeli, kuten puoluepoliittisuus ja rahavaltapeli, on eri asia kuin ammatillinen "tietotaito" ja osaaminen. Kulissien taakse kätketty korruptiivinen hyvävelitoiminta vaarantaa kilpailuehdotusten tasapuolisen arviointityön ja puolueettoman palkintojenjaon (palkintona on rahaa).

Yhteiskunta on monimutkainen , hankala ja usein hyvin ärsyttävä järjestelmä. Yhteiskuntaa suunnitellaan monella tasolla. Näihin tasoihin kuluu esimerkiksi kuntasuunnittelu, aluesuunnittelu ja rakennussuunnittelu.

Yhteiskunta on kulttuurieläimen verinen valtapeli, kokonainen siviilisotatila.

Arkkitehtuurin viehätys on rakennuksen "filosofisessa moninaisuudessa ja vaihtelevuudessa". Yksitotisuus on kaukana arkkitehtuurimoninaisuudesta.

Kun "suunnittelutotuuksia" on ääretön määrä, myös erilaisia taloja ja rakennettuja ympäristöjä on ääretön määrä.

Rakennuksen pitää olla samalla kertaa toimiva, kestävä ja kaunis. Talosta voi kuitenkin tulla kylläkin kestävä (statiikka) mutta huonosti  toimiva (funktio) ja ruma (estetiikka). Suunnittelua tehdään tämän tyyppisten ilmentymien ennalta ehkäisemiseksi.

Suunnittelu on ideologista. Suunnittelun taustallaon aina joku arvojen ja uskomusten kokonaisuus. Suunnittelutyöhön sisältyy ongelmien ratkaisemista ja tavoitteiden asettamista.

Suunnittelu voi koskea esimerkiksi pelkästään rakennuksen väritystä tai valaisemista tai sitten sillä pyritään hyvään kokonaisvaltaiseen ratkaisuun.  

Esimerkki. Joku voi ajatella, että tiilestä muurattu harjakattoinen omakotitalo aurinkoisella etelärinteellä on sellainen "juttu", jossa ihminen voisi asua koko elämänsä onnellisena. Joku uskonnollinen yhteisö voi puolestaan pohdiskella uskonkäsityksen ja liikkeen jäsenten omaksumien arvojen ja kulttuurin pohjalta oman uskonnollisen temppelin muotoja.

Tähän sisältyy iso filosofinen haaste.      

Moderni kaavoitus on lainsäädännön mukaan kuntaorgaanin monopoli. Kaavoitusta harjoitetaan yhteiskunnan organisaatiotason toimesta (vallan maksimointi) rationalistisen suunnittelutradition (tieto on valtaa) pohjalta. Suunnittelu ja valta lyövät siinä kättä.

Koska postmoderni kaavoitus perustuu nykyisin uusliberalistiseen ajatteluun, siinä on luovuttu vanhasta rationaalis-kokonaisvaltaisesta ohjausajattelusta kohti nopeaa pienpaikallista tapauskohtaista suunnittelua.

Ongelmaksi tulee tällöin se, että malli johtaa pirstaleisuuteen koska suuralueen kokonaisuus jätetään tutkimatta. Siten yhteiskuntamme on ajautunut nykyiseen kaaokseen.    

7. Arkkitehtikilpailu ja valta

Arkkitehtikilpailuja järjestetään toivotunlaisten (arvot) sisä- ja ulkotilaympäristöjen synnyttämiseksi. Suomen ensimmäinen arkkitehtikilpailu järjestettiin 1876 (Suomen pankin rakennus).

Kilpailuinstituution syntyvaihe ajoittui teollistumisen ja kansainvälisten taloussuhdanteiden käynnistymiseen.

Yleisen ja kaikille avoimen arkkitehtikilpailun järjestäminen liittyy läheisesti vallankäyttöön ja organisaatiovaltaan. Vaaleilla valittu poliittinen elin käsittelee kilpailuohjelman ja valitsee palkintolautakunnan jäsenet. Kilpailuehdotusten ammattitaitoisen ja tasapuolisen arvioinnin varmistamiseksi palkintolautakunnassa täytyy olla riittävästi ammatillisia henkilöitä. Kilpailuun valitaan ammatillisesti pätevä sihteeri.

Niiden ja puolueettomien asiantuntijoiden tehtävä on varmistaa ettei puolueellisesti toimivat palkintolautakunnan jäsenet saa liikaa valtaa ehdotusten sisällön tutkimisessa ja parhaiden töiden etsimisessä. Yleisten kilpailujen taustalla on myös ammatillinen instituutio,Suomen Arkkitehtiliitto.

Kutsukilpailu järjestetään tavallisesti yksityisten tahojen omistamiin kohteisiin. Julkisyhteisölliset tahot järjestävät luontevasti yleisen arkkitehtikilpailun.     

Kilpailun järjestäminen muodostaa monimutkaisen systeemin. Siihen liittyy esimerkiksi vallankäyttöä ja ammatillisuutta. Toiseksi kilpailun suunnittelutehtävään sisältyy laaja kokonaisuus, mikä näkyy esimerkiksi yhteiseksi laadittavaa kilpailuohjelmaa tehtäessä sekä kilpailutöiden hyviä ja huonoja puolia arvioitaessa.

Kilpailuun liittyy myös salassapitovelvollisuus.Ehdotuksia säilytetään lukittujen ovien takana. Jokaiseen kilpailuehdotukseen pitää liittää ehdotusta piirrettäessä nimimerkillä varustettu kirjekuori minkä sisällä on ehdotuksen tekijöiden nimet.

Kyseiset kirjeet avataan vasta kun kilpailun parhaat työt on valittu tuomaristossa yksimielisesti tai äänestämällä. Parhaat työt saavat rahallisen palkkion ja tavallisesti myös lopullisten suunnitelman toteuttamisen.

Toisinaan parasta ehdotusta ei valita vaan palkinto jaetaan esimerkiksi toisena palkintona. Ja poliittinen päätöksenteko voi vesittää lopuksi koko homman.

Tämä monimutkainen vyyhti ei ole aukoton. Se mahdollistaa monenlaisia asiaan kuulumattomia moraalittomia valtapelejä. Niiden kuvaaminen on oma lukunsa.   

