On jälleen aika torjua ydintuhon uhkaa

Kylmä sota apokalyptisine uhkakuvineen oli osa vielä meidän 80-luvulla lapsuuttamme eläneiden kokemusmaailmaa. ”8-vuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, tiivisti jälkeenpäin Ultra Bra Anni Sinnemäen sanoittamassa laulussa. Perestroikka ja glasnost, Berliinin muurin murtuminen ja suurvaltojen vastakkainasettelun ainakin näennäinen loppuminen tuntuivat vain positiivisilta ja huojentavilta tapahtumilta. Toki on tiedossa, minkälaiseen kaaokseen ja tulo- ja varallisuuserojen räjähtämiseen ”vapaan markkinatalouden” voittokulku etenkin Venäjällä johti, mutta se on aivan oma lukunsa. Esimerkiksi Itämeren alueen geopoliittinen turvallisuustilanne muuttui rauhallisemmaksi ja vakaammaksi.

Nyt koen suurta pettymystä ja tuskaa siitä, että maailma näyttää taas uudestaan luisuvan kohti jonkinlaista kylmää sotaa. Valtavia kriisejä riittäisi muutenkin: ilmaston lämpeneminen, luonnonvarojen ehtyminen, kiihtyvä eläin- ja kasvilajien sukupuuttoaalto, jonka arvioidaan uhkaavan ihmislajinkin olemassaoloa jo meidän elinaikanamme, köyhyyden ja eriarvoisuuden kärjistyminen, moninainen terrorismi ja valtioterrorismi, lukuisat paikalliset konfliktit... Kaiken tämän lisäksi joudumme jälleen pelkäämään myös suurvaltojen yhteentörmäystä, pahimmillaan ydinasein käytävää maailmansotaa. Jälleen joku etsii 8-vuotiaana ”kartalta kaukaista paikkaa, joka välttäisi laskeuman”.

Missään vaiheessa tällaiset uhkakuvat eivät tosin kokonaan lakanneet olemasta, vaikkei niistä paljon puhuttukaan. Ne eivät myöskään liity pelkästään Yhdysvaltoihin, Eurooppaan ja Venäjään. Ydinasevaltoja ovat myös esimerkiksi huonoissa väleissä olevat Intia ja Pakistan.

Ukrainan kriisi on kuitenkin osaltaan tulehduttanut Venäjän ja länsivaltojen suhteet tavalla, joka on heijastunut myös Suomen ympäristöön. Viime kuukausina moninaiset sotaharjoitukset ovat seuranneet toisiaan toisaalta Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Virossa, toisaalta Venäjällä. Suomessa ilmavoimat on pudottanut ensimmäiset koepomminsa 70 vuoteen, puolustusmäärärahoja korotetaan huimasti samalla kun kaikesta muusta supistetaan, reserviläiset ovat saaneet kirjeen sodanaikaisesta palveluspaikastaan ja niin edelleen. Osa toimista, kuten reserviläiskirjeet, oli  päätetty jo ennen Ukrainan kriisiä, mutta kokonaiskuvaa tämä ei muuta. Nato-maiden sotaharjoituksia on näillä main pidetty aiemminkin, mutta niitä on perusteltu kriisinhallinnalla, kun nyt varustaudutaan selvemmin suurvaltakonfliktiin.

Yhdysvallat on ollut vahvasti mukana näyttämässä voimaansa Nato-maissa ja myös Natoon kuulumattomissa Ruotsissa ja Suomessa. Se on sijoittamassa Baltian maihin ja itäisen Keski-Euroopan Nato-maihin sotilaita ja raskasta aseistusta. Se on esitellyt raskaita B-52-pommikoneita Ruotsissa, sen tiedustelukoneet ovat lähestyneet Venäjän ilmatilaa – ja venäläiset hävittäjät näitä tiedustelukoneita –, ja päivää ennen Etyj-kokousta, jonne Venäjän valtuuskunnalta evättiin pääsy, Yhdysvaltain laivaston järeimmäksi nyrkiksi mainittu ohjushävittäjä vieraili Suomessa risteilyohjuksineen. On irvokasta ja Suomen nykylinjaa valitettavan hyvin kuvaavaa, että samaan aikaan mahdollisesti ydinaseistettu Yhdysvaltojen ohjusalus päästetään Suomeen, mutta venäläisiä poliitikkoja ei päästetä keskustelemaan Ukrainan selkkauksen ratkaisumahdollisuuksista. 40 vuotta sitten Etykin perustamiskokouksessa ”Helsingin henki” oli liennytyksen ja rauhanrakentamisen henkeä. Nyt se tuntuu olevan isäntämaan omien toimien vuoksi pikemminkin vastakkainasettelun syventämisen henkeä. Perusteluissa on menty toisten EU-maiden, parin Venäjä-vastaisimman jäsenmaan, selän taakse, vaikka Suomi olisi voinut päättää asiasta itsenäisesti.

