Ulvilan surmajuttu – 9 syytekohtaa poliisille, syyttäjille ja medialle

Vaasan hovioikeus antaa ensi torstaina ratkaisunsa Ulvilan murhatapauksen uudessa käsittelyssä, jossa Anneli Auer on syytettynä miehensä Jukka S. Lahden murhasta. Tapauksesta riittää mielipiteitä – moni uskoo tietävänsä totuuden luettuaan vähän iltapäivälehtiä. Perheen tragedia on mittaamaton, oli totuus mikä tahansa. Näen tapauksessa kuitenkin myös laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Olen seurannut tapausta siltä kannalta, mitä se kertoo poliisin, syyttäjälaitoksen, oikeuslaitoksen ja median toiminnasta Suomessa. En ole koskaan uskonut näiden instituutioiden erehtymättömyyteen, mutta Ulvilan tapauksen yhteydessä on ilmennyt eräitä seikkoja, jotka entisestään murentavat luottamusta täkäläisen oikeusvaltion moitteettomuuteen. Korostan, että seuraavien huomioideni tarkoituksena ei ole ottaa kantaa siihen, kuka on syyllinen murhaan, vaikka niistä voikin vetää johtopäätöksen, ettei Aueria tulisi tässä tilanteessa tuomita. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota tutkinta- ja oikeusprosessin epäilyttäviin piirteisiin. Prosessin oikeudenmukaisuus ja puolueettomuus ovat itseisarvoja siitä riippumatta, kuka on syyllinen.

Huomioni perustuvat pääosin Pekka Lehdon ansiokkaaseen dokumenttiin Ulvilan murhamysteeri sekä tapausta seuranneen toimittaja Mikko Niskasaaren kirjoituksiin eri lehdissä ja hänen omassa blogissaan. Ne eivät siis ole uusia, mutta ansaitsevat mielestäni mahdollisimman paljon huomiota.

Esitän 9 ”syytekohtaa”, jotka liittyvät sekä murhan että seksuaalirikosjutun tutkintaan ja oikeuskäsittelyyn. Ne kohdistuvat lähinnä poliisiin ja syyttäjiin lukuun ottamatta viimeistä, joka kohdistuu myös mediaan.

 

1) Poliisi johdatteli lapsia

Syyttäjät ovat pitäneet tärkeänä todisteena surman aikaan (joulukuussa 2006) 7-vuotiaan pojan viisi vuotta myöhemmin esittämää kertomusta siitä, miten hän kuuli omasta huoneestaan valmistautumisen veritekoon ja itse surman. Kertomus on samanlainen, jonka poliisi johdatteli hänet kertomaan jo kaksi vuotta aiemmin. Tuolloin poika oli vielä vastustanut johdattelua.

Tiettävästi vain parissa viestimessä sekä Lehdon dokumentissa on kerrottu suoraan, mikä oikeastaan on syyttäjien esittämä versio tapahtumien kulusta. Sen mukaan Auer ja perheen tuolloin 9-vuotias (!) tytär suunnittelivat ja toteuttivat surman yhdessä harjoiteltuaan sitä etukäteen useana yönä. Tämäkin perustuu äsken mainitun pojan samaiseen kertomukseen, jonka hän ensimmäisen kerran esitti sijaisvanhemmilleen heinäkuussa 2011, juuri sen jälkeen kun hovioikeus oli vapauttanut Auerin murhasyytteestä.

Kertomus ei näiltäkään osin ollut kuitenkaan alkujaan pojan oma. Ensimmäisen kerran senkin olivat esittäneet poliisit kuulustellessaan poikaa kaksi vuotta aiemmin.

