Elokuvavaliot 2015

Kevään palkintogaalarupeaman lähestyessä oletettua huipentumaansa, Yhdysvaltojen elokuva-akatemian Oscar-gaalaa, on taas syytä kartoittaa edellisvuoden leffahuiput.

Top 20 -listalla on huomioitu Suomessa vuonna 2015 virallisen ensi-iltaesityksensä elokuvateattereissa saaneet pitkät, vähintään tunnin mittaiset fiktioelokuvat.

1. Leviathan (Leviafan, Venäjä 2015)

Viimeistään nyt mestariohjaajien luokkaan kohonneen Andrei Zvjagintsevin elokuvassa syrjäisessä venäläisessä rannikkokaupungissa asuva automekaanikko (Aleksei Serebriakov) taistelee kotinsa puolesta saaden vastaansa kaupungintalon, oikeuslaitoksen ja kirkon muodostaman pyhän kolmiyhteyden.

Päinvastoin kuin yleensä Hollywoodin tuotannoissa, pienen ihmisen kamppailu virkakoneistoa vastaan osoittautuu toivottomaksi Vanhan testamentin Jobin kirjaa sivuavassa tarinassa. Lohduton, mutta ilmeisen realistinen kuvaus nyky-Venäjästä on saanut kotimaassaan osakseen valtavan määrän negatiivista palautetta korkeinta hallintoa myöten.

Elokuvan vastaanotto on toisaalta ollut ristiriitaista myös sikäläisen poliittisen opposition keskuudessa. Leviathanissa kritiikin kohteena eivät olekaan yksittäiset vallanpitäjät vaan Venäjällä kaikille elämänalueille ulottuva korruptio eri ilmenemismuotoineen.

Mies vai lintu? Micheael Keaton elokuvassa Birdman. Kuva: Filmikamari.

2. Birdman (Birdman or The Unexpected Virtue of Ignorance, USA 2014)

Meksikolaisen Alejandro González Iñárritun kunnianhimoisessa ohjaustyössä entinen leffatähti (Michael Keaton) yrittää saada uutta nostetta uralleen esiintymällä Raymond Carverin tekstiin perustuvassa Broadway-näytelmässä. Valitettavasti vain miehen rikkinäisessä mielessä on ottamassa ylivallan hänen toinen minänsä, supersankarihahmo ”lintumies”.

Näyttelijöiden omahyväisyyttä ja myös taidekriitikoiden ylimielisyyttä ruotivassa elokuvassa yhdysvaltalais-brittiläinen näyttelijäkaarti tekee ensiluokkaista työtä.

Birdmanin yhteensä neljästä Oscar-palkinnosta yksi meni ansaitusti kuvaaja Emmanuel Lubezkille.

3. Whiplash (USA 2014)

Ohjaaja Damian Chazellen omiin kokemuksiin sekä hänen palkittuun, samanimiseen lyhytelokuvaansa (2013) pohjautuva musiikkidraama oli eräs toissavuoden suurimpia arvostelumenestyksiä.

Nuoren rumpalikyvyn (Miles Teller) tavoitteena on kohota lajin legendojen joukkoon. Ensimmäisenä opiskeluvuonnaan newyorkilaisessa musiikkiopistossa hän saa vastaansa roolistaan sivuosa-Oscarilla huomioidun J. K. Simmonsin tulkitseman piiskurimaisen opettajan. Tämän strategiana on nöyryyttämällä lahjakkaimpia oppilaitaan jalostaa heistä esiin paras osaaminen, mikä johtaa helposti ylilyönteihin.

Nuoren miehen unelman tavoittelua uhkaavan nemesiksen varjossa seuraava intensiivinen elokuva pitää otteessaan.

Pian väistyvää perheonnea komeissa Alppimaisemissa (Ruben Östlund: Turisti).

4. Turisti (Turist, Ruotsi/Norja/Tanska 2014)

Kiitellyn ja kiistellyn ruotsalaisohjaajan Ruben Östlundin elokuvassa nelihenkisen ydinperheen näennäisen huoleton lasketteluloma Alpeilla saa ikävän käänteen uhkaavan onnettomuuden myötä.

Perheen isä (Johannes Bah Kuhnke) pakenee vääräksi hälytykseksi paljastuvan lumivyöryn tieltä, jättäen perheensä potentiaaliseen vaaraan. Vaimo (Lisa Loven Kongsli) syyllistää miestään tapahtuneesta, mikä johtaa avioliittokriisiin.

Ajatuksia herättävässä elokuvassa tarkastellaan kiinnostavasti sukupuolirooleja ja niihin liittyviä odotuksia nykypäivän länsieurooppalaisessa kontekstissa.

