Kirjoitin Charlie Hebdo –lehden toimitukseen ja Kosher-supermarkettiin tehtyjen hyökkäysten jälkeen siitä, miten lehden perintöä ja tapettujen muistoa käytetään muslimivastaisuuden oikeuttamiseen. Kirjoituksen kommenteissa, kuten muuallakin, on kiistetty, että Charlie Hebdo olisi muslimivastainen lehti. (Muslimivastaisuudella tarkoitan sitä, että se julkaisee muslimeja ihmisryhmänä halventavaa materiaalia, riippumatta siitä, mitä muuta se julkaisee.)
On väitetty, että lehden sisältö näyttää muslimivastaiselta (ja rasistiselta ja seksistiseltä) vain, jos ei tunne ranskalaista kulttuuria. Tämä ei pidä paikkaansa, kuten käy ilmi linkittämästäni, sittemmin englanniksi käännetystä, Charlie Hebdon entisen työntekijän Olivier Cyranin avoimesta kirjeestä ja Le Monde Diplomatiquen toimittajan Alain Greshin kirjoituksesta. On totta, että Charlie Hebdon pilapiirrosten kerrosten ymmärtäminen edellyttää ranskalaisen viitekehyksen tuntemista, mutta se ei muuta sitä, että niissä on muslimeja halventava taso.
Muslimivastaiset asenteet ovat niin juurtuneita, että niitä voi olla vaikea hahmottaa, joten vertailu juutalaisvastaisuuteen selventää asiaa. Tästä tarjoutui selkeä esimerkki, kun saksalainen lehti Berliner Zeitung julkaisi vahingossa Charlien Hebdoa mukailevan juutalaisvastaisen pilakuvan aiottuaan julkaista Charlie Hebdon aidon muslimivastaisen kuvan. Asiasta nousi kohu ja lehti kiirehti pahoittelemaan julkaisseensa antisemitististä materiaalia.
Käsittelemättä asiaa sen pidempään mainitsen vielä israelilaisen historioitsijan Shlomo Sandin ja ugandalaisen politiikan tutkijan Mahmood Mamdanin kiinnostavat Euroopan ulkopuoliset näkökulmat.
Itse hyökkäyksestä ja sen taustoista en merkinnässä sanonut paljoa. Kirjoitan tässä hieman uskonnon roolista ja jatkan seuraavassa merkinnässä siitä, miten terrorismia voi vähentää.
Hyökkäys yhdistettiin heti islamiin. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen kommentoi, että isku on osoitus islamilaisesta demokratiakäsityksestä, joka ei ole yhteensopiva länsimaisen demokratiakäsityksen kanssa.
Uimosen väite on posketon, mutta ongelmallista oli myös uskonnon roolin täydellinen kieltäminen. Esimerkiksi presidentti François Hollande antoi lausunnon, jonka mukaan hyökkääjillä ”ei ollut mitään tekemistä muslimien uskonnon kanssa”. Myös Charlien Hebdon toimituksen edustalla tapetun ranskalaisen poliisin Ahmed Merabetin, joka oli muslimi, veli korosti, että hyökkääjät eivät olleet muslimeja, vaan terroristeja.
Muslimivastaisuuden noustessa Euroopassa ja muslimien pelätessä kostoiskuja tällaiset hyvää tarkoittavat kommentit ovat ymmärrettäviä. Mutta kun hyökkääjät itse esittivät syyksi profeetta Muhammedin pilkkaamisen, Ranskan ISIS-järjestön vastaisten hyökkäysten lisäksi, ne eivät ole aivan totuudenmukaisia, ja uskonnon roolia pitää katsoa tarkemmin.
Al-Qaeda Arabian niemimaalla (AQAP) on ottanut vastuun Sharif ja Said Kouashin hyökkäyksestä Charlie Hebdon toimistoon. Toisaalta, niin on tehnyt myös AQAPin vihollinen ISIS, ja kosher-supermarkettiin hyökännyt Amedy Coulibaly ilmoitti vannoneensa uskollisuudenvalan ISISille ja toimineensa yhteistyössä Kouashin veljesten kanssa.