Sittemmin pojan ja häntä nuorempien kahden lapsen kertomukset vain hurjistuivat: tavoitteena olisi ollut joukkomurha, jossa äiti ja vanhin tytär olisivat tappaneet isän lisäksi nuoremmat lapset ja isovanhemmat. (http://www.mikkoniskasaari.fi/node/167)

Toisin kuin muut lapset, vanhin tytär on koko ajan johdonmukaisesti pysytellyt omassa, ulkopuolisen surmaajan teoriaa tukevassa kertomuksessaan ankarasta painostuksesta huolimatta. Väittämällä hänenkin olleen osallinen murhassa poliisit ja syyttäjät voivat kätevästi selittää tämän pois. Voi olettaa, että jos vanhin tytär olisi muuttanut kertomustaan toivotulla tavalla, hänen ei väitettäisi olleen osallinen murhassa. Väite tyttären osallisuudesta näyttäisi siis olevan eräänlainen kosto siitä, että hän ei taipunut muuttamaan kertomustaan, sekä informaatiosotaa tyttären mustamaalaamiseksi, jotta oikeudessa ei luotettaisi hänen sanomisiinsa.

Lehdon dokumentista selviää, kuinka sosiaaliviranomaiset johdattelivat vanhinta tytärtä kuulusteluissa muun muassa väittämällä varmuudella tietävänsä, ettei ulkopuolista surmaajaa ole voinut olla.

 

2) Lasten kertomuksia ei ole tarkasteltu kokonaisuutena

Sijaisvanhempien videoinneissa heinäkuussa 2011 lapset ensimmäisen kerran kertoivat myös seksuaalirikosväitteistä, joista Auer sittemmin tuomittiinkin. Tuomio tuli käräjäoikeudessa äänin 2-1 ja hovioikeudessa yksimielisesti. On kuitenkin merkillepantavaa, että läheskään kaikkia lasten kertomuksia oikeusistuimet eivät pitäneet uskottavina. Tällaisia olivat esimerkiksi jutut saatananpalvonnasta, eläinten uhraamisesta ja siitä, että uhreina olisi ollut myös kolme ulkopuolista lasta.

Käräjäoikeudessa vähemmistöön jäänyt tuomari korosti aiheellisesti, että lasten kertomuksia tulisi tarkastella kokonaisuutena. Jos osa niistä on selkeästi perättömiä, miksi luottaa sokeasti muihinkaan? Näin on erityisesti siksi, että näyttökin oli erittäin kyseenalaista. Esimerkiksi laajoissa magneettikuvauksissa ”ei löytynyt vähäisintäkään viitettä lasten värikkäästi kuvaamasta rajusta väkivallasta”, mainitsee Niskasaari. (http://www.mikkoniskasaari.fi/node/162). Yhden lapsen peräsuolen laajentumaa käräjäoikeus piti vahvana todisteena seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka kyseinen lapsi oli toistuvasti kärsinyt ummetuksesta ja lastenkirurgi Harry Lindahlin mukaan 99 prosenttia tällaisista tapauksista johtuu ummetuksesta.

Ongelmana on ollut myös seksuaalirikos- ja murhaselvittelyjen eriyttäminen, vaikka lasten kertomukset muodostavat myös tässä mielessä kokonaisuuden. (http://www.mikkoniskasaari.fi/node/168)

Myöskään sitä ei ole huomioitu, mikä vaikutus kertomuksiin mahdollisesti oli sillä kontekstilla, jossa lapset ne esittivät. Konteksti oli se, että heidän äitinsä oli ensin tuomittu murhasta ja sitten vapautettu siitä. Lapset olivat asuneet sijaisvanhempiensa luona noin kaksi vuotta, mikä on pienelle lapselle pitkä aika. Epäilemättä he olivat jo kotiutuneet samaan aikaan, kun heidän äitinsä oli nimetty murhaajaksi. Ei ole mikään ihme, jos he eivät äidin vapauduttuakaan halunneet palata tämän luokse ja jos poika hädissään turvautui kertomukseen, jonka poliisit olivat hänelle aiemmin esittäneet. Kun vapauttava tuomio oli tullut, sijaisvanhemmat olivat vieneet lapset nauhurin kanssa purjehdusretkelle, jossa nämä sitten esittivät kertomuksensa. Sijaisvanhempien vaikutus kertomusten syntyyn oli siis myös keskeinen, ja heillä saattoi olla omat motiivinsa jatkaa elämää sukulaislastensa kanssa. He esimerkiksi saivat siitä Turun sosiaalitoimistolta korvauksia 8 000 euroa kuukaudessa, Lehdon dokumentissa kerrotaan.