8. Itselleen olemisen arkkitehtuuri

Itselleen olemisen arkkitehtuurissa ei tarvita rationaalisia tutkimuksia ja maestroja eikä järjestetä arkkitehtikilpailuja, sillä voittaja on siinä tiedossa jo etukäteen. Se on vapaa yksilö. Hän tekee kaikessa omat ratkaisut omassa maailmassa ja toimiisiten kuin häntä kulloinkin huvittaa.

Valtaeliitin massaorjuusohjailusta ei näy siinä pienintäkään merkkiä.

Turun lähiökehällä vuokrataloyhtiöasukkaiden suunnittelema (itsesuunnittelu) ja rakentama oleskelupaikka Turun Lausteen lähiössä (kerrostalolueella 4000 asukasta) on hyvä esimerkki "itselleen olemisen arkkitehtuurista".

Suunnittelumaestro Alvar Aalto kuului siihen konservatiiviseen arkkitehtisukupolveen, joka oli saanut klassistikoulutuksen ja oli tottunut "maestroarkkitehtuurin" mukaiseen työskentelemiseen. Hän kilpaili suunnitteluneroudesta.

Kyseinen suunnittelukulttuuri murtui postmodernin kulttuurikehityksen yleistyessä.  Ammatillinen tietotaito ja suunnitteluosaaminen liittyy yhteiskunnalliseen vallankäyttöön. Kyseisen mallin vastakohta on "itsesuunnittelu" ja "myötäilyn suunnittelu". Niiden pohjalla on vapaa yksilö. Vapaus kuuluu kaikille yksilöille ihonväristä riippumatta.  

Asukaskeskeisten suunnittelumallien yhteydessä käytetään asukkaiden apuna ammattisuunnittelijoita siten, että suunnitteluammatillinen henkilö (joka tuntee rakentamisnormit jne.) tukee asukkaiden omia pyrkimyksiä muodostaa itse itselleen tilaa paikoissa ja miljöössä.   

Kun yhdistin (Ilkka 25.10.2015) Jarmo Korhosen kirjassaan "Maan tapa" (eli "maan tauti") kuvaaman poliittisen ja rahataloudellisen valtapelin ja mestari Alvar Aallon suunnittelupelin eli "muodonannon fundamentalismin" (Aallon "viuhkatyylin") ajattelin päällimmäisenä "itsesuunnittelua" ja "myötäilyn suunnittelua".

9. Arkkitehtuurifilosofia ja yleinen filosofia

Suomen kansainvälisesti tunnetuin arkkitehti Alvar Aalto kuului siihen valkotakkiseen konservatiiviseen arkkitehtisukupolveen, joka oli saanut klassistikoulutuksen ja oli tottunut niin sanotun "maestroarkkitehtuurin" mukaiseen arvovaltaisuuteen ja työskentelemiseen.

Aallon ylistäminen on ollut nationalismin takia katkeamatonta ja särötöntä.  

Suomen kansainvälisesti tunnetuimmasta filosofista Georg Henrik von Wrightistä, Ludwig Wittgensteinin oppilaasta, assistentista ja seuraajasta (professorina Cambidgessa 1945-1951), on oltu hänen kuolemansa 2003 jälkeen vaiti, toisin kuin Aallosta, koska von Wright kritisoi kovin sanoin maamme vallankäyttäjiä. Siihen voi perehtyä lukemalla von Wrightin koskettavaa kirjaa Tieto ja ymmärrys (1999).    

Aalto oli suunnittelufilosofian, von Wright yleisen filosofian edustaja. Uusin postmoderni kulttuuri on murtanut molemmat filosofian sektorit. 

Postmoderni arkkitehtuuri vaikutti siihen, että "itsesuunnittelu" ja "myötäilyn suunnittelu" alkoi yleistyä. Maestrot työnnettiin nyt taka-alalle.

Pääasiaksi on tullut vapaiden yksilöiden pyrkimys muodostaa itse itselleen tilaa paikassa ja miljöössä ilman vallan autoritääris-nationalistista ja elitistis-rationaalista ohjailua.  

Eliitin luomien tyylien orjallisen seuraamisen sijasta nyt halutaan myös "itselleen olemisen arkkitehtuuria". Siinä kansalaiset voivat toimia vapaina luovina yksilöinä itse itsestään jälkiä paikkoihin jättäen.   

Kun yhdistin (Ilkka 25.10.2015, katso otsikko) Jarmo Korhosen kirjassaan "Maan tapa" kuvaaman poliittisen ja rahavaltapelin ja mestari Alvar Aallon suunnittelupelin eli "muodonannon fundamentalismin" (Aallon "viuhkatyylin"), ajattelin tätä seikkaa.

Arkkitehtimaestroamme ja puoluepoliittista valtaeliittiämme on vaivannut täysin sama sairaus. Tietokirjailija Markus Aaltonenmoitti minua siksi salaliittoteorian keksijäksi (Ilkka 27.10.).

Koska olen toiminut Turun virassani myös kuvanveistokilpailun ja arkkitehtikilpailun sihteerinä, tunnen temput, joita soveltamalla kilpailu muuttuu sopimukseksi. 

Aallosta tuli klassismiin tarrautuneen "konservatiivisen modernismin" symboli.

Fasistit ovat suosineet aina klassismia, johon Aaltokin oli nuoruudessaan ihastunut (Seinäjoen suojeluskuntatalo jne.). 

Jarmo Korhosen kirjan "Maan tapa" nimen pitäisi olla osuvammin "Maan tauti", sillä vallitsevan yhteiskunnallisen ongelman ydin ei liity tapakulttuuriin vaan yhteiskunnalliseen sairauteen. Edustuksellisen vallan mädännäisyyttä löytyy nykyisin kaikkialta.

Aallon nousu kansainväliseksi tähdeksi tapahtui aikana, jolloin hyvävelikulttuuri vaihtui maan tavasta maan taudiksi. 

Seinäjoen Aaltokeskusta on suuren maestron "lahja" kansalle ovenkahvoja myöten ilman pienintäkään jälkeä itse kansasta. Timo Kohon kirjasta "Menneisyyden muistikuvat" (2003) löytyy hyvä selitys sille miksi seinäjokilaiset eivät pidä Aaltokeskustasta.

