Kirjoitin edellisessä merkinnässä uskonnon yhteydestä poliittiseen väkivaltaan, Charlie Hebdon toimitukseen ja kosher-supermarkettiin tehtyjen hyökkäysten tiimoilta. Jatkan tässä siitä, miten voidaan vähentää terrorismia eli siviileihin kohdistuvaa poliittista väkivaltaa. (Käytän alla ongelmallista, mutta vakiintunutta, termiä ”länsimaat” tarkoittamaan Yhdysvaltoja ja EU-maita.)
Islamiin liittyvä poliittinen väkivalta esitetään joskus esimerkkinä ”islamilaisen maailman” ja ”länsimaiden” välisestä konfliktista. (Joskus ”islamilaisen maailman” tilalla on islamismi tai ääri-islamismi.) Tällaista konfliktia ei kuitenkaan ole olemassa.
Kun Saudi-Arabian, maailman äärimmäisimmän islamistisen valtion, kuningas Abdullah kuoli tammikuussa, länsimaiset johtajat ylistivät häntä kilvan rauhan mieheksi ja uskontojen välisen ymmärryksen rakentajaksi. Lipevät puheet olivat jokseenkin täysin vastakkaisia totuudelle. Suosikkini oli Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n johtajan Christine Lagarden kommentti, jonka mukaan Abdullah oli ”naisten vahva puolustaja”. Iso-Britanniassa laskettiin liput puolimastoon kunnioittamaan diktaattoria, jonka vallan alla Saudi-Arabian ihmisoikeustilanne heikkeni entisestään.
Uusi kuningas Salman on toivotettu tervetulleeksi liittolaiseksi, ja hänen odotetaan jatkavan samoilla linjoilla. Salmanilla on ollut keskeinen rooli islamististen äärijärjestöjen, kuten al-Qaedan, rahoittamisessa. Tässä ei ole mitään kummallista: al-Qaedan ja ISISin ideologia on lähtöisin Saudi-Arabiasta. Niiden ääri-islamismi pohjaa Saudi-Arabian valtiouskonto wahhabismiin ja Saudi-Arabian 1980-luvulla, yhteistyössä Yhdysvaltojen ja Pakistanin kanssa, Afganistania varten kehittämään nykyaikaiseen kansainvälisen pyhän sodan ajatukseen.
Sittemmin tämän ’pyhän sodan’ merkittävimmäksi kohteeksi on noussut Syyria, jonka kapinallisia Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja EU-maista innokkaimpina Iso-Britannia ja Ranska ovat tukeneet. (Saudi-Arabia muutti kurssia kapinallisten käännyttyä sitä vastaan.) Tuetut ryhmät syyllistyvät vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin, ne ovat toimineet yhdessä ääri-islamististen järjestöjen, kuten al-Qaedan, kanssa, ja niiden taistelijat siirtyvätkin äärijärjestöjen riveihin.
Syyria on Saudi-Arabian ohella hyvä esimerkki siitä, miten merkityksetön tekijä ääri-islamismi länsimaiden laskelmissa on. Syyrian hallitus on pitkään ollut vihamielinen islamisteja kohtaan, ja se on al-Qaedaa ja ISISia vastaan käytävän sodan kärjessä. Yhdysvallat ja EU pitävät kuitenkin Syyriaa vihollisena. Syynä eivät ole niinkään Syyrian hallituksen ihmisoikeusrikkomukset kuin se, että sen politiikka ei ole linjassa Yhdysvaltojen (ja vähäisempien länsimaiden) vaatimusten kanssa. On kuvaavaa, että välien lämpeneminen 2000-luvun alkupuolella liittyi yhteistyöhön ihmisten kiduttamisessa.