 

3) Epäillylle valehdeltiin?

Dokumentista selviää, millaisessa tilanteessa Auerin väitetty ”tunnustus” tapahtui. Hänelle oli väitetty, että seuraavalla kuulustelukerralla hänellä pitäisi olla ”uutta kerrottavaa”, jotta hän voisi saada lapsensa takaisin. Naiivisti hän sitten esitti, miten tapahtumat olisivat voineet mennä niin että hän olisikin ollut syyllinen. Lupaus ei tietenkään toteutunut. Esitutkintalaki kieltää valehtelemisen epäillylle.

Dokumentissa Auer kertoo tapauksen itse, mihin voi suhtautua varauksella. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että kertomuksen todenperäisyys olisi kiistetty. Valheellinen lupaus on todennettavissa, mikäli se on mukana tallennetuissa kuulusteluissa ja niiden pöytäkirjoissa.

Auerille ja puolustukselle valehdeltiin myös ainakin siinä, että valheenpaljastuskoetta ei tehtäisi. Sitä pidetään epäluotettavana, varsinkin siinä vaiheessa, kun murhasta on jo kulunut pitkä aikaa.

 

4) Salainen peitetoiminta

Peitepoliisi ”Seppo” ujuttautui Auerin perheeseen noin puoleksi vuodeksi vuonna 2009. Tällaisesta poliisin peitetoiminnasta on säädetty lailla vuonna 2001, ja se oli siis sallittua.

Peitetoiminnan sallimiseen liittyy vakavia ongelmia, jotka kuitenkin ovat laajemman keskustelun aihe. Tässä tapauksessa ongelmallisinta on ollut se, miten ”Sepon” raporttia käsiteltiin jälkeenpäin. Raportti puhui Auerin syyllisyyttä vastaan. Mikko Niskasaaren mukaan (http://www.mikkoniskasaari.fi/node/165) Seppo parjasi raportissa Aueria monin tavoin, mutta siitä huolimatta kehui tätä äitinä. Mitään murhaepäilyjä tukevia seikkoja ei ollut löytynyt, eivätkä lapset – joiden ”Seppo” kertoo suhtautuneen häneen luottavaisesti – oireilleet siten kuin voisi olettaa, jos he tietäisivät äitinsä ja sisarensa surmanneen heidän isänsä. Niinpä syyttäjät salasivat raportin, ja puolustus sai sen käyttöönsä vasta Korkeimman oikeuden päätöksellä. Tuolloinkin Keskusrikospoliisi sai salata siitä osia, ja yleisöltä se salattiin edelleen kokonaan.

Jos peitetoiminnan käyttö ei olisi sattumalta tullut ilmi, raportti olisi jäänyt kokonaan käsittelemättä. Niskasaari pitää syyttäjien toimintaa esitutkintalain vastaisena. Laki vaatii ottamaan huomioon yhtä lailla epäilyä tukevan kuin sitä vastaan puhuvan aineiston.

 

5) Muihin tutkintahaaroihin ei palattu

Yksi ratkaiseva käänne jutussa tapahtui, kun selvisi, että rikospaikalta löydetty DNA kuuluikin keskusrikospoliisin tutkijalle. Tämä tarkoittaa, että paikalta ei ole löydetty mahdollisen ulkopuolisen surmaajan DNA:ta, mikä  on vahvistanut teoriaa Auerin syyllisyydestä.