Östlund on aiemmissakin ohjaustöissään käsitellyt ajankohtaisia kysymyksiä provosoivaan tyyliin. Turistista ovat saaneet vettä myllyynsä usein hedelmättömäksi jäävän tasa-arvokeskustelun ääripäät.

5. Mandariinit (Mandariinid, Viro/Georgia 2013)

Pasifistinen elokuva Abhasian sodan levottomista ajoista 1990-luvun alun Georgiassa (Gruusiassa), missä kaksi virolaismiestä joutuu myrskyn silmään heidän toimiessaan rauhansovittelijoina sodan vastakkaisilla puolilla taisteleville sotilaille.

Georgialaisen Zaza Urushadzen ohjaama tunteikas draama oli viime vuonna Oscar-ehdokkaana vieraskielisen elokuvan kategoriassa, ja se on voittanut lukuisia kansainvälisiä palkintoja.

6. Mommy (Kanada 2015)

Kanadalaisen Xavier Dolanin kirjoittama ja ohjaama elokuva ongelmateinin (Antoine-Olivier Pilon) ja hänen hieman vastuuttoman yksinhuoltajaäitinsä (Anne Dorval) vaikeasta, mutta samalla rakastavasta suhteesta. Tarinan juonikäänteet ovat ilahduttavasti yhtä ennalta arvaamattomia kuin pojan käytös.

Päähenkilön sukulaistytär Jafar Panahin Taxi Teheranissa.

7. Taxi Teheran (Taxi, Iran 2015)

Iranilaiselta elokuvantekijältä Jafar Panahilta kiellettiin vuonna 2010 ammattinsa harjoittaminen 20 vuodeksi. Lisäksi hän ei voi matkustaa ulkomaille, eikä antaa haastatteluita.

Kielloista huolimatta Panahi on ohjannut sittemmin kolme elokuvaa, joiden esityskopiot on myös onnistuttu eri tavoin salakuljettamaan pois maasta.

Uusin ohjaustyö Taxi Teheran pohjautuu Panahin omiin kokemuksiin hänen työskennellessään viime vuodet taksikuskina. Elokuva näyttää aluksi dokumentaarilta, mutta paljastuu pian käsikirjoitetuksi ja näytellyksi. Moraalisia pohdintoja Iranin nykytilasta sisältävä teos muistuttaa Panahin maanmiehen ja kollegan Abbas Kiarostamin elokuvaa Kymmenen (2002), joka sekin kuvattiin paljolti henkilöautossa.

Ilmeisesti Iranin viranomaiset eivät tarkkaile Lännessä marttyyrin sädekehän saaneen Panahin tekemisiä erityisen tiukasti, onhan hän onnistunut toteuttamaan näinkin suuritöisen elokuvan maan pääkaupungissa.

8. Dheepan (Ranska 2015)

Cannesin Kultaisen palmun viime vuonna voittaneessa draamaelokuvassa srilankalainen vasemmistosissi (Jesuthasan Antonythasan) pakenee tappiolliseksi kääntyneen sisällissodan jälkeen Ranskaan.

Elämä vieraassa maassa uuden identiteetin ja perheen kera on ensi alkuun täynnä vastoinkäymisiä. Talonmiehen työ Pariisin laitamilla sijaitsevassa kerrostalolähiössä tuo taloudellista helpotusta, mutta ympärillä riehuvat jengilevottomuudet nostavat esiin traumaattisia sotamuistoja.

Muutoin johdonmukaisesti etenevä elokuva kompuroi lopun toimintajaksoon, jossa on vaikutteita esimerkiksi Martin Scorsesen Taksikuskista (1976).

9. The Tribe – Heimo (Plemya, Ukraina 2014)

Festivaalihitiksi ja arvostelumenestykseksi kohonnut The Tribe on poikkeuksellinen elokuva, sillä siinä kaikki kommunikointi tapahtuu viittomakielen avulla. Tarina on itsessään niin vahva, ettei tekstityksiä tai selostusääntä ole tarvittu.

Ukrainalaisen Miroslav Slaboshpitskyn esikoisenaan ohjaamassa elokuvassa kiovalaiseen kuurojen kouluun saapuva teini-ikäinen Sergei (Grigori Fesenko) omaksuu nopeasti väkivaltaan ja hyväksikäyttöön perustuvan nokkimisjärjestyksen, ja hänet hyväksytään vanhempien oppilaiden sisäpiiriin, ”heimon” jäseneksi. Myöhemmin Sergei tulee rikkoneeksi ryhmän kirjoittamattomia sääntöjä, eikä tragedialta voida välttyä.

Tarkoituksellisenkin synkistelevä elokuva on vähäisestä teknisestä ja dramaturgisesta hapuilusta huolimatta vahva työnäyte nuorelta ohjaajalahjakkuudelta.