Jukka-Pekka Airaksen tutkimuksessa "Uuden kirkkoarkkitehtuurin ongelmat" (1992) kerrotaan kirkkosuunnitteluideologi Gynther Romboldista. Hänen mukaansa modernin (vrt. postmodernit kirkot) kirkon ei tarvitse  näyttää kirkolta mutta sen tulee täyttää palvelukeskeisyyden vaatimus. Arvo Ahon esittämän mallin mukaan (kts. Poliisin oppikirjasarjasta 4/1994 "Elinympäristö, elämäntapa ja rikollisuus" sivut 106-107, Jukka Paaso jne.) nykyaikaisen kirkon täytyy olla myös helposti myytävissä.

Nyt kun valtionkirkko on joutunut myymään myös kirkkoja, ajatus on ajankohtainen. Jos Lakeuden ristin kirkko olisi pakko myydä se soveltuisi postmodernismin (viihteellisyyskorostus)hengessä parhaiten Talviprovinssirokin esiintymislavaksi.

Saksan Bremenissä on peruskorjattu eräs kappeli kapakaksi. Braunschweigissa pidetään tuomiokirkon ulkoseinää vasten Ruisrockin kokoisia rockkonsertteja nuorille. Turun DTBL:n aikana on kuultu modernia musiikkia myös Turun tuomiokirkossa.

Onneksi Seinäjoen asemakeskuksessa ei päätetä sitä, miten maailma muuttuu. On täysin mahdollista, että kohta rock soi Seinäjoenkin kirkon kyljessä.

10. Matka rutikuivalta merenpohjalta maailman merien aalloille

Arkkitehti ja Suomen Akatemian jäsen (Hugo) Alvar (Henrik) Aalto syntyi Etelä-Pohjanmaan Kuortaneella 1898 ja kuoli Helsingissä 1976.

Aalto muutti viisivuotiaana (1902) ruotsinkielitaustaisen kotiväkensä mukana Jyväskylään. Hänen isänsä oli piirimaanmittari.

Aalto kasvoi jyväskyläläiseksi ja luki Helsingissä arkkitehdiksi 1916-1921. Arkkitehdit saivat tuolloin klassismipainotteisen koulutuksen. Konservatiivisuudesta ja klassismivaikutuksesta Aalto ei päässyt eroon ikinä.

Esimerkiksi Hitlerin hoviarkkitehti Speer ja Stalin suosivat klassismia. Klassistinen tyyli liitetään usein "pahuuden fasismiin". Seinäjoen suojeluskuntatalo (Alvar Aalto, 1924-) on puhdasta "fasismityyliä".

Helsingistä Aalto loikkasi maailmalle, mutta eteläpohjalaisesta kulttuurivaikutuksesta hän ei päässyt irti koskaan. Taitava esiintyminen puhujana ja teatraalisuus olivat aina Aaltoa.  

Hän perusti ensimmäisen arkkitehtitoimistonsa Jyväskylään 1923. Aalto oli saanut jo ennen sitä suunnittelutehtäviä omasta maakunnasta (esimerkiksi Alajärven suojeluskuntatalo 1919 ja Kauhajärven kellotapuli 1921).Seinäjoen kirkkoa koskeneen yleisen arkkitehtikilpailun (1951) voittaminen avasi "maakunnan oman pojan Aallon" suunnittelutehtaalle kokonaisen rakennusryhmän toteuttamisen (1960-1988).

Helsingin toimistoonsa Aalto oli kahminut ympäri maapalloa lahjakkaita arkkitehteja ja lukemattomat maestron nimiin laitetut modernin arkkitehtuurin idut ovat heidän, ei Aallon omaa käsialaa.

Seinäjoen Aaltokeskustassa näkyy vaikutteita ei suunnilta maailmalta. Paikka on varsinainen kokoelma historiallisia ja modernistisia vaikutteita. Aalto ei halunnut kuitenkaan kertoa itse tyylivaikutteistaan. Aallon luoma "viuhkamyytti" on vielä tarkemmin tutkimaton seikka.  

Aalto kohosi sodan jälkeen 1950-luvulla maakuntakeskuksensa "Casagrandeksi". Ylittämätön mestari sortui nyt samalla halpahintaisiin alituksiin. 

Maan eliittitapoihin kasvanut Aalto astui Helsingissä "Turun taudista Maan tautiin".

Lapuan puisen hiippakuntakirkon kaappaajaksi kaavaillun Seinäjoen suuruudenhullun "katedraalikirkon" ja pilvenpiirtäjämäisen kellotapulin  syntytarina todistaa tuosta Aallon ja pakallisen valtaeliitin yhteisestä rämesuosta.

Keskustan entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen kirja Maan tapa (2015) herätti minussa kysymyksen Alvar Aallon piirtämän Seinäjoen Aaltokeskuksen historiasta (ns. monumentaalikeskus oli vastoin aikakautensa yleistä aluesuunnitteluteoriaa). Kansan omasta jäljestä ei näkynyt merkkiäkään Brasilian uuden pääkaupungin Brasilian suunnittelussakaan tuohon aikaan (Lucio Costa, rakentaminen 1956-1960). Kaikessa loisti eliitin ja sen omien maestrojen jälki.

Tuo surullinen tarina selviää Markus Aaltosen kirjasta "Näkyyhän se varmasti, Alvar Aalto ja Seinäjoki" (2004).

Monet seikat viittaavat Aaltokeskuksen arkkitehtikilpailujen kohdalla "korruptiiviseen Hyvä Veli-verkkoon". Siinä esiinnyttiin ulospäin rehellisinä mutta kulissien takaa paljastui hyvävelikamaa vaikka kuinka.

Veljeyspalvelu koskee ainakin Alvar Aallon ja kirkon rakennustoimikunnan jäsenten lehtori Reino Ala-Kuljun sekä maanviljelijä Jussi Talan välistä suhdetta.

Kutsukilpailuvaiheessa (luettelo kutsuttavista arkkitehdeista) Jussi Tala oli lausahtanut "Herrat ovat unohtaneet...Kuortaneelta lähteneen Alvar Aallon". Siis maakunnan oman pojan. 

Aalto ja Reino Ala-Kulju olivat puolestaan kuortanelaiset lapsuudenkaverit ja aikuisina toisen maailmansodan aikaiset sotakaverit.

Aluksi yritettiin järjestää pelkkä kutsukilpailu ("sopimuskilpailu", eliittiveljeys professoriarkkitehtien kanssa). Onneksi suunnitelma muuttui. Kutsukilpailun sijasta toteutetun yleisen kilpailun "voitti" kolmella ehdotuksella teekkarit mukaan lukien turkulaiset arkkitehtiopiskelijat Pekka Pitkänen ja Olli Vahtera, mutta heille ei annettu hanketta.