Asiassa on kuitenkin myös toinen ulottuvuus: kun aiemmin tutkittiin epäiltyjä ulkopuolisia tekijöitä, kuten kahta lähellä asunutta mieshenkilöä, tutkimukset jätettiin puolitiehen sillä perusteella, että näiden henkilöiden DNA ei täsmännyt rikospaikalta löydetyn DNA:n kanssa. Kun sittemmin selvisi, että rikospaikan DNA ei voinutkaan kuulua surmaajalle, tämä tutkimusten lopettamisen peruste poistui. Henkilöt oli vapautettu epäilyistä vääräksi osoittautuneella perusteella. Siitä huolimatta tutkimuksia ei aloitettu siinä vaiheessa uudelleen (toista tosin kuulusteltiin myöhemmin, ks. seuraava ”syytekohta”).

 

6) Todistajan mustamaalaaminen

Äsken mainitut kaksi lähistöllä asunutta henkilöä olivat olleet töissä Luvata Oy:llä (entinen Outokumpu Oy:n kuparituotetoimiala) ja tulleet sieltä irtisanotuiksi. Jukka S. Lahti vastasi Luvata Oy:llä henkilöstöasioista kuten irtisanomisista.

Ulvilalainen fysioterapeutti kertoi alkujaan jo vuonna 2007 toisen näistä miehistä olleen asiakkaanaan ja tunnustaneen hänelle Lahden murhan. Poliisi jätti tuolloin kertomusta kirjatessaan olennaisia kohtia pois. Fysioterapeutti vaati siksi murhan uuden käsittelyn yhteydessä uusia kuulusteluja, mihin lopulta viime kesänä suostuttiin myös Auerin asianajajan tätä vaadittua.

Fysioterapeutti mm. tiesi epäillyn soitelleen ennen surmaa lähistön talojen ovikelloja etsien Outokummussa työskenteleviä henkilöitä.

Uusien kuulustelujen tulos oli hyvin erikoinen: sen lisäksi että syyttäjät vapauttivat miehen epäilyistä – mikä toki saattoi olla perusteltua –, he ilmoittivat julkisuuteen tehneensä fysioterapeutista tutkintapyynnön, koska osa hänen kertomistaan asioista ei vastannut totuutta. ”Rikosnimikkeistä väärä ilmianto ja perätön lausuma viranomaismenettelyssä voivat tulla kyseeseen”, Kulmala kertoi Iltalehden mukaan. (http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014081518576847_uu.shtml)

Tällainen on hyvin poikkeuksellista. Vakavissa, paljon julkisuutta saavissa rikosjutuissa, ilmaantuu yleensä jos jonkinlaisia epäluotettaviksikin osoittautuvia vinkinantajia, eikä heitä vastaan ole tapana tehdä tutkintapyyntöjä. Lisäksi mainitut rikosnimikkeet tulevat kyseeseen vain, jos teot ovat tahallisia. Fysioterapeutti ei ollut esittänyt kertomiaan asioita ehdottomana totuutena, vaan oli esimerkiksi maininnut mahdollisuuden, että hänen potilaansa oli puhunut omiaan. Jos vinkin antamisesta ja todistamisesta voi joutua näin helposti rikosilmoituksen kohteeksi, miten tällainen mahtaa rohkaista mahdollisia tulevia vinkkaajia, muissakin rikostutkinnoissa?

Vielä oudompaa kuitenkin seuraa: kun poliisi pian tutkintapyyntöilmoituksen jälkeen kutsui naisen kuulusteluun, aiheena ei ollutkaan epäilty väärä ilmianto tai perätön lausuma, vaan salassapitorikos. Vuotta aikaisemmin fysioterapeutin potilastietoja oli nimittäin joutunut vahingossa roskikseen, mistä joku oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Poliisi ei ollut moisesta pikkuasiasta tuolloin nostanut juttua, mutta nyt aktiivisuus surma-asiassa ilmeisesti kostettiin nostamalla tämä uudelleen esiin. Syyttäjät myös valehtelivat julkisuuteen tutkintapyynnön aiheesta, mikäli tutkintapyyntöä väärästä ilmiannosta tai perättömästä lausumasta ei sittemminkään ole tehty.

Fysioterapeutin oli määrä tämän jälkeen esiintyä puolustuksen todistajana oikeudessa. Syyttäjät siis ilmeisesti pyrkivät epärehellisin keinoin mustamaalaamaan todistajan jo etukäteen.