10. Väkivallan vuosi (A Most Violent Year, USA 2014)

Miellyttävällä tavalla erilainen rikosdraama sijoittuu 1980-luvun alun New Yorkiin.

J. C. Chandorin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa siirtolaistaustainen liikemies (Oscar Isaac) kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa lämmitysöljybisneksellä, mutta tulee vedetyksi järjestäytyneen rikollisuuden piiriin.

Monet lajityypin ystävät ovat pitäneet Väkivallan vuotta kerronaltaan liian hidasliikkeisenä. Oikeastaan kyseessä onkin ”anti-scorseselainen” rikoselokuva, jossa väkivalta ei ole elämäntapa vaan pikemminkin välttämätön paha.

Joaquin Phoenix ja Emma Stone Woody Allenin uutuudessa Irrational Man. Kuva: Filmikamari.

11. Irrational Man (USA 2015)

Woody Allenin moraalitutkielmassa eksistentiaalisesta ahdistuksesta kärsivän yhdysvaltalaisen pikkukaupunkiyliopiston filosofian professorin (Joaquin Phoenix) mielialaa eivät nostata edes suhteet kollegaan (Parker Posey) ja opiskelijaan (Emma Stone). Hän saa uuden tarkoituksen elämälleen vasta alkaessaan suunnitella monimutkaista murhaa, jonka uskoo tekevän maailmasta paremman paikan.

Totutun laadukasta Allenia hyvällä käsikirjoituksella ja pääosin laadukkailla näyttelijäsuorituksilla.

12. Vakoojien silta (Bridge of Spies, USA/Saksa 2015)

Steven Spielbergin ohjaamassa hyvällä tavalla vanhanaikaisessa vakoilujännärissä Tom Hanksin näyttelemä amerikkalainen asianajaja päätyy vuonna 1960 Itä-Berliiniin neuvottelemaan vankien vaihdosta Idän ja Lännen välillä.

Tarinassa on mukana sopiva annos huumoria (leffaa ovat olleet käsikirjoittamassa muiden muassa Coenin veljekset), mikä erottaa sen edukseen esimerkiksi paljon kehutun John le Carrén yleensä haudanvakavista vakoojaromaaneista ja niiden filmatisoinneista.

Kaikin puolin ammattimaisesti toteutetun elokuvan näyttelijäkaartista nousee ylitse muiden brittiläinen Mark Rylance Yhdysvalloissa pitkään asuneena Neuvostovakoojana.

Kohta seitsemänkymppinen Hollywood-veteraani osoittaa säilyttäneensä taitonsa vahvana tarinankertojana. Parasta Spielbergiä koko 2000-luvulla.

13. Havannan taivaan alla (Retour à Ithaque, Ranska/Belgia 2014)

Ranskalaisen Laurent Cantet’n ohjaamassa dialogivoittoisessa elokuvassa pitkään Espanjassa maanpaossa asunut kirjailija (Néstor Jiménez) tapaa vuosien jälkeen ystäviään Havannassa.

Kuuban lähihistoriaa kriittisestikin peilaava draama tihentää otettaan loppua kohden iloisten jälleennäkemistunnelmien vaihtuessa vakavampaan pohdiskeluun ystävysten tahollaan tekemistä elämänvalinnoista.

14. Wild Tales (Relatos salvajes, Argentiina/Espanja 2014)

Multipalkittu argentiinalainen musta komedia kertoo kuusi tarinaa kostosta.

Prologi traagisesti päättyvästä lentomatkasta on erinomainen, mutta muut jaksot ovat keskenään hieman epätasaisia. Parhaimmillaan terävästi kirjoitettu elokuva sisältää muutamia yleispäteviä huomioita yhteiskunnallisista epäkohdista ja ihmisluonnon raadollisuudesta.

15. Macbeth (Iso-Britannia/Ranska 2015)

Naturalistinen ja visuaalisesti upea tulkinta Shakespearen klassikkonäytelmästä on jaettu alkuteokselle uskollisesti viiteen näytökseen.

Pääparina vakuuttavat Michael Fassbender ja etenkin Marion Cotillard. Viime mainitun Lady Macbethia ei ole kuvattu samassa määrin juonittelevana ja vallanhimoisena ”kohtalokkaana naisena” kuin yleensä aiheen filmatisoinneissa.

16. Mad Max: Fury Road (Australia/USA 2015)

Pitkään valmistellun suositun elokuvasarjan neljännestä osasta tuli kassamenestys ja hieman yllättäen myös kriitikoiden suosikki.

Edellisistäkin Mad Max –elokuvista vastanneen George Millerin ohjaama toimintaspektaakkeli ei juuri tarjoa hengähdystaukoja. Elokuvan nostattama adrenaliinihuuma takaa katsojan mielenkiinnon säilymisen, mutta jälkikäteen koko juttu jättää melko tyhjän olon.  