Lopullisen kirkkosuunnitelman tekijäksi valittiin vastoin kilpailuohjelmaa tehty ja hylätty Aallon lunastus mutta se muuttui yllättäen ennen salaisten kilpailukirjekuorten avaamista ylivoimaisesti parhaaksi suunnitelmaksi. Oma poika ei voittanut "kilpailua" sattumalta vaan sovitusti.

Aallon ehdotuspiirustuksista näkyi Aallon yksilöllinen kynänjälki (viesti: tämä ehdotus täytyy valita voittajaksi). Se, että Aallon ehdotuksen asemapiirroksen pohjoisnuoli oli väärin päin, tontinrajan ylitys oli peräti 20 metriä sekä ehdotuksen nimimerkki "Lakeuksien risti", saattoivat myös toimia "salasanana" tuomariston jäsenille. Aallosta tehtiin tekemällä voittajaa. 

Aallon toimistoon Helsinkiin tehtiin Ala-Kuljun johdolla matka (homman sinetöinti). Konjakkiakin otettiin. Aalto suostui Helsingissä heti ajatukseen vaihtaa kallis musta julkisivumateriaali halvaksi valkoiseksi pintakäsitellyksi. Hän oli epätavallisen joustava heti kun hänen suunnitelmaa pidettiin liian kalliina.

Aallon lunastus on kadonnut (hävitetty tahallaan?) seurakunnan arkistosta. Aallon lunastustyön kohdalla on arkistossa yleisen kilpailun voittaneiden ehdotus (Pitkänen, Vahtera). Sitä on luultu usein Aallon tekemäksi (katso Arkkitehti 11-12, 1952).

Onko kirkkokilpailun voittajasta haluttu tarjota valheellinen käsitys? Kauppalantalokilpailukin oli täynnä kummallisuuksia. Silläkin Aallosta tehtiin voittaja. Lopuksi oman pojan Aallon toimisto sai piirtää kaikki muut Aaltokeskuksen rakennukset.

Kirkko valmistui 1960, kaupungintalo 1962, kirjasto 1965, seurakuntakeskus 1966, valtion virastotalo 1968, teatteri 1987 (Aalto kuoli 1976), torin kiveys 1988.

Kirjoitin tästä kysymyksestä sanomalehti Ilkkaan (Alvar Aallosta Jarmo Korhoseen 25.10.2015). Tietokirjailija Markus Aaltonen vastasi kirjoitukseeni kirjoituksella "Mielikuvituksellista vääristelyä Paasolta" (27.10.). Aaltonen teki hyviä tarkennuksia 1950-luvun tapahtumien kulkuun.

Aaltonen kerto myös esimerkiksi, että hyvä veli suosintaakin tapahtui, kirkon rakentamista koskenut halvin urakkatarjous hylättiin. Ei korppi korpin silmään pistä. Vaikka valtaeliitti kuinka "notkahtaisi", "maan tauti" ei hevin "pehmene", parantumisesta puhumattakaan.

Erkki Huttusen Nakkilan vitivalkoinen kirkko vuodelta 1932 on Suomen ensimmäinen funktionalistinen kirkko (kts. valokuvaa kirkosta sivulla 67, teoksessa "Nordisk funktionalism", 1980). Lahden ja Seinäjoen kirkot muistuttavat monessa kohtaa Nakkilan kirkkoa.

Nakkilan kirkko on vanhan kirkkorakennuksen detaljeista riisuttu nykyajan kirkko. Nakkilan kirkossa on "koristeina" julkisivun tukipilaritkin vaikkei niillä ole enää funktiota kantavina rakenteina. Kohti apsista kapenevassa kirkkosalissa (valeperspektiivi) on perällä ainoastaan puinen risti. Nakkilan kirkko on basilikahenkinen. Nakkilan ja Seinäjoen kirkot on suunniteltu käyttäen esikuvana Turun tuomiokirkkoa (keskiaikaisen tuomiokirkon katedraalimaisuus ja mahtipontnen suureellisuus).

Aalto riisui modernistina Seinäjoella "vanhaa historiatavaraa" kirkostaan (kirkko jäi kuitenkin eteläpohjalaisille sopiva konservatiivinen leima) ja kun riisuu talosta vahaa "kamaa" lisää tulee modernismiin ja sitä kautta minimalistiseen laatikkoon (esimerkiksi Pekka Pitkäsen Pyhän Ristin kappeli Turussa). Seuraavassa vaiheessa, postmodernissa tyylissä "vanha koriste- ja muotokrääsä" on tuotu takaisin rakennukseen tietoisen "villinä ristituulena". Sitähän se nykyaika on, viihdettä ja sekoilua sekoilun perään. 

Seinäjoen uusin postmoderni kirjasto ei ole Aallon toimiston käsialaa. Kyseinen rakennus myös on sijoitettu myös etäämmälle monumentaalikeskustasta. Sinä näkyy luonnonmukainen merkki hajoamiskehityksen laajenemisesta vähitellen koko Aaltokeskustaan. 

Näyttää siltä, että näillä 1960-luvun kirkkokilpailu-Hyvä Veli-tempulla kumarrettiin väärää jumalaa kirkkosalin valeperspektiiviä myöten. Seinäjokilaiset painettiin samalla valtaeliitin toimesta alamaistakin alamaisemmaksi massaksi.

Seinäjokilaiset vierastavat aivan syystä Aaltokeskustaa. Arkkitehtuuri on aina valtapeli (Michel Foucault) mutta siitä ei saa tehdä ihmiselle "pakkopaitaa", fasistisesta "hihanauhasta" puhumattakaan. Myös yksilönvapaus sisältyy arkkitehtuuriin.

Timo Kohon kirja Menneisyyden muistikuvat (2003) on hyvä kuvaus siitä, miten Alvar Aalto sovelsi arkkitehtuurin konservatiivisia käsityksiä Aaltokeskustassa ja sai aikaan nykyisten seinäjokilaisten  Aaltokeskustan virallistamisen.   

11. Ei tullut pellosta hujauksella cityä

Ei syntynyt eliitin modernilla monumenttikoneella seinäjokilaisista "uusagorakansaa".