(Lähde: http://www.mikkoniskasaari.fi/node/191)

Näin toteaa lainkäytön emeritusprofessori Jyrki Virolainen:

”– – oikeudenkäynnille ja tuomioistuimen ratkaisulle (tuomiolle) pitää toki asettaa tiettyjä laatuvaatimuksia, jotta prosessia ja ratkaisua voitaisiin sanoa hyväksi ja kunniakkaaksi. Prosessi ei ole kunniakas vain siksi, että sitä ei enää jatketa. Jotta asianosaiset ja myös rikosjutun syytetty voisivat tyytyä tuomioon, on edellytettävä, että prosessi on kaikin puolin tasapuolinen, reilu ja oikeudenmukainen ja että myös puolustukselle varataan asianmukainen tilaisuus tulla kuulluksi, esittää todisteita ja ajaa asiaa. 

Esimerkiksi Ulvila-jutun syyttäjien lehdissä kerrottu vihjailu, jossa puolustuksen todistajaksi nimeämää ja väitetyn ulkopuolisen tekijän tunnustamisesta kertovaa henkilöä uhkaillaan jo ennen hovioikeuskäsittelyn alkamista mahdollisella perätöntä ilmiantoa koskevalla rikosilmoituksella ei ole minusta reilua ja kunniakasta.”

(http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/2014/09/874-millainen-on-oikeusjutun-kunniakas.html)

 

7) Kosto entiselle tutkinnanjohtajalle?

Murhan selvittelyihin liittyi kieltämättä outoja piirteitä jo alkuvaiheessa, jolloin tutkinnanjohtajana toimi Juha Joutsenlahti eikä Aueria epäilty murhasta. Aivan erityinen fiasko oli porilaisen näyttelijän vangitseminen. Poliisin jokseenkin mielettömänä teoriana oli, että näyttelijän olisi ollut tarkoitus surmata hänen työtään internetissä kritisoinut henkilö, joka asui naapurustossa, ja hän olisi erehtynyt talosta. Auer oli tunnistanut miehen, joskin varauksin, tunnistusrivistä. Tätä ennen Auerille oli Joutsenlahden määräyksestä lähetetty näyttelijän valokuva sähköpostitse.

Tämän johdosta Joutsenlahtea vastaan nostettiin syyte virka-aseman väärinkäytöstä, ja Satakunnan käräjäoikeus tuomitsikin hänet siitä sakkorangaistukseen.

Tuomiota voi pitää aiheellisena. Jyrki Virolainen piti asiaa vakavana ja katsoi, että poliisi on pyrkinyt epäasiallisesti johdattelemaan Aueria. (http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/2012/10/640.html). Niskasaari puolestaan muistutti, että Joutsenlahden menettelyssä ei ollut mitään epätavallista. Tunnistusta tarjotaan yleensä yhdestä ainoasta valokuvasta, tunnistusrivejä käytetään harvoin ja silloinkin kun käytetään, epäilty erottuu usein liian selvästi muista henkilöistä. Virka-aseman väärinkäytöstä pitäisi siis syyttää ja tuomita lukemattomien muidenkin juttujen tutkinnanjohtajia, jos sille linjalle tosissaan lähdetään. (http://www.mikkoniskasaari.fi/node/137)

Tosin Joutsenlahden erityisenä virheenä oli kaiketi se, että hän käytti sekä kuvatunnistusta että tunnistusriviä eikä jompaakumpaa.

Nyt tavoitteena taisi jälleen olla vain Auerin puolustuksen keskeisen todistajan uskottavuuden heikentäminen. Lienee selvää, että jos Joutsenlahti olisi ryhtynyt tukemaan Auer-epäilyjä ja seuraajiensa toimintaa, häntä vastaan ei olisi nostettu tällaista syytettä.

Virolainenkin totesi syytteen nostamisen ajoituksen oudoksi: asia oli ollut tiedossa jo pitkään, mutta syyte nostettiin siinä vaiheessa, kun juttua oltiin palauttamassa uudelle ”kierrokselle”.

