Hirvittävä merkkipaalu

Syksy Räsänen aloittaa Kulttuurivihkoissa oman blogin. Hän kirjoittaa politiikasta, erityisesti Israeliin ja Palestiinaan liittyen. Ensimmäisessä tekstissään aktivistiksi esittäytyvä Räsänen käsittelee ydinasesotaa.

Pidin keskiviikkona 6.8. puheen Hiroshima-muistotilaisuudessa Tikkurilan Veininmyllyllä, Vantaan Rauhanpuolustajien järjestämässä tilaisuudessa. (Samasta aiheesta, ks. Helvetinkoneet ja me ja Unelmia itsemurhan partaalla.) Puhe meni jokseenkin näin:

Hiroshiman pommitus päivälleen 69 vuotta sitten tappoi yli satatuhatta ihmistä. Tuhoisuudessaan hyökkäys oli poikkeuksellinen, mutta ei ainutlaatuinen. Viisi kuukautta aiemmin, maaliskuun 9. päivä 1945, Yhdysvallat pommitti Tokiota saadakseen aikaan tulimyrskyn, joka tappoi suunnilleen yhtä paljon ihmisiä kuin Hiroshiman ydinräjähdys, ellei enemmänkin.

Hiroshiman tuhoaminen oli kuitenkin hirvittävä merkkipaalu siksi, että kokonaisen kaupungin pyyhki pois vain yksi pommi. Tämä avasi uudenlaisen tuhon aikakauden, kahdesta syystä.

Ensinnäkin pieni ryhmä, joka saa käsiinsä ydinaseen, voi hetkessä tappaa miljoonia ihmisiä. Ensimmäiset ydinaseet kehittäneen Manhattan-projektin johdossa olleelta Robert Oppenheimerilta kysyttiin Yhdysvaltain kongressissa 1946, eikö muutama ihminen voisi salakuljettaa ydinpommin New Yorkiin ja tuhota kaupungin. Oppenheimer vastasi, että tietysti. Huolestunut kongressin jäsen kysyi Oppenheimerilta, miten tällaisen kaupunkiin tuotavan ydinpommin voisi havaita ajoissa. Oppenheimer vastasi: "ruuvimeisselillä". (Ajatuksena oli, että kaikki kaupunkiin tuotavat laatikot, autot ja niin edelleen pitäisi avata.)

Niin kauheaa kuin kokonaisen kaupungin hävittäminen yht'äkkiä onkin, vielä suurempi uhka on 1950-luvulla alkanut ydinaseiden teollinen joukkotuotanto ja niiden yhdistäminen mannertenvälisiin ohjuksiin. Ihmiskunta on nyt tullut tilanteeseen, jossa muutaman yksilön päätöksellä on mahdollista koska tahansa hävittää inhimillinen sivilisaatio alle tunnissa.

Ydinaseiden rakentamista oikeutetaan sillä, että niitä vaikka niitä ei käytetä, niin niitä tarvitaan pelotteeksi, kun vastustajillakin on ydinaseita.

Minulla oli Oxfordissa kymmenen vuotta sitten kunnia kuunnella fyysikko Joseph Rotblatin puhetta. Rotblat oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi, että atomiydinten hajotessa on mahdollista saada aikaan ketjureaktio, josta seuraa voimakas räjähdys. Rotblatin taustasta sen verran, vaikka hän ei itse tätä puheessa tuonut esille, että hän oli puolalainen juutalainen, ja lähti Puolasta vuonna 1939, onnekkaasti vain viikkoja ennen Saksan hyökkäystä. Rotblatin vaimo ei päässyt pakoon ja myöhemmin kuoli Majdanekin keskitysleirillä. Rotblat osallistui ydinaseiden valmistamiseen, koska ajatteli, että liittoutuneilla täytyy olla ydinase pelotteena siksi, että Saksa kehittää ydinasetta.

Rotblat kuitenkin muutti mielensä. Hän kertoi tulleensa siihen tulokseen, että jos Saksalla olisi ydinase, niin sodan käännyttyä selvästi Saksan tappioksi natsien johto käyttäisi sitä joka tapauksessa, olipa liittoutuneilla ydinase tai ei. Lisäksi hän hahmotti, että ydinase oli tarkoitettu Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikan välineeksi, ei vain toisen maailmansodan voittamiseen. Rotblatista tuli ensimmäinen, ja ainoa, fyysikko, joka lähti Manhattan-projektista eettisistä syistä. Sodan jälkeen Rotblat rupesi kampanjoimaan ydinaseita vastaan, ja muun muassa järjesti Pugwash-konferenssia, jonka kanssa hän jakoi Nobelin rauhanpalkinnon 1995.

Vielä tänäänkin pätee Rotblatin ymmärrys siitä, että ei voida luottaa siihen, että ydinaseita ei käytettäisi. On helppo uskoa, että Pohjois-Korean johtajat käyttäisivät ydinaseita, jos heidän valtansa olisi vaakalaudalla. Mutta myös sellaiset ydinasevaltiot, jotka eivät ole diktatuureja, ovat osoittaneet kykenevänsä tappamaan joukoittain ihmisiä sellaisissakin tilanteissa, missä niiden olemassaolo ei ole millään tapaa uhattuna. Viime viikkojen Israelin toimien miehitetyillä palestiinalaisalueilla, erityisesti Gazassa, lisäksi esimerkkeinä mainittakoon Yhdysvallat Irakissa, Venäjä Tšetšeniassa sekä Intia ja Pakistan Kashmirissa.

 Mainitut valtiot (Pohjois-Koreaa lukuunottamatta) käyvät jatkuvasti sotaa, mutta niiden tilanne ei ole ollut niin vakava, että ydinaseiden käyttäminen olisi tullut kyseeseen. On kuitenkin mahdotonta sanoa, miten konfliktit kehittyvät vuosien kuluessa. Ei ole kovin toiveikasta ajatella, että miljoonien ihmisten joukkotuhon, tai koko ihmiskuntaa kohtaavan katastrofin, tiellä olisi vain näiden valtioiden johtajien inhimillisyys ja harkintakyky.

Mahdollisuus ydinsodan syttymiseen ei ole vain teoreettinen, se on ollut hyvin lähellä. Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962 neuvostoliittolainen sukellusvene oli joutunut Yhdysvaltain laivaston syvyyspommien kohteeksi, ja sen kapteeni ehdotti ydinohjuksen ampumista, ajatellen sodan syttyneen. Kolmen johtavan upseerin piti olla laukaisusta samaa mieltä. Kaksi sanoi kyllä, yksi, Vasili Arkhipov, sanoi ei. Jos hänen kantansa olisi ollut toinen, ydinsota olisi alkanut.

Ydinaseiden uhka ei myöskään kuulu vain menneisyyteen. Vanhenevien aseiden kohdalla todennäköisyys vahinkolaukaukseen kasvaa, samoin ydinasemateriaalin joutuminen valtioiden ulkopuolisten toimijoiden käsiin ja Oppenheimerin uhkakuvan toteutuminen. Toisaalta myös ydinaseiden seuraavaa sukupolvea kehitellään.

 Ainoa tapa päästä eroon ydintuhon mahdollisuudesta on muuttaa niitä olosuhteita, jotka johtavat ydinaseiden rakentamiseen ja mahdolliseen käyttämiseen. Esimerkiksi nykyään ajatus siitä, että Saksa kehittäisi ydinaseita käyttääkseen niitä muita Euroopan valtioita vastaan tuntuu hyvin etäiseltä. Tämä ei johdu vain siitä, että Saksa hävisi toisen maailmansodan, vaan myös siitä, että sodan jälkeen toimittiin eri tavalla kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja muutettiin eurooppalaisten valtioiden suhtautumista toisiinsa. Poliittinen tilanne Euroopassa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut täydellisesti, ja niin voi tapahtua muuallakin. Etelä-Afrikalla oli ydinaseita, mutta apartheidin kaatumisen yhteydessä se hankkiutui niistä eroon. Etelä-Afrikka onkin ainoa ydinaseita rakentanut valtio, joka on luopunut niistä.

Ydinaseiden vastustaminen periaatteessa on hienoa, mutta myös hyödytöntä, ellei se yhdisty poliittiseen toimintaan sellaisten tilanteiden lieventämiseksi ja estämiseksi, jotka voivat lopulta johtaa niiden käyttämiseen.

Eräs epävakaa ja vaarallinen alue on Lähi-itä. Israelilla, ainoana alueen valtioista, on ydinaseita. Lisäksi Israelin apartheid-järjestelmä, pitkittynyt sotilasmiehitys ja niiden ylläpitämiseksi tehdyt toistuvat hyökkäykset Lähi-idän muihin maihin saattavat houkutella alueen muita valtioita rakentamaan ydinaseita, vaikka näin ei ole vielä tapahtunut. Suomessa oli vuonna 2012 tarkoitus järjestää Helsinki-konferenssi ydinaseettoman Lähi-idän aikaansaamiseksi, mutta Israel kieltäytyi osallistumasta. Aloitetta ei kuitenkaan ole vielä haudattu, ja se on eräs merkittävä asia, mitä Suomessa voitaisiin tehdä ydinaseettoman maailman eteen.

Ydinaseista eroon pääseminen ympäri maailmaa vaatii mittavia poliittisia muutoksia, kenties sotien lopettamista kokonaan. Tämä tapahtuu vain sellaisen kansalaistoiminnan seurauksena, joka on kiinni poliittisessa todellisuudessa ja vallitsevissa olosuhteissa, mutta tavoittelee yhteistä hyvää yksittäisten valtioiden etujen ajamisen tai vastustamisen sijaan. Rotblatkin toimi ensin Saksan uhkaa vastaan, mutta valitsi sen jälkeen työskentelyn ihmiskunnan puolesta, ennemmin kuin Yhdysvaltojen puolella.

Joskus tavoitteita kaikkien ydinaseiden purkamisesta ja sotien lopettamisesta pidetään epärealistisina. Voimme kuitenkin varmasti sanoa, että lopulta koittaa päivä, jonka jälkeen ei ole enää sotaa. Meidän toiminnastamme on kiinni, tuleeko se ennen päivää, jolloin ei ole enää ihmiskuntaa.

ILMOITUS