Ei onnistunut maestro luomaan modernilla viuhkamuodonannolla pellosta hujauksella valistunutta cityä. Vanha ilmajokilainen agraarikulttuuri kukoistaa vuonna 1960 perustetussa kaupungissa tänä päivänäkin. Kerrostalojen takapihoilta voi löytää jopa latoja.   

Vaasasta alkaneen sisällissodan, alkuvuoden 1918 aikana Aalto oli parikymppinen arkkitehtiylioppilas. Hän oli eliittinä valkoisen vallan puolella ja punaista ryysyrantaköyhälistöä vastaan.

Aalto osallistui myöhemmin toiseen maailmansotaan ja tapasi sodankin yhteydessä "herroja eliittihengenveljiä".

Seinäjoen suojeluskuntatalon Aalto piirsi 1924 pihapiireineen (valmistunut 1929) klassismin hengessä. Monet seinäjokilaiset liittävät kyseisen talon ja Aaltokeskuksen välisen Mannerheimin patsaan toisiinsa arvokkaampana kokonaisuutena kuin on Aallon modernismi. 

Aallon klassistinen arkkitehtuurikäsitys alkoi murtua vasta Etelä-Suomessa Tukholman läheisessä Turussa 1920-luvun lopulla. Tärkein vaikuttaja tyylillisessä uudistumisessa oli Saksan Bauhaus. Jälki tästä näkyy esimerkiksi Turun Sanomain talon lisäksi myös Viipurin kirjastossa (kilpailu 1927, 1930-35, viimeksi peruskorjattu). Olen kirjoittanut peruskorjatusta Viipurin kirjastosta Järviseudun Sanomiin 18.6.2014. 

Aalto muutti 1927 Jyväskylästä Turkuun työkuvien tekemisen takia voitettuaan sitä ennen maalaistentalon suunnittelukilpailun. Aallon voittanut ehdotus oli klassistinen. Hän riisui rakennusyön aikana maalaistentalosta koristeita. Uusi aika alkoi kutittaa Aaltoakin.

Turun messut 1929 (Aalto ja Bryggman) merkitsivät funktionalismin läpimurtoa Suomessa. Sitä ennen Aallon suunnittelupöydällä oli ollut esimerkiksi Turun Sanomat (1927-) ja Paimion parantola (1928-). Seuraavaksi Aalto alkoi vaihtamaan tyyliä kohti modernismia ja kohosi Suomen tunnetuimmaksi arkkitehtimaestroksi.

Aalto osallistui kansainvälisen CIAM:n toimintaan yhdessä lukuisten muiden tunnettujen arkkitehtien kanssa (CIAM = Congres Internationaux dArchitecture Moderne). Aalto oli pitkään Suomen Arkkitehtiliiton (Safa) puheenjohtaja. Aallosta tuli auktoriteetti. 

Aallon kansainvälisen maineen seuraajaksi kohosi Reima Pietilä, joka oli ajattelutavassaan myös vannoutunut modernisti. 1970-luvulla Oulun arkkitehtiosaston professorina toimiessaan USA:ssa jo 1960-luvun alussa käynnistynyt postmoderni tyylisuuntaus (Robert Venturi) alkoi tehdä läpimurtoa Suomessa. Postmodernismi teki lopun Aallon ja Pietilän edustamasta modernismista.

Keskellä vitivalkoista matalaa rakennusmassaa mahtailevan Seinäjoen suureellisen kirkon esikuva on Turusta (Turun tuomiokirkko), Nakkilasta (funkkista) ja Lahdesta (Aallon moderni kirkko 1950). Seinäjoen kirkkosalin valeperspektiivi on kopio Nakkilasta ja Lahdesta. Salin kapeneminen kohti apsista tekee siitä pidemmän näköisen  kuin se on.  Sama ikivanha esteettinen temppu löytyy myös esimerkiksi Rooman Paavin miljööstä. Agoran (tori) kylkeen Aalto piirsi myös puhujakorokkeen. Pakka "Vihtori Kosolale". Onneksi koroke jäi pois. 

Seinäjoki sai kaupunkikuntaoikeudet vasta 1960 samaan aikaan kun Aallon kirkko valmistui. Seinäjoki on lakeusmaakunnan keskus.

Maakunta tunnetaan foonkitalosta ja puukosta sekä Aaltokeskustasta joilla kaikilla kolmella korostetaan alueen väestön nerokkuutta, tietotaitoa ja osaamista. Seinäjoen "untuvikkotuomiokirkon" salissa asuu kulttuuri ja myytistö mikä saarnaa isoimpana totuutena Jumalana, nerokkaimpana arkkitehtimaestrona Aalto ja oikeimpana puolueena Keskusta (entinen Maalaisliitto).

Vuonna 1918 entiselle Ilmajoen syrjäkylälle rakennetulle isolle ratapihalle tuli rautatie neljästä eri suunnasta. Nykyisen asemakeskuksen puolelle oli rakennettu järkeä, kuria ja  järjestystä kuvaavalle ruutukaavamaiselle alueelle noin 80 rakennusta. Valtaosa niitä oli omakotitaloja.

Nykyisin myös ratapihan toisella sivustalla on ruutukaavamainen omakotitaloalue. Ratapihan ulkopuolella oli yksittäisiä maatilarakennuksia ja mutkittelevia maanteitä. Niistä on vieläkin jäljellä fragmentteja keskellä kaupunkia (sisäpihoilla). Myöhemmin Seinäjoen keskustaan on rakennettu modernia rakennuskantaa kuten rivitaloja ja matalia kerrostaloja. Keskustan ulkosivustalla on teollisuutta, kaupallisia peltihalleja ja isoja tavarafetisismin mukaisia marketrakennuksia.

Tämän rakenteen sisällä on Aaltokeskusta (AK). Keskustan yleisväri on funkkismaisesti valkoinen. Alueen sosiaalinen ja kulttuurinen kehitys on tapahtunut valtaosin ydinperhekeskeisen detaljimaailmaisen keskiluokkaisen omakotirakentamisen muodossa. Demarivaltaa henkivä työväen lähiökehä puuttuu Seinäjoesta kokonaan. Seinäjoki kuuluu valkoisen vallan valtaseutuihin.            