 

8) Poliisilla ei saisi olla agendaa

Ulvilan surmajutun tutkinnan keskeinen käänne tapahtui sen jälkeen, kun tutkinnanjohtajaa oli vaihdettu vuonna 2008. Ensimmäisen tutkinnanjohtajan Juha Joutsenlahden aikana Aueria ei epäilty murhasta. Uuden tutkinnanjohtajan Pauli Kuusirannan aikana tärkeimmäksi tutkintalinjaksi nostettiin Auerin syyllisyys. (Kuusiranta jäi eläkkeelle vuonna 2010, minkä jälkeen tutkintaa on johtanut Erik Salonsaari.)

Tutkintalinjan vaihtamisen syy on jäänyt ainakin itselleni hieman epäselväksi. Yksi käänne oli toki Auerin väitetty tunnustus, mutta jo sitä ennen pääpaino oli jostain syystä siirretty Auerin mahdolliseen syyllisyyteen. Julkisuudessa on luotu mielikuvaa, että alkuperäinen tutkinta olisi ollut suorastaan epäpätevää ja että siinä ei olisi huomioitu lainkaan sitä mahdollisuutta, että surmaaja olisi Auer. Tämä ei tiettävästi pidä paikkaansa. Surmapaikalle ensimmäisenä tullut tekninen rikostutkija Matti Mäkinen on kertonut tämänkin mahdollisuuden huomioimisesta – ja sen perustellusta poissulkemisesta. Lähtökohtaisesti voi ajatella, että surmapaikkaa alussa tutkineiden ammattilaisten arvioihin voi luottaa suuremmalla syyllä kuin sellaisten, jotka eivät olleet siellä tuossa vaiheessa käyneetkään. Toki Mäkisenkin arvioihin voi suhtautua kriittisesti, onhan kyse hänen oman työnsä laadusta. Oikeusjutun ensimmäisellä ”kierroksella” syyttäjät kuitenkin sivuuttivat kokonaan Mäkisen kuulemisen. (http://www.mikkoniskasaari.fi/node/190)

Mutta miksi tutkinnan suunta käännettiin Aueria kohti?

Vahvistamattomien tietojen mukaan tuolloinen poliisiasioista vastannut ulvilalainen sisäministeri Anne Holmlund (kok.) olisi vaatinut vauhtia jumiutuneeseen tutkintaan, mikä olisi osaltaan voinut vaikuttaa tutkinnanjohtajan ja tutkintalinjan vaihtamiseen.

Piti tämä paikkansa tai ei, on vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että juttuun on haluttu saada jokin ratkaisu. Paineet ovat olleet kovat ja vaihtoehdot vähissä. Helpointa on ollut palata Aueriin mahdollisena syyllisenä. Kukapa tutkinnanjohtaja haluaisi tutkimansa murhan, vieläpä laajasti julkisuudessa käsitellyn, jäävän pimeäksi. Voiko olla niin, että poliisin ja syyttäjien ammatillinen kunnianhimo tällaisissa tapauksissa paradoksaalisesti johtaa oikeusturvan heikkenemiseen?

Poliisilla (eikä esitutkintavaiheessa myöskään sitä ohjaavalla syyttäjällä) ei tietenkään saisi olla agendaa, vaan tutkinnassa pitäisi jo lainkin mukaan huomioida yhtäläisesti epäillyn syyllisyyden puolesta kuin sitä vastaankin puhuvat seikat.

 

9) Syyttäjien näkemykset ovat korostuneet mediassa

Lehdon dokumentissa syyttäjä Jarmo Valkama toteaa yleisellä tasolla, että syyttäjän on syytettävä jo silloin, jos syyllisyyden todennäköisyys on 50–60 prosentin luokkaa. Siis jopa silloin, jos epäilty on yhtä todennäköisesti syytön kuin syyllinen. Tätä Valkama ei sano, mutta on ilmeistä, että tällaisissakin tapauksissa syytettä ajetaan oikeudenkäynnissä eteenpäin 100-prosenttisella voimalla, eikä syyttäjän rooliin kuulu korostaa epävarmuustekijöitä. Näin kaiketi kuuluukin oikeudenkäynneissä olla – puolustuksen roolihan on vastaavasti päinvastainen, ja kyse on eräänlaisesta teesi–antiteesi-asetelmasta.