Pariisin hyökkäysten taustalla on siis yksi tai useampi järjestö, jotka haluavat oman ilmoituksensa mukaan perustaa islamin oppeihin perustuvan valtion ja jotka pyrkivät tavoitteeseensa väkivalloin, mukaan lukien siviileihin kohdistuvalla väkivallalla.
Tässä yhteydessä on syytä erotella uskonnon ja politiikan suhdetta. Muslimi on henkilö, joka uskoo islamin oppeihin enemmän tai vähemmän ja toteuttaa niitä omassa toiminnassaan. (Muslimina voi myös pitää henkilöä, jonka kulttuurillisessa taustassa islamilla on merkittävä rooli, tai jonka ympäristö olettaa asian olevan niin, riippumatta hänen omasta kokemuksestaan, samaan tapaan kuin juutalaisuuden kohdalla.) Islamisti on henkilö, joka pyrkii siihen, että valtion lait perustuisivat islamiin, eli että muidenkin tulisi elää islamin oppien mukaan.
Vastaavasti voidaan erottaa kristityt, eli henkilöt jotka jossain määrin toteuttavat kristinuskon oppeja, ja kristianistit, joiden mielestä lain pitäisi perustua kristinuskon oppeihin. Suurin osa kristianisteista, kuten suurin osa islamisteista, ei toteuta aatettaan väkivaltaisesti.
Suomessa on merkittäviä kristianistisia järjestöjä, mukaan lukien Kristillisdemokraatit, jonka johtaja Päivi Räsänen on maamme sisäministeri. Räsänen on siinä mielessä äärimmäinen kristianisti, että hänen mielestään kristittyjen ei pitäisi noudattaa voimassa olevia lakeja, jos ne ovat pyhien kirjoitusten vastaisia.
Yhdysvalloissa kristianistit ovat tappaneet lääkäreitä ja muita lääkintähenkilökunnan jäseniä, jotka osallistuvat aborttien tekemiseen. Kristityt eivät kuitenkaan ole kaikki vastuussa näistä hyökkäyksistä, eivätkä edes kristianistit. Vaikka Päivi Räsänen kampanjoi aborttia vastaan ja kehottaa kristittyjä rikkomaan lakia, häntä ei voi syyttää hyökkäyksistä, joihin hänellä ei ole yhteyttä. Tilanne olisi erilainen, jos Räsänen vastustaisi aborttien lisäksi myös niitä tekeviä ihmisiä, halventaisi heitä, yllyttäisi toimimaan heitä vastaan ja hänen tekstinsä leviäisivät Yhdysvalloissa. (Esimerkiksi Jussi Halla-aholla on yhteys siihen, että Anders Breivik tappoi 77 ihmistä. Breivik siteeraa manifestissaan Halla-ahon näkemystä siitä, että vasemmistolaiset ovat yhteiskunnan loisia siinä missä muslimimaahanmuuttajatkin ja länsimaalaisen miehen ongelma on hänen liian korkea moraalinsa. Olen kirjoittanut aiheesta täällä, sivuilla 8–10.)
Kristinuskon kohdalla yllä olevat kommentit tuntuvat itsestään selviltä. Toisin kuin kristittyjä ja kristianisteja, muslimeja ja islamisteja pidetään kuitenkin usein yhteisesti syyllisinä kunnes toisin todistetaan. Muslimien velvollisuutena pidetään sanoutumista irti ihmisoikeusrikkomuksista, joita kuka tahansa muslimi uskontonsa nimeen tekee.
Tähän erilaiseen suhtautumiseen vaikuttaa se, että islam ja islamismi tuodaan usein esille väkivaltaa selittävänä tekijänä, muut uskonnot harvemmin. Tämä luo kuvan siitä, että islam liittyy väkivaltaan muita uskontoja kiinteämmin. Yksi esimerkki tästä on revittely luvuilla siitä, kuinka moni muslimi kannattaa siviilien tappamista, vertaamatta niitä muiden uskonnollisten ryhmien lukuihin. Yllä linkittämässäni artikkelissa lääkäreiden tappamisesta ei edes esiinny sanoja kristinusko, kristitty tai kristianisti, vaikka erään aborttilääkärivastaisen järjestön nimikin on Army of God (Jumalan armeija). Myöskään kristianistisen ryhmän Lord’s Resistance Army (Herran vastarinta-armeija) mittavien ihmisoikeusloukkausten ei yleisesti katsota kertovan kristinuskosta, eikä heidän kristianismiaan välttämättä edes mainita.