Tarinaltaan Mad Max: Fury Road ei ole juuri enempää kuin yhdistelmä toinen toistaan seuraavia takaa-ajokohtauksia. Merkittävin eroavaisuus leffasarjan edellisiin osiin on vahvan naishahmon (Charlize Theron) kohottaminen tasaveroiseksi päähenkilöksi Maxin (Tom Hardy) rinnalle.

Koirien kansannousu unkarilaisdraamassa White God. Kuva: Filmikamari.

17. White God (Fehér isten, Unkari/Saksa 2014)

Omintakeisessa unkarilaisdraamassa koulutyttö (Zsófia Psotta) joutuu luopumaan rakkaasta lemmikistään vanhempien kieltäydyttyä maksamasta sekarotuisille koirille määrättyä veroa.

Myöhemmin kaltoin kohdellut eläimet pakenevat joukolla koiratarhasta kirmaten Budapestin kaduille kaaosta aiheuttamaan.

Ainakin tulkintaa venyttämällä Kornél Mundruczon ohjaaman elokuvan voi nähdä poliittisena allegoriana Unkarin oikeistolaisen nykyhallinnon suhtautumisesta erilaisuutta kohtaan.

18. Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (En duva satt på en gren och funderade på tillvaron, Ruotsi/Norja/Saksa 2014)

”Ihmisyyden trilogiaksi” nimetyn kokonaisuuden kolmas elokuva on tuttua ja taattua Roy Anderssonia: liikkumaton kamera tallentaa pääosin amatöörinäyttelijöiden tulkitsemia absurdeja sattumuksia paikoin rankallakin yhteiskuntakritiikillä siivitettynä.

Kyyhkynen oksalla istui… ei ole samalla tavalla ehyt kokonaisuus kuin varsinkin trilogian aloitusosa Toisen kerroksen lauluja (2000). Yksittäisiä helmiä on Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n epäonnisesti päättyvästä sotaretkestä kertova episodi, joka toimisi mainiosti itsenäisenä lyhytelokuvana. Sen sijaan muutamissa kohtauksissa on ylijäämäideoiden makua, ja joissakin vain kierrätetään Anderssonin edellisten elokuvien oivalluksia hieman muunneltuina.

19. Blackhat (USA 2015)

Veteraaniohjaaja Michael Mannin toimintatrillerissä pitkää vankilatuomioita istuva tietokonehakkeri (Chris Hemsworth) määrätään FBI:n toimesta selvittämään Aasian ulottuvaa rikosvyyhteä.

Heikosta kassamenestyksestä ja pääosin negatiivisista arvosteluista huolimatta Blackhat osoittaa Mannin kyvyn uusiutua aihevalinnoissaan, onhan kyberrikollisuus jatkuvasti yleistyvä ongelma tosielämässäkin. Toimintakohtausten ohjaajana Mann on ollut jo vuosikymmenten ajan yksi parhaista, eikä elokuva ole tältä osin pettymys.

Muuten sangen viihdyttävää kokonaisuutta heikentävät ajoittainen – ohjaajalle toki tyypillinen – mahtipontisuus sekä muutamat epäjohdonmukaisuudet etenkin Hemsworthin roolihahmoon liittyen. 

20. Ida (Puola/Ranska 2013)

Brittein saarilla pitkään asuneen ja työskennelleen Pawel Pawlikowskin elokuvassa ruoditaan Puolan lähihistoriaa.

1960-luvun alkuun sijoittuvassa elokuvassa vauvana orvoksi jäänyt nuori nunnanoviisi (Agata Trzebuchowska) saa tavata ennen vihkimistään tätinsä (erinomainen Agata Kulesza), jolta kuulee juutalaisista sukujuuristaan. Yhdessä he lähtevät automatkalle selvittämään tytön vanhempien kuolemaan johtaneita syitä.

Pawlikowskin ylistetty elokuva tuntuu hieman laskelmoidulta. Holokaustia sivuava, mustavalkoisena kuvattu ”taidefilmi” onkin odotetusti ollut kriitikoiden ja palkintoraatien lempilapsi. Kuin pakollisena sivujuonteena mukana on itäeurooppalaisille miesten ohjaamille elokuville erittäin tyypillistä maskuliinista fantasiaa, kun nuori muusikkomies houkuttelee nunnakokelaan maallisten intohimojen pariin vielä ennen lopulliseksi tarkoitettua selibaattilupausta.

Ida voitti viime keväänä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon Zvjagintsevin mestariteoksen Leviathanin sijasta, mikä olisi lähinnä surkuhupaisaa, ellei valinta olisi ollut ennalta arvattavissa.

*

"Tietovuotaja" Edward Snowden Oscar-palkitussa dokumenttielokuvassa