Ukrainan kriisin ei olisi tarvinnut heijastua Itämeren alueelle mitenkään. Miksi ja miten niin kuitenkin kävi, on oma selvittelyn aiheensa. Suomikaan ei ole tähän kehitykseen täysin syytön. Lisääntynyttä voimannäyttöä (ei toistaiseksi onneksi -käyttöä) tuskin selittävät mitkään kovin rationaaliset syyt, vaan pikemminkin epäluottamuksen ilmapiirin leviäminen.

Pelot siitä, että Venäjä noin vain hyökkäilisi mihin tahansa rauhallisiin naapurimaihinsa, tuskin ovat aiheellisia – sen verran omanlaisensa tapaus on sisäisten levottomuuksien ja kaukaa historiasta kumpuavien jakolinjojen vaivaama Ukraina, puhumattakaan vahvasti venäläisenemmistöisestä Krimistä Sevastopolin laivastotukikohtineen, joka venäläisestä näkökulmasta oli vaarassa joutua Naton haltuun Ukrainan vallanvaihdon seurauksena. Esimerkiksi meidän suomalaisten olisi ajattelematonta samaistaa itsemme yleensäkään Neuvostoliittoon kuuluneisiin maihin, ja aivan erityisesti Ukrainan kaltaiseen maahan.

Sen enempää aiheellisia eivät liene myöskään Venäjällä koetut pelot Yhdysvaltojen hyökkäysaikeista maahan.

Mutta vaikka tällaiset yksinkertaistettuihin viholliskuviin perustuvat pelot toisen osapuolen hyökkäyssuunnitelmista eivät ole aiheellisia, juuri ne ovat itsessään vaarallisia. Niiden avulla kansalaiset saadaan tukemaan varustautumispolitiikkaa, ja niiden vuoksi ilma täyttyy uhkakuvista, pelosta, epäluulosta, aggressioista. Valtaosalla poliitikoista on asioista todenmukaisempi kuva, mutta epäluottamus sekä monenlainen paine kovan linjan ylläpitämiseen aiheuttavat riskejä.

Ei sovi unohtaa myöskään arvovallan säilyttämisen vaatimusta – juuri se on ollut keskeinen syy moniin sotiin. Perääntyminen ei ole helppoa. Vaikka kaikki osapuolet pyrkisivät vain puolustautumaan, herkässä tilanteessa pienehkötkin provokaatiot, jopa väärinkäsitykset, voivat suistaa tilanteen sellaiselle radalle, jolta ei enää ole paluuta.

Molemmissa suurvalloissa toki on vaikutusvaltaisiakin piirejä, jotka ajavat nykyistä aggressiivisempaa ulkopolitiikkaa ja jotka nimenomaisesti haluavat vastakkainasettelun kärjistyvän.

Erityisesti on syytä kiinnittää huomiota siihen, että Yhdysvallat on linjannut keskeiseksi alakseen globaalissa työnjaossa ”turvallisuusviennin” (lue: sotatuotteiden viennin). Tämän alan vienninedistämistä on nimenomaan uhkakuvien ja varustautumisen lietsominen, pahimmillaan sota. Myös Euroopassa nyt lisääntyvät uhkakuvat palvelevat tällaisia tarpeita.