AK erottuu omana irrallisena kokonaisuutena keskellä keskusmassaa. Timo Kohon mukaan aluetta leimaa aaterakennemana korkeakulttuurinen idealismi. Se pohjautuu yhden suunnittelijamestarin poliittisesti konservatiivisen Alvar Aallon omaksumaan maailmankuvaan ja vallankäyttöön. Päätökset monumentaalikeskuksen rakentamisesta teki puolestaan paikallinen valtaeliitti. Aalto kohotti utopistisella luomuksellaan paikan pilviin. Tavallisella kansalla ei ole ollut mitään sanottavaa.

AK:n muotoutumiseen kansa ei ole voinut jättää "romanttiseen AK-fantasiaan" pienintäkään merkkiä itsestään. Kyse on ollut sopivaksi katsotun jatkuvuuden, uudistamisen ja vanhoillisen valtapelin istuttamisesta modernilla muotoannolla kyseiseen paikkaan.

Brasilian uusi pääkaupunki Brasilia on tässä suhteessa hyvä veratiluohde AK:lle. Kansainvälisen arkkitehtiyhteistyön CIAM:n piirissä kyseistä suunnittelua pidettiin epäonnistuneena.      

Seinäjokilaiset eivät ole kuitenkaan suostuneet elämään elämäänsä kyseisen keinotekoisen miljöörakenteen kautta. He rakastavat eniten Aallon Suojeluskuntataloa, koska sen koristemaailman takaa pilkistää perinteinen nationalistinen järjestys.  

Aaltokeskustan arkkitehtuurin vastakohta on paikka, jossa korostuu yksilöiden ja kansalaisryhmien oma kädenjälki. Vanha Porvoo on tästä eräs hyvä esimerkki. Kyseinen alue on puoli vuosituhatta vanha käsityön pohjalta pieni kohde kerrallaan rakentunut todellinen kaupunki, johon on sisältynyt yhteiskuntaan liittyviä toimintoja kuten kaupungin julkinen hallinto, kristillisen uskonelämän instituutio (kirkko) ja kaupankäynti.  

1970-luvun lopulla postmoderni arkkitehtuuri alkoi syrjäyttää modernistisen arkkitehtuurin. Helsingin seudun modernistiarkkitehtien vastarinta ai auttanut. Esimerkiksi eräs amerikkalainen postmodernisti (Moore) ihmetteli sitä, miksi Suomessa ihaillaan vieläkin Alvar Aaltoa, vaikka hänen arkkitehtuurinsa on tänä päivänä vanhanaikaista.

Alvar Aallonkin edustamaa modernismia vastaan alkoi syntyä Suomessa jo 1970-luvun alussa kokonainen vastareaktio. Esimerkiksi koko Kangasalana asuntomessuväki ihastui hetkessä messu alueelle rakennettuun kirkkaan punaiseen jyrkkärajaiseen omakotitaloon. Värittömät funkkistyyliset tasakattoiset omakotilaatikot menettivät vähitellen suosionsa kokonaan. Ne todettiin myös teknisesti epäonnistuneiksi.  

Kiinnitin samoihin aikoihin huomiota tarpeeseen kehittää ja uudistaa moderneja kerrostalolähiöitä. Aluksi kyseistä toimintaa kutsuttiin "lähiönparannukseksi", mutta lähiöpuhe muuttui myöhemmin "lähiöuudistukseksi".

Kävin tutustumassa Tukholman ja Saksan lähiöprojekteihin. Turussa koordinoin Varissuon (9000 as.) ja Lausiteen (4000 as.) uudistamista. Lausteen lähiössä huomioni kiinnittyi vuokrataloyhtiön kylkeen asukkaiden toimesta rakennettuun oleskelupaikkaan.    

Vallan pelivälineeksi luovutettu arkkitehtuurisuunnittelu oli tuottanut Lausteella ankean, harmaan ja monotonisen asuinmiljöön keskiluokkaistuneille työläisille. Alueella ilmeni jonkin verran häiriötekijöitä kuten alkoholismia ja väkivaltaa. Varsinkin vuokratataloyhtiöiden kerrotaloryhmissä näkyi merkkejä "köyhyystaskuista".

Eräänä 1990-luvun puolivälin jälkeisenä aurinkoisena kesäpäivänä huomasin, että yhden kaupungin omistaman vuokrataloyhtiö viereiselle luontoalueelle oli alettu rakentaa asukkaiden toimesta omaa oleskelupaikkaa. Siihen  ilmestyi ensin lähinnä tuoleja, pöytiä ja muurattu grilli. Sen jälkeen oli rakennettu pieni ojan viereinen vesiallas, jota koristi iso muovinen kurki. Pakalle oli istutettu myös kukkia.

Vuokra-asukkaat istustelivat kyseisellä paikalla tyytyväisinä ilman mitään häiriöitä.  Alkoholisoituneet ja väkivaltaiset yksilöt eivät koskaan tehneet ilkivaltaa kyseisessä kohteessa. Paikka oli yhteisesti muodostettu ja yhteisesti sitä myös ylläpidettiin ja varjeltiin. Myöhemmin kaupunki oli myöntänyt myös rahaa kyseisen itsesuunnittelukohteen kehittämiseen.

Tämä on esimerkkini Seinäjoen maestroarkkitehti-Aaltokeskuksen vastaisesta "itselleen olemisen arkkitehtuurista". Siinä korostuu yksilöiden ja pienryhmän vapaus toteuttaa omin ehdoin omaa asuin- ja vapaa-aikaympäristöään. Ja jättää samalla paikkaan merkki itsestään.

Pelkästään ammatilliseen tietotaitoon perustuvan suunnittelun rinnalle olisi luotava "myötäilyn suunnittelu", jossa ammattimaiset henkilöt tukevat tiedoillaan (kuten turvallisuutta koskevilla rakentamismääräyksillä) asukkaiden pyrkimyksiä. Tuokin suunnittelumalli sisältyisi "itselleen olemisen arkkitehtuuriin". 

2000-luvun alun uusin kulttuurimurroksellinen tilanne alkoi purkautua myös sotatiloina ja pakolaisaaltoina. Uusliberalistinen politiikka ja talous alkoi murtua ja entinen Neuvostoliitto eli Venäjän federaatio alkoi voimistua. Kiinan kommunistihallinto jatkoi punaisella valtaväylällä vaikka se oli vapauttanut kapitalistisia valtapelejä. Kansallisvaltion asema ja lännen kulttuurinen valtahegemonia oli murtumassa.    

