”Kerjuu ja köyhyys eivät koskaan kadonneet Pohjolasta – luulimmeko niin? Ne on vain systematisoitu ja byrokratisoitu: nyt seistään sosiaalitoimiston jonossa ja leipäjonossa sen sijaan että istuttaisiin kadunkulmassa pahvimuki ojossa.”

”Tämä ääni on voittoisa ääni.”

Sitaatit ovat Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallisesta kirjasta Vaskivuorentie 20.

”Nälkä kapeuttaa mahdollisuutta ajatella laveasti”, toimittaja Seppo Puttonen totesi Tampereen Työväenkirjallisuuden päivään kuuluneessa paneelikeskustelussa ”Hyvinvoinnin syrjässä”. Kirjailija Mathias Rosenlundia ei maltettu paneelissa jättää mainitsematta, vaikka hän itse joutuikin perumaan osallistumisensa. Rosenlundin esikoisteos, Runeberg-ehdokkuudella huomioitu omaelämäkerta Vaskivuorentie 20 kuvaa minäkertojansa kautta köyhyyttä hyvinvointi-Suomessa: työn kannattamattomuutta, velkaantumista, maksuhäiriömerkintöjä, laskuja jotka menevät ulosottoon ja tukien riittämättömyyttä tilanteessa, jossa puoliso on kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi työkyvytön.

Ennen kaikkea Vaskivuorentie kuvaa köyhyyttä henkisenä tilana: itsearvostuksen puutteena, ulkopuolisuutena ja osattomuutena. Luokkaretken tekeminen näyttää mahdottomalta, periytyvä köyhyys nielee horisonttiviivaa ja eriarvoistaa. Huoli, väsymys ja turhautuminen pyörittävät tekstiä sen upottavissa, toisteisissa pyörteissä. Paneelissa runoilija Robert Meriruoho moitti Rosenlundin keskittyvän negatiivisissa tunteissa vellomiseen. Puttonenkin kommentoi ihmetelleensä Vaskivuorentien paatosta, kunnes tuli verranneeksi kirjaa Knut Hamsunin Nälkään. Hamsunin vuonna 1890 julkaistu, omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä romaani ja Rosenlundin Vaskivuorentie ovat  molemmat Puttosen sanoin ”keskitettyjä kuvauksia” ihmisestä, jonka on ajateltava päivittäistä toimeentuloa yksityiskohtaisesti ja lakkaamatta – ja juuri tämä tekisi Puttosen mukaan ymmärrettäväksi Rosenlundin omaelämäkerran ”tietynlaisen suppeuden”.

On suomalaisittain radikaalia rinnastaa Rosenlund Hamsuniin. Nälkä kertoo absoluuttisesta köyhyydestä. Romaanin minäkertoja kiertelee Kristianiassa nälissään ja vailla pysyvää asuinpaikkaa. ”Suomessa on hyvin huono ymmärrys siitä, mitä suhteellinen köyhyys on”, Rosenlund puolestaan kommentoi Ylen Kultakuumeessa Vaskivuorentiestä saamaansa palautetta. Suhteellisen köyhyyden olemassaoloon ei hänen mukaansa uskota, sillä se ei näy ulospäin. Rosenlundin kirja on herättänyt jopa suuttumusta, eikä pilkallismielisiltä kommenteilta ole vältytty. Eräänkin lukublogin mukaan ”[k]irjailijalla on selvästikin kova tarve todistella lukijoilleen, että hän todellakin on köyhä, jotta oikeuttaisi heti perään tulevat jatkuvat valittelut siitä, miten köyhä hän onkaan.”  ”Pelkään, ettei kukaan tule välittämään tästä. Että he tulevat sanomaan: kuka oikein luulet olevasi?” kertoja ennustaa Vaskivuorentiessä

On omaelämäkerran ääni kuultukin: Vaskivuorentie 20 on osa kurssilukemistoa Helsingin yliopiston sosiaalityön koulutuksessa.

Rosenlundin ja Hamsunin vertaaminen tekee Rosenlundin omaelämäkerralle enemmän oikeutta kuin kriittisten soraäänten takertuminen Mathias Rosenlundin palkkakuitteihin. Vaikka Hamsunin kertojan nälkää ei voidakaan ottaa ankkuriksi, kun yritetään ymmärtää Rosenlundin kuvaamaa suhteellista köyhyyttä, ovat molemmat kirjat keskitettyjä kuvauksia köyhyyden vaikutuksesta ihmisen henkiseen olemassaoloon. Vaskivuorentiessä painopiste vain on toisaalla kuin Hamsunin todistamassa: kyse on unelmien nälkiintymisestä.