Propagandasta, jota kaikki valtiot ja vallanpitäjät omien tavoitteidensa puolesta tekevät, syntyy myös helposti vastakkainasettelua vahvistava kierre. Suomalaista valtamediaa seuraavalle tulee tosin helposti sellainen vaikutelma, että koko kriisissä ei ylipäänsä olisi kuin yksi osapuoli ja että etenkin propagandaa harjoittaisi vain tämä yksi osapuoli – Venäjä. Jatkuvasta Venäjä-mielisten ”trollien” jahtaamisesta tulee mieleen, osataanko esimerkiksi Ylessä tai Helsingin Sanomissa edes kuvitella, että propagandaa voisivat harjoittaa sellaisetkin tahot kuin Yhdysvallat, EU tai Ukraina. Ei taideta osata, koska näiden tahojen harjoittama propaganda on kuin ilmaa jota media hengittää, ja ehkä me kaikki hengitämme. Se on osa vallitsevaa hegemoniaa, jolloin sitä ei voida tunnistaa, koska sen perusoletukset, ja myös oletus näiden tahojen tarjoaman tiedon luotettavuudesta, näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä.

Kaikki tämä voi olla uuden kylmän sodan alkua. Vaikka tilanne ei toistaiseksi ole yhtä jännittynyt eikä varustautuminen ole läheskään samaa luokkaa kuin kylmän sodan aikana, suunta vaikuttaa synkältä. On joitakin perusteita pelätä, että tilanne voisi kehittyä jopa vaarallisemmaksi kuin kylmässä sodassa. Tuolloin Euroopassa oli kaikesta kireydestä ja jännityksestä huolimatta lopulta melko vakiintunut etupiirijako. Sodat käytiin muualla. Nyt Ukrainassa käydään sotaa, joka juontuu osittain kiistaan maan ulkopoliitiikan ja taloudellisen kumppanuuden suunnasta – kun sen paremmin EU kuin Venäjäkään ei aikoinaan antanut mahdollisuutta valita yhteistyötä molempien kanssa.

Huolestuttava on myös Moldovasta taannoin yksipuolisesti itsenäistyneen ja Venäjää kohti tähyävän Transnistrian tilanne. Venäjällä on Transnistriassa joukkoja, joita se joutuu nyt huoltamaan lentokuljetuksin, kun Ukraina on irtisanonut sopimuksen joukkojen huoltokuljetuksista maateitse. Euroopan Parlamentin jäsenen Paavo Väyrysen (kesk.) kautta (http://www.paavovayrynen.fi/2015/06/12/transnistriasta-uusi-rintama-ukrainan-kriisiin/) olemme tulleet tietämään EU-parlamentin mietinnöstä, jossa parlamentti kehottaa ”Ukrainaa ja Moldovan tasavaltaa ryhtymään toimiin ase- ja sotavarusteiden toimitusten estämiseksi Transnistriaan sekä maitse että lentoteitse”. Nämä ”toimet” merkitsisivät käytännössä Venäjän ilmavoimien koneiden alasampumista, mikä voisi johtaa laajamittaiseen sotaan.

Suurvaltojen vastakkainasettelun kärjistyminen saa myös miettimään, ovatko kylmän sodan aikaiset rakenteet esimerkiksi vahingossa syttyvän ydinsodan ehkäisemiseksi enää kunnossa vai ovatko ne neljännesvuosisadassa päässeet jo rapautumaan.

Pahinta on, jos uudessa tilanteessa suurvallat eivät koe toistensa käytöstä ennakoitavana.

Huolestuttavalta tuntuu myös se, miten vähän ydinsodan uhasta puhutaan. Kylmän sodan aikana se oli kaikkien huulilla – 8-vuotiaatkin tiesivät. Nyt tavalliset ihmiset eivät ole laajalti heränneet siihen, miten potentiaalisesti vaaralliseksi nykyinen maailmantilanne voi kehittyä. Kansalaisyhteiskunnasta ja julkisuudesta nouseva paine voisi olla ratkaiseva, ehkä välttämätönkin tekijä liennytyksen ja rauhanrakentamisen käyntiin saamisessa.