Seinäjoen uusi postmoderni kirjastorakennus haastoi 2010-luvulla Aaltokeskustan. Se sijoitettiin luontoyhteyteen vähän matkan päähän Aaltokeskustasta. Aalto-tulkinnoille (henkilö ja arkkitehtuuri) oli alkanut tulla lisää tilaa. Tämäkin kirjoitus on osa tuota keskustelua, mihin sisältyy monia erilaisia lähestymistapoja.  

Aallon arkkitehtuuriin ja persoonaan on nyt mahdollista tehdä täysin uusia avauksia. Samalla nyt on mahdollista hyökätä myös esimerkiksi niitä nationalistisia valtapelejä vastaan, joilla ei voi olla tulevaisuutta.    

12. Toivottomuuspohjalta ylös kohti uutta toivoa

"Ajattelun arkkitehtuuria" harjoittavia filosofeja kiinnostaa arkkitehtuuriin liittyvät kysymyksen siksi, että suunnitelmissa ja rakennetuissa rakennuksissa on yhtynyt aina lukemattomia elementtejä kuten avaruus, väri valo, muoto ja materiaali yhdeksi kokonaisuudeksi.

Ludwig Wittgenstein lukeutuu filosofeihin, jotka ovat osallistuneet myös henkilökohtaisesti arkkitehtoniseen suunnittelutyöhön ja rakennetun rakennuksen "lukemiseen". 

Arkkitehtuurinkin suurin salaperäisyys on inhimillinen oleminen ja elämä. Siihen voi kätkeytyä välillä varman tuntuinen olotila (kuin kävelisi kalliolla), välillä upottava suo, välillä viileää, välillä järjen välillä tunteiden purkauksia.

Johtopäätös voi olla hyvin hämmentävä olotila, jossa ei osaa edes aavistaa missä ja miksi kulloinkin on menossa. Vastaan voi tulla koko joukko uusia hankalia kysymyksiä ilman itseä tyydyttäviä vastauksia.    

Koska tuo kaikki voi olla niin kovin kaaoksellista sitä ei halua usein edes kysellä enää mitään. Valitsen tuossa vaiheessa  taiteen ja annan kaiken vyöryä miten kulloinkin minua huvittaa. Myös sattumalle on annettava tilaa.  

"Ajattelun arkkitehdit" ovat aina oman tiensä taiteilijoita ja arkkitehteja.

Filosofi ja Suomen Akatemian jäsen Georg Henrik von Wrightin filosofisten kirjoitusten maailma on minulle koskettelevinta arkkitehtuuria. Se on minulle ihmisenä ja arkkitehtinakin paljon merkittävämpää rakennustaidetta kuin on Alvar Aallon moderni arkkitehtuuri.

Von Wrightin kirjoitukset ovat minulle inhimillisen olemisen ja elämän sekä yhteiskunnan arkkitehtuuria.

Se on eri asia kuin on arvoitus Aallosta ihmisenä ja kulttuurituotteena tai hänen nimissä rakennetut rakennukset.

Von Wrightin ajattelutyöt (filosofiset kirjoitukset) "henkirakennukset" säteilevät "isällistä" lämpöä ja sivistystä. Alvar Aallon modernistinen muodonanto on niihin verrattuna usein jäätävän kylmää tavaraa.

Arkkitehtuuritutkijoiden puhe siitä, että Aalto on pehmentänyt toisen maailmansodan jälkeen suomalaisella muodonannolla kovaa kansainvälistä tyyliä, on täysin taikauskoa ja nationalistista propagandaa.   

Von Wrightin "hengenrakennukset" ovat "ajattelukulttuurin aatelistoa", Aallon huimapäiset itsekorosteiset rakennusmuodot herättävät sitä vastoin minussa usein levottomuutta.

Mitä hän on oikeastaan tahtonut sanoa?     

Iljettävin ja salakavalin rakennus. minkä olen koskaan nähnyt, on "nationalismin harakanpesä". Sen suljettuihin sokkeloihin ovat lukemattomat vapaat yksilöt eksyneet menettäen ihmisyytensä löytämättä koskaan tietä takaisin vapauteensa.

"Nationalistinen yläkansalainen" on valtaherrojen kiihotuksillaan huumaama alamainen, pelkkä peliväline. Vapaa yksilö on sitä vastoin itse itsensä herra.  

On mieletöntä antaa toisten sulattaa ja muokata vapaa yksilö osaksi massaa kansalaispakkopaidassa olemiseen, ymmärtämättä sen jälkeen mistään mitään ja tuntematta edes itseään. Käsittämättömyys on aikamme pahimpia tauteja. 

Umpinationalistisen arkkitehtuurin vastakohta on "itselleen olemisen avoin ja vapaa taide sekä arkkitehtuuri". Siinä jokainen vapauttaa hengen ja muodon niin kuin itse parhaaksi näkee, ilman kaiken maailman kuvitelmia. Sulautumatta sokeana "narsistiseen massaan", ilman syrjintää ja rasismia.

"Ajattelun arkkitehtuurissa" erilaiset kulttuurit sekoittuvat kyselemättä tosiinsa. Jokaiselle annetaan oikeus olla elää ja asua omin ehdoin täysillä.  

"Ajattelun arkkitehtuuri" on avointa ja lämminhenkistä "maailmassa itselleen olemisen arkkitehtuuria" jossa ei pyritä todistelemaan yhtä teräksistä totuutta kaikesta. Se on ajattelua ilman filosofointia.

"Ajattelun arkkitehtuurissa" aukaistaan ihmismielen liikahduksille koko äärettömän monimuotoinen olemassaolon avaruus.

Ja anna mennä!

Tee jälki itsestäsi. 

'Tämä on kaikista suurinta taidetta ja arkkitehtuuria. Ja tämän pelin osaa jokainen täydellisesti ihan itse omassa maailmassaan.

Aaltokin oli oman aikakautensa "Tuntematon sotilas". Aalto ei palaa takaisin onneksi koskaan.    

13. Uusin toivematka kohti "itselleen olemisen arkkitehtuuria"

Taidehistorioitsija Göran Schildt osti toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 Daphne-nimisen purjeveneen ja teki sillä vaimonsa kanssa matkan Suomesta Tukholmaan ja suunnisti Le Havren kautta mantereen halki (joet ja kanaalit) Välimerelle 1948 (lähde: Göran Schildt, Toivematka, 1996).

Tuon jälkeen maailma on muuttunut jo moneen kertaan aivan eri näköiseksi.

Schildt asettui sodan jälkeen asumaan pysyvästi Kreikkaan. Vanhuksena takaisin Suomeen muutettuaan Schildt kertoi pettyneensä Kreikkaan. Hänen mukaansa luonnosta ja humanismista ei ole Kreikassa enää oikeastaan mitään jäljellä.  

Göran Schildt on tutkinut paljon myös Aallon arkkitehtuuria (katso kirjat kuten "Valkoinen pöytä" jne.). Schildt on kertonut konjakkihöyryisen Aallon pyytäneen aluksi kirjoittamaan Schildtiä Aallon modernista arkkitehtuurista, ei Aallosta ihmisenä.

Tuossa Aallon puheessa korostuu eteläpohjalaiselle kulttuurille tyypillinen piirre " itte" sekä kahtiajako "me ja muut".

Eteläpohjalaiset eivät muita kaipaa.

Eikä heillä tule ikävä jos joku ulkopuolinen häipyy seudulta kokonaan.

Eteläpohjalaisia ei saa mittailla. Ja jos mittailee, häneltä otetaan helposti verinäyte nenästä.  
Teosta ja teoksen tekijää (esimerkiksi Alvar Aalto) ei voi kuitenkaan erottaa tosistaan. Rakennuksissa ja suunnitelmissa näkyy aina myös tekijän eli henkilön (ihminen) jälki. Siinä näkyy samalla myös kulttuurin ja myytistön merkit.   

Aallon arkkitehtuurissa näkyy Aallon räiskyvä persoona. Itselleen olemisessaan hänkin voisi olla ollut myös itsensä lukija. Mutta Aalto pelkäsi lukea itseään. Hänkin eli elämänsä jonkun itsensä ulkopuolisen kautta.    

Alvar Aalto-symposiumin teoksessa "Alvar Aalto ja modernismin tila" (1981) kerrotaan, että länsimaisessa modernissa arkkitehtuurissa eletään "ilmaisujen sekamelskaa". Tämän puheen taustalla oli postmodernin kulttuurin ja tyylin kummitteleminen.

Schildt kertoo mainitussa teoksessa, että "Aalto ei halunnut keskustella saamistaan VAIKUTTEISTA...Aallolla oli hämmästyttävä kyky ALIARVIOIDA muita...Aalto sai varsin ratkaisevia impulsseja BAUHAUSISTA" (Schildt mainitun teoksen sivuilla 9-12). 

Seinäjoen kirkon syntyvaiheen aikana (1950-luku) Aalto ja hänen toimistonsa arkkitehtikunta sai vaikutteita Seinäjoen Aaltokeskustaan monelta ilmansuunnalta. Eräs noista vaikutesuunnista oli Rankan Maison Carre (1956-59), minkä taustalla on alunperin USA:ssa Frank Lloyd Wrightin varhaistyö Robie House (1907-09).   

Aallon kohdalla on jätetty arvoitukseksi hänen persoonansa (IHMINEN) ja arkkitehtuurinsa (RAKENNUS-luomus) suhde.

Oliko Aalto esimerkiksi ateisti ja kapitalisti? Konservatiivinen porvari hän oli joka tapauksessa. Villa Mairean (1939-38) historia ja on eräs todiste tästä. 

Oliko Aalto "Seinäjoen kassagrande", joka osasi rahastaa ja laittaa puumerkkinsä kaikkeen mitä muut arkkitehdit olivat ensin ideoineet ja työstäneet? 

Alvar Aalto oli oman aikakautensa, alun perin 1900-luvun alun lapsi. Hän oli samalla kertaa isänmaallinen ja uusimmista kansainvälisistä arkkitehtuuripeleistä innostunut (lukuun ottamatta postmodernismia).

Aallon kansainvälisyys käy ilmi niistä lukuisista vaikutteista, joita Aalto oli kokeillut ja keräillyt. Hän etsi kilpaa suuntaa muodonannolleen. 

Kansainvälisyys oli hänelle välillä tärkeintä työneton ja työtilausten hankkimisen takia. Hyvänä pelimiehenä ja seuralaisena hän osasi kahmia töitä Helsingin suunnittelutehtaaseensa.

Aalto ei ollut kuitenkaan aidosti universaali. Hän oli tässäkin teatterimies. Naistenmies hän oli sormenpäitä myöten. Ja viina maistui. Näitä samoja piirteitä löytyy eteläpohjalaisten "kollien" kulttuurista tänä päivänäkin.  

Nationalistinen ajatus ja väittämä, että Aalto pehmensi kovaa kansainvälistä modernismia, on aikansa elänyt myytti.

Siinä kuvitellaan rasistisesti, että suomalaisiin kätkeytyy jotain muita kansoja suurempaa neroutta ja syvällisempää humanismia. 

Tästä huijauksesta voi lukea esimerkiksi Teivas Oksalan kirjasta "Homeroksesta Alvar Aaltoon" (1986).

Alvar Aaltoonkaan ei liity "ylitsevuotavaa" nerokkuutta, tietotaitoa ja osaamista. Ei myöskään "ainutlaatuista maakuntahenkeä".

Jos joku toista väittää siinä on kyse propagandistisesta imago- ja valtapelistä. Seinäjoen Aaltokeskusta on arkkitehtuurin avulla toteutettu valtapelikasauma.  

Aalto ei päässyt koskaan irti historian ja eteläpohjalaisen kulttuurin taakasta. Häntä eli arvokonservatiivina aivan liikaa nykyaikaa menneisyyden kautta.

Palvottuna arkkitehtina hän oli "eräs nationalistisen kartanoeliittimme maestropatruuna".
Tämän elitistisen maestroarkkitehtuurin ja -taiteen vastakohta on itselleen olemisen taide ja arkkitehtuuri.

Yhteiskunnaisen eliitin maestrosuunnittelijoiden avulla toteuttamista suurrakennuksista eräs on suomalainen metsälähiö. Sen synty liittyy läheisimmin porvarillistuneisiin revisionistidemareihin.

Demokratian muodot ovat moninaiset, olemassa on lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia järjestävä yhteiskunnallinen koneisto ja siihen liittyvä fyysinen muodonanto. 

ILMOITUS