*

Nälkä on lohduton kirja. Kertojan elämäntilanteen psyykkisiä vastineita ovat häpeä, ilkeämielisyys, ”heikkouden ja väsymyksen delirium”, itseruoskinta, pakkomielteet, kuolemantoiveet ja oman nälkiintyneen ruumiin inho. Köyhyys näyttäytyy Jumalan kiusantekona, kohtalona joka ei ole omissa käsissä: ”Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan?” Heristämällä nyrkkiä Jumalalle Hamsunin kertoja antaa köyhyydelleen uskonnollisen selityksen. Hän on voimattoman ja hyödyttömän vihan vallassa, ja koska hänellä ei ole tietoisuutta köyhyyden rakenteellisista syistä, vaatii köyhyyden ehdottomuus selitysten selityksen: Jumalan liikkumattomana liikuttajana.

Köyhyyttä luonnehditaan myös Vaskivuorentiessä kyvyttömyydeksi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Vaikka se onkin yhteiskunnallisten päätösten seuraus, ei Jumalakaan jää vaille mainintaa: ”Joskus olen kohdistanut epätoivoni Jumalaan rukousten tai kirousten muodossa.” Jumalan äkkinäinen läsnäolo Rosenlundin kauttaaltaan yhteiskuntatietoisessa tekstissä on pohjimmiltaan oire köyhyyden ratkeamattomuudesta: rakenteiden jähmeydestä ja ponnistelujen turhuudesta. ”Jopa suhteellinen köyhyys näyttäytyy köyhälle itselleen absoluuttisena”, Rosenlundin kertoja toteaa. Jumalan absoluuttisuus on köyhyyden absoluuttisuuden symbolinen vastine.

*

Samalla kun köyhyys kouristaa Rosenlundin sanoja, teksti loistaa hälytysvalona. Tästä syystä Vaskivuorentien horisontti ei sulkeudu, eikä se, toisin kuin Nälkä, ole lohduton kirja. Päinvastoin Vaskivuorentien voimaannuttavuus on sukua aikalaisanalyysien teholle: kurjistavien olosuhteiden ääneen lausumisella ja erittelyllä on mahdollista palauttaa voimaa voimattomiksi ahdistetuille. Ja vaikka kertoja väittääkin, ettei kirjoittamisessa ole kyse puolustuspuheesta, voisi Vaskivuorentiestä koostaa pamfletin: ”Kylmenee niin nopeasti, eikä kukaan näytä kiinnittävän huomiota hyvinvointiyhteiskuntamme kohtalokkaaseen alasajoon. Kukaan ei korota ääntään sanoakseen, että yhteiskunnan terveydentilaa ei pidä mitata tilastoin, että ainoa pätevä mittari on tuntevien ja ajattelevien ihmisten jokapäiväinen elämä.”

”Vellominen” paljastuu kiihkeäksi yhteiskunta-analyysiksi. Arjen kokemuksista nousee yleinen johtopäätös, kuten kertojan kuvatessa puolisonsa sairautta: ”Tämä koskee ihmisiä. Tämä koskee yhteiskuntaa. Tämä koskee kaikkia, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. C on pohtinut itsemurhaa ja tästä elämästä luopumista paljolti sen takia, että hän kokee olevansa epäonnistunut. Yhteiskunta luo paineita. Pitää suorittaa.” Teksti todistaa piiloväkivallasta, joka tulee kylkiäisenä suoriutumisen vaatimuksista ja joka äärimmillään kääntyy itsetuhoksi, kun vaatimuksista ei yrityksistään huolimatta selviydy. Harva kykenee vastustamaan hyväksytyksi tulemisen affektiivista voimaa, joka lahjoitetaan todellisina ja kuviteltuina palkintoina niin kutsutusta menestymisestä.

Rosenlund on Vantaan Sanomien haastattelussa maininnut, ettei ”C” pyytänyt omaelämäkerran sensurointia, vaikka Rosenlund olisi ollut siihen valmis. Näin ollen myös ”C” välittää ihmisille takaisin heille lähtökohtaisesti kuuluvaa voimaa. Kiitos, ”C”.

Nälässä köyhyys ja masennus yhdistyvät yhdessä ja samassa henkilössä. Osattomuus ja itsen nihilointi pusertuvat yhteen kertojan kuolemantoiveissa: ”Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin.” Kun kertoja ei lukuisista yrityksistään huolimatta saa kasaan jokapäiväistä leipäänsä, hän kokee alkaneensa jo kuolla.

*

Rosenlundinkin kertoja liikkuu tummissa vesissä: ”En enää voi olla se joka halveksii itseään eikä koskaan halveksi muita.” Näin hän paljastaa heikkoutensa: itsehalveksunnasta irti päästäminen vaatii polttoaineekseen vihaa. Tässäkin kohtaa voi pysähtyä miettimään alussa mainittua syytettä  tunteissa vellomisesta. Ilmauksessa on kaikuja moitteista ”terapiakirjallisuudesta” – omituinen käsite, jolla mitätöidään kirjoittava subjekti tuntevana subjektina. Pohjimmiltaan on kyse tunnesensuurista. Merkillepantavaa on, että Vaskivuorentie kuvaa miehen herkkyyttä. Vaaditaanko kirjoittamiselta panssaroitumista? Eikö kirjoitusta voisi päinvastoin lukea tuntevan ajattelun muotona?

Kyse ei ole siitä, etteikö Vaskivuorentie masentaisi. Kyse on siitä, että toivottomuus ajattelee. Rosenlundin omaelämäkerta on poliittisesti ajankohtaista taidetta – ja samalla solidaarisuuden muoto. Itseviha kääntyy rakenteellisen epätasa-arvon vihaamiseksi. Kertoja antaa katkeruudelle äänen itseään säästämättä. Kun viha henkilöityy hyväosaisiin, kertoja tiedostaa sen puolustautumiseksi, itsesuojeluksi.

Kirjoittaessani tiedän typistäväni Mathias Rosenlundin, hänen kirjoituksensa. Tiedän ettei Vaskivuorentien ristiriitaisuus ratkea turvautumalla yksinkertaisiin kahtiajakoihin: ”vellominen” – ”ajattelu”, tai kahtiajakojen synteeseihin: ”tunteva ajattelu” tai ”toivottomuus, joka ajattelee”.

Vaskivuorentiessä on kyse köyhyyden kirouksen manaamisesta pois. Sanoisiko Mathias Rosenlund tämän tarkoittavan katarsista? Tuskin. Mutta kun teksti leikkaa nopeasti vuoroin toivottomuuteen, vuoroin kirjoitukseen henkiin jäämisen ehtona, se toimii elämää uudistavana, puhdistavana voimana.

*

Piirrän valkoiseen A4-arkkiin viivan keskelle. Vasempaan sarakkeeseen kirjaan Vaskivuorentien köyhyyden konkretiaa, oikeaan kertojan ajatuksia kirjoittamisesta selviytymiskeinona: siitä miten hän kirjoittamalla tulee itsekseen, näkee ääriviivansa tai nostaa muita – kuten pihapiirinsä alkoholisteja – tarinansa rakennelmaan, joka ”toivottavasti tulee kestämään”.

Toisinaan kirjoittamista kuvaava sarake A4-arkillani jää tyhjäksi, kun yksin köyhyys kulkee lohduttomasti Rosenlundin kirjaa ja muistiinpanopaperiani pitkin, ylhäältä alas.

Hetken ajan minäkin pelkään: Tuleeko sarakkeet erottavasta viivasta kuilu arjen tukaluuden ja kirjoittamisen suoman vapauden välille? Jääkö kirjoittaminen utopian asteelle?

Aloitan A4-arkin toisensa jälkeen, kunnes ymmärrän, että köyhyyden konkretia paperin vasemmalla puolella viittaa takaisin kirjoittamiseen: ”Minun täytyy yrittää kertoa, miltä tämä pysähtyneisyyden tila tuntuu.” Kirjoittaminen on köyhyydestä kertomista, sillä Rosenlundin kertoja on tuntenut itsensäkin sellaiseksi, ”jota kukaan ei näe ja josta kukaan ei kirjoita”. Hän nostaa itsensä tarinaansa.

*

Hamsunin kertoja kykenee lausumaan vastaantulijoille itsestään enää kiihkeitä valheita. Häpeä on sulkenut mahdollisuuden yhteyteen. Hän haluaa vuorostaan häpäistä muut, niin kuin kohtalo on hänet häpäissyt. Kun kertoja ilottelee häijyillä käytännön piloilla, hänen naurunsa on ”harrasta kuin itku”.

Myös Rosenlund kirjoittaa: ”Olen alkanut tuntea itseni eri ihmiseksi kuin se joka kerran olin. Minusta on tullut pahansisuisempi, kärsivällisyyteni on hitaasti murentunut.” Kyse on kuitenkin omaelämäkerrallisen minäkertojan tietoisesta itsehavainnosta. Hamsunin minäkertoja sen sijaan vihaa elämäänsä ja itseään sen osana aivan liikaa kyetäkseen muuhun kuin tuskalliseen, olosuhteidensa vääristämään itsehavaintoon.

Lohduttomimmillaan Nälkä on kuvatessaan syömisen vaikutuksia mieleen. Nälkiintyneelle kertojalle ruuasta tulee pelon kohde. Kertoja kokee hermonsa ärtyvän ateriasta ja pelkää, että ruuasta nousee ”kuume aivoihin”. Keho on kuin irrallinen, etova, pois työnnettävä paha osa itseä: ”minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani, minua kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa.”

*

Rosenlundin kertoja on kirjallisuuskriitikko. Hamsunin kertoja on niin ikään kirjoittaja, freelancer-toimittaja aikojen takaa: ”Koko kesän olin [– –] kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu.” Kirjoittaminen ei Nälän kertojalle suo turvaa, korkeintaan se lietsoo leimahtavia kiihkotiloja, joihin masennus hetkeksi taittuu. Lehden toimitus, jolla on valta kieltäytyä julkaisemasta artikkeleita, näyttäytyy ”lohikäärmeen kitana”, ja kertoja kokee kirjoittamisen riistävän köyhistä aivoistaan ”jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä synty[y]”.

Työväenkirjallisuuden päivässä puhuttiin klassisesta liberalismista, joka kehittyi 1700-luvulla Isossa-Britanniassa. Sen mukaan jokainen saa vaurautta kykyjensä ja ansioidensa mukaan. Köyhyys on täten luonnollista: seurausta siitä, että kykyjä ja ansioita ei ole.

Rosenlundin kertoja pohtii: ”Olla ansiotyössä, ansaita. Tehdä työtä ansaitakseen elantonsa. Ansaita: tienata, olla jonkin arvoinen.” Vaskivuorentie taistelee katkaistakseen osattomuuden ja arvottomuuden välisen yhteyden: ”On kyse siitä, että ihminen joka päivä peiliin katsoessaan saisi säilyttää arvokkuutensa.” Kertoja on tietoinen siitä, etteivät haaveet kirjailijuudesta sen paremmin kuin kriitikon työtkään pelasta häntä taloudellisesti, mutta ne pelastavat köyhyyden henkiseltä puolelta, unelmattomasta tilasta.

Hamsunin kertojalle kirjoittaminen on pettävämpi oljenkorsi, sillä nälkä salpaa ajattelun, kirjoittamisen ehdon: ”Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä.” Kun kertoja ei nälän vuoksi kykene keskittymään kirjoittamiseensa, merkitsee köyhyys hengen jättömaata.

Myös Rosenlund kuvaa kirjoittamisen ja kyvyttömyyden välistä dialektiikkaa: ”Kirjoitan. Joskus olen niin väsynyt ja vihainen että sanat pakenevat aivan kuin ne säikähtäisivät raivoani. Aivan kuin sanoja ei voisi käyttää ilmaisemaan sitä, mikä minun on sanottava.”

*

Kirjoittamalla Rosenlund todistaa näkemästään ja kokemastaan. Vaskivuorentien kirjoittamiskäsitys on radikaalin lohdullinen: kirjoittamisesta tulee vaihtoehto perintönä saadulle toimintakyvyttömyydelle ja huonolle itsetunnolle.

Kun Rosenlundin kirja kysyy, onko köyhällä oikeutta haaveisiin, keskustelupalstojen kyläkokous sanoo, että ei ole. Voi voi, Rosenlundin olisi ehdottomasti opiskeltava jotakin muuta kuin kirjallisuutta. ”Lapsena ja nuorena opin, mitä on elää ilman unelmia. Kunnianhimot, joita minulla ja perheelläni oli, syntyivät kuolleina.”

*

Rosenlund paljasti Kultakuumeessa, että hänen kirjoittamisensa sytykkeenä toimii turhautuminen ja viha. Toisin kuin Hamsunin kertojan kohdalla, kyse ei ole voimattomasta ja hyödyttömästä vihasta. Rosenlund kirjoittaa päästäkseen pois köyhyydestä unelmattomana tilana. ”On vain suuri, nälkäinen nyt. Sen jälkeen seuraavan nyt. Ja taas seuraava.” Nälkäinen hetki on kirjoittamisen nyt.

Hamsunin kertoja kammoaa ruokaa. Rosenlundin kertoja pelkää muiden kavahtavan kirjoittamistaan: ”Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa.” Kenties ne, jotka ovat laskeneet Mathias Rosenlundin euroja ja kyseenalaistaneet köyhyyden, ovatkin kavahtaneet koko sitä painavaa tämänpuoleista, jonka kirjoituksen nyt-hetki on syönyt.

”Meitä on niin monta jotka kamppailemme joka päivä. Näettekö taisteluni? Haluan osoittaa sitä, haluan kirota sen.” Kirjoittaminen langettaa totuuden kirouksen: totuus köyhyydestä ruumiillistuu Vaskivuorentiessä ja Nälässä ja kieltäytyy painumasta jälleen unohduksiin1. Samalla kirjat muuttuvat kammottavaksi ravinnoksi.

 

1Käsite totuuden kirous on lainattu Hannu Poutiaisen keväällä 2014 Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaarissa pitämästä esitelmästä ”Defixiones: Henri Michaux, Diamanda Galás, and the Enlightened Magic of the Literary Work.”

ILMOITUS