Tämä ei johdu ’kristittyjen hyysäämisestä’ tai siitä, että ’peiteltäisiin rauhanuskonnoksi tekeytyvän kristinuskon todellista luonnetta’, vaan sen tiedostamisesta, että näiden ryhmien toiminnan ymmärtämisessä on ensisijaista politiikka. Huomattakoon, että tämä pitää paikkansa riippumatta siitä, mitä näiden ryhmien jäsenet itse sanovat. Yhdysvaltain entinen presidentti George W. Bush on sanonut tuntevansa Jumalan läsnäolon ja tehneensä päätöksiä polvillaan tämän edessä, mutta juuri kukaan ei etsi hänen politiikkansa taustoja ensisijaisesti kristinuskosta.
Lisäksi on syytä erotella uskonnon rooli ihmisoikeuksia loukkaavien ryhmien taustalla siitä, mitä niiden toiminta kertoo kyseisestä uskonnosta. Israel on tässä suhteessa havainnollinen. Israelin valtio esittää edustavansa juutalaisia ja olevansa kaikkien juutalaisten kotimaa. Esimerkiksi Israelin hallitus painosti neljän Pariisin kosher-supermarketissa tapetun ranskalaisen juutalaisen omaisia, jotta uhrit haudattaisiin Jerusalemiin, vaikka he eivät olleet Israelin kansalaisia. (Heidät haudattiin Öljymäelle, joka ei ole Israelissa, vaan Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla.)
Israel on myös ottanut juutalaisuuden symboleita, kuten Daavidin tähden ja seitsenhaaraisen kynttilänjalan, valtion tunnusmerkeiksi. Merkittävässä asemassa olevat juutalaiset uskonnolliset johtajat oikeuttavat siviilien tappamista ja yhä useammat Israelin sotilaat perustelevat toimintaansa juutalaisen uskonnon avulla. Äärimmäiset siirtokuntalaiset oikeuttavat palestiinalaisten maiden valtaamista ja heidän kimppuunsa hyökkäämistä sillä, että he eivät ole juutalaisia, ja jotkut ovat jopa nostaneet 29 palestiinalaista tappaneen Baruch Goldsteinin pyhimykseksi. Lisäksi isot juutalaisjärjestöt ympäri maailmaa tukevat Israelin politiikkaa.
Kuitenkin Israelin ihmisoikeusloukkausten tai niiden taustalla olevan apartheid-järjestelmän esittäminen juutalaisuuden ilmentymänä on väärin sekä tosiasiallisesti että moraalisesti. Israelin toimet voi ymmärtää vain poliittisen historian ja sionistisen kansallisuusaatteen kautta, ei tooraa ja talmudia lukemalla tai juutalaisten väitettyjä kulttuurillisia tai perinnöllisiä piirteitä tonkimalla. Monet Israelin apartheidin tunnetuimmista kriitikoista ovat juutalaisia, on juutalaisia järjestöjä, jotka toimivat sitä vastaan ja useat rabbit arvostelevat sitä. (Al-Qaedan ja ISISin toiminta on muslimien keskuudessa tuomittu vielä laajemmin.)
Siirtokuntalaiset voivat olla uskonnollisuudessaan vilpittömiä, ja juutalaisuudella on heidän toiminnassaan tärkeä rooli. Mutta se ei tarkoita sitä, että heidän aatteensa olisi keskeinen juutalaisuudelle. Sama pätee sellaisiin islamistisiin ryhmiin kuin ISIS: niiden toimien ymmärtämisen ja niihin vastaamisen tulee pohjata poliittiseen analyysiin. Ei voi sanoa, etteikö Israelilla tai ISISillä olisi mitään tekemistä juutalaisuuden tai islamin kanssa, mutta juutalaisuudella tai islamilla on hyvin vähän tekemistä Israelin tai ISISin kanssa.