Suomi onnistui kylmän sodan aikana menestyksellisesti luovimaan vaikeassa tilanteessa, säilyttämään itsenäisyytensä ja rauhantilan sekä samalla hyötymään hyvistä idänsuhteista taloudellisestikin. Sittemmin tämä  Paasikiven–Kekkosen-linja, jota myös Koivisto jatkoi, on leimattu pelkäksi ”suomettumiseksi” ja ”rähmälläänoloksi” ja varsinkin Kekkonen ties miksi hämäräperäiseksi hyypiöksi ja puolidiktaattoriksi, KGB:n agentiksikin. Nyt vallassa ovat aivan eri sukupolven poliitikot, jotka eivät ole eläneet paitsi sota-aikaa myöskään sitä aikaa, jolloin sota oli vielä tuoreessa muistissa ja maata jälleenrakennettiin sen jäljiltä (lukuun ottamatta ehkä presidentti Sauli Niinistöä, joka onkin ainakin ajoittain osoittanut pyrkimystä ulkopolitiikan pitkän linjan jatkamiseen, esimerkiksi ”aktiivisen vakauspolitiikan” linjauksellaan – vaan pakko se on Saulinkin tanssia kun soitetaan). Pelkästään siitä, mihin sukupolveen kuuluu, ei ulkopoliittinen ymmärrys tietenkään ole kiinni. Tuon ajan opit siitä, miten Suomen olisi viisasta oman etunsa vuoksi huomioida itänaapurin turvallisuusnäkökohdat, eivät kuitenkaan ole enää muotia, eivätkä monet edes tunne tai ymmärrä niitä kunnolla.

Ehkä pahin osoitus tästä on viime syksynä allekirjoitettu isäntämaasopimus sotilasliitto Naton kanssa. Sen avulla Suomen infrastruktuuri laitetaan teknisesti Nato-kuntoon siten, että Nato voi tarvittaessa toimia Suomen maaperällä ”rauhan, kriisin, hätätilan tai konfliktin aikana”. Toiminnan piiriin kuuluvat ”taistelut, mukaanlukien hyökkäyksen, joukkojen siirrot, huollon ja toimet jotka tarvitaan tavoitteiden saavuttamiseen missä tahansa taistelussa tai kampanjassa.” (http://xeox-2.blogspot.fi/2014/11/suomi-nato-isantamaasopimus.html)

Paasikiven–Kekkosen-linjan yksi peruspilari oli, että itänaapurin täytyy voida luottaa siihen, ettei Suomi missään tilanteessa salli aluettaan käytettävän kolmannen osapuolen hyökkäystoimiin Venäjää vastaan. Isäntämaasopimus on iso askel tämän luottamuksen murentamiseksi. Vaikka kauttakulkulupaa sopimus ei sentään pidä sisällään, se antaa vahvan aiheen epäillä, että sellainen voitaisiin antaa.

Mitä tällaisesta epäilystä seuraisi Suomelle, jos suurvallat ajautuisivat konfliktiin? Näin koruttomasti arvioi Aleksanteri-instituutin johtaja, professori Markku Kivinen Ylen Ykkösaamun haastattelussa 28.8.2014:

”Vaikka itse katsomme, ettemme ole osa kriisiä, toinen osapuoli eli Venäjä voi katsoa, että olemme. Silloin olemme ensimmäisessä aallossa puskurivaltiona, joka saatetaan pyyhkiä pois esimerkiksi ydinaseilla. Venäjän vastaus Suomen Nato-jäsenyyteen on todennäköisesti kriisitilanteessa se, että Iskender-ohjuksiin laitetaan ydinkärjet.”

”Tämä on Suomen turvallisuuspolitiikan perusongelma, jota meidän täytyy koko ajan miettiä”, Kivinen alleviivasi.

Tähän ei ole paljoa lisättävää. Näiden uhkakuvien edessä Suomessa esiintyvä moraalinen ylemmyydentunto suhteessa Venäjään ja halu taas kerran haastaa ”vanha vainooja” näyttäytyvät kolkossa valossa. Kun Suomi tai vähintäänkin kaikki sen keskeinen infrastruktuuri on tuhottu, mahdollisesti ydinasein, ei ole ehkä enää ketään vakuuttamassa, että me teimme kaiken aivan oikein, muita vaihtoehtoja ei ollut, ja syyllinenhän oli Venäjä.

Olisiko aika lähteä joukolla liikkeelle tuhonäkymiä vastaan, elämän ja ihmisyyden puolesta?

Aihepiiristä muualla Kulttuurivihkoissa:

Rauhanmarssi Helsingissä – "Kieltäydymme olemasta vihollisia"

ILMOITUS