Mutta tuleeko tämä oikeudenkäyntien "roolipeli" mediassa riittävän selväksi? Mediahan syö viranomaisten kädestä. Journalisteilla on tapana pitää viranomaislähteitä kaikkein luotettavimpina. Luottamusta ei tunnu syövän edes se, vaikka he olisivat jo joutuneet viranomaisten huijaamiksi. Ilmeisimpiä esimerkkejä ovat Irakin sotaa edeltäneet joukkotuhoaseita koskeneet valheet.

Suomalaiset luottavat mielipidemittausten mukaan erityisen paljon poliisiin ja oikeuslaitokseen, ja tämä pätee varmasti myös suomalaisiin toimittajiin. Syyttäjä ja poliisit ovat siis lähteistä luotetuimpia, ja niiden esittämillä väitteillä on mediassa vahva asema. Harvassa ovat ne tutkivat journalistit, jotka ryhtyvät perusteellisesti niitä kyseenalaistamaan.

Puolustuksen teesit toki huomioidaan, mutta syyttäjien väitteistä (tässä tapauksessa esimerkiksi saatananpalvonnasta ja muista väitetyistä kauheuksista) saa parempia lööppejä. Puolustustakin heikommassa asemassa ovat tavalliset yksityishenkilöt. Kun viestimissä kerrottiin syyttäjien ilmoituksesta tehdä tutkintapyyntö Ulvilan jutussa vinkin antaneesta fysioterapeutista, uutisointi nojautui pelkästään syyttäjien kertomaan, eikä toista osapuolta kuultu. Tämä on hyvän lehtimiestavan vastaista, mutta kun viranomaiset ovat niin luotettavia... Tuskin voisi kuvitellakaan, että sama olisi tapahtunut toisinpäin: fysioterapeutti olisi väittänyt syyttäjien valehtelevan ja tämä väite olisi toistettu lehdissä yrittämättäkään tavoittaa syyttäjiä kommentoimaan asiaa. Voi jopa olla, ettei media olisi lotkauttanut korvaansakaan tällaiselle väitteelle.

Tällainen luottamus ja paneutuvan tutkivan journalismin puute johtaa helposti siihen, että aihetta luottamukseen on tulevaisuudessa entistä vähemmän, kun viranomaiset saavat syöttää julkisuuteen mitä tahansa journalistien puuttumatta asiaan.

Oikeuskäsittelytkään eivät tapahdu tyhjiössä, vaan mediassa luodut mielikuvat ja niiden kautta syntyvä ilmapiiri vaikuttaa myös tuomarien tajuntaan.

 

Tapauksesta löytyisi aihetta useampaankin "syytekohtaan", mutta tämä riittäköön tältä erää.

Torstaina tulevassa hovioikeuden päätöksessä kiinnostavaa tulee itse ratkaisun ohella olemaan sen perustelut. Monen asiaa seuranneen usko oikeuslaitokseen voi palautua vain, jos päätös on vapauttava tai ehkä myös silloin, jos tuomitsevan päätöksen perusteluista huomaa, että tuomarit eivät ole sokeasti luottaneet poliisin keksimään, lasten myöhemmin toistamaan ja syyttäjien siltä pohjalta tarjoilemaan tarinaan. Seksuaalirikosjutun ratkaisussa tosin näihin jo paljolti luotettiin.

Mutta mitä lopulta saamme tietää? Miten suuri osa aineistosta määrätään salaiseksi vuosikymmeniksi?

 

Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:

Lehdon Auer-dokumentti kuvaa huteraa oikeusvaltiota

Kaikilla laillisilla keinoilla

 

ILMOITUS