Saudi-Arabia on arvostettu liittolainen siksi, että se tukee Yhdysvaltojen politiikkaa, muun muassa tukahduttamalla demokratiaa Lähi-idässä. Toisaalta Saudien suku pysyy vallassa vain länsimaiden tuella – Suomikin tekee osansa myymällä Saudi-Arabiaan aseita. Jos Saudien johto poikkeaisi vaaditusta linjasta, niin sen edessä voisi olla sama kohtalo kuin Irakin presidentti Saddam Husseinilla, ja saisimme taas kuulla selityksiä länsimaisten arvojen puolustamisesta.
Kulttuurilla tai uskonnolla ei ole näissä laskelmissa kuin välinearvoa. Yhdysvaltojen ja EU:n politiikka ei ole juuriltaan sen enempää ääri-islamismia vastaan kuin sen puolellakaan. Jos edellisissä virkkeissä vaihtaa kulttuurin, uskonnon tai ääri-islamismin tilalle ihmisoikeudet, ne pitävät paikkansa yhtä lailla.
Yksi helppo tapa vähentää terrorismia on siis sen tukemisen lopettaminen. Saudi-Arabia ei ole poikkeus: Yhdysvallat ja EU tukevat valtioterrorismia Bahrainissa, Egyptissä, Israelissa, Pakistanissa ja monissa muissa maissa.
Toinen tapa vähentää terrorismia on sen harjoittamisen lopettaminen. Yhdysvallat ja jotkut sen EU-liittolaiset ovat maailman johtavien terroristien joukossa. Pelkästään Irakin valloitus johti satojentuhansien ihmisten kuolemaan (joista vain osa on yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten suoraan tappamia) ja miljoonien joutumiseen pakolaisiksi. Pommituskampanjat, kidutus ja salamurhat ovat politiikan vakiintuneita välineitä. Yhdysvalloilla ja EU:lla ei tietenkään ole terrorismiin mitään yksinoikeutta, kuten Venäjän toiminta Tšetšeniassa ja muualla osoittaa.
Nämä toimet ovat tuomittavia itsessään, ja vähäisemmässä määrin myös siksi, että terrorismi muualla johtaa nykyään terrorismiin kotona. Charlie Hebdon toimitukseen hyökänneet Kouashin veljekset olivat päätyneet väkivaltaiseen islamismiin osittain Yhdysvaltojen Irakin miehityksen takia, ja he olivat yrittäneet päästä Irakiin taistelemaan miehitysjoukkoja vastaan. Lopulta he päätyivät taistelemaan Syyriaan, kukaties Ranskan hallituksen toimittamilla aseilla.
Kolmas tapa vähentää terrorismia on sitä aiheuttavien olosuhteiden estäminen ja korjaaminen. Terrorismin tukemisen ja tekemisen lopettamisen lisäksi tämä tarkoittaa sellaisen yhteiskunnan rakentamista, joka palvelee kaikkia kansalaisia yhtä lailla, ja jossa kaikki kokevat olevansa yhdenvertaisesti osallisina. Kouashin veljekset löysivät ääri-islamismin ollessaan ranskalaisen yhteiskunnan reunoilla: epäoikeudenmukaisuus synnyttää terrorismia, kuten Suomessa vuonna 1918 nähtiin.
Kaikki maailman terrorismi ei tietenkään liity Yhdysvaltojen tai EU:n toimintaan. Yhdysvaltojen ja eri EU-maiden samastaminen ”länsimaat”-nimikkeen alle on myös harhaanjohtavaa, olipa tarkoituksena sitten vakuuttaa moraalista ylemmyyttä tai selventää osallisuutta terrorismiin. Suomessa olemme vastuussa vain niistä asioista mihin voimme vaikuttaa, joko kansallisesti tai EU:n kautta, ja tämä pätee myös terrorismiin.
Suomi on osallistunut CIA:n kidutuslentoihin ja on mukana Afganistanin sodassa. Myös Suomen asekaupat Bahrainin, Israelin ja Saudi-Arabian kanssa ovat meidän vallassamme. On tyhjänpäiväistä soimata muita terrorismista, jos emme ole valmiita lopettamaan omaa osallisuuttamme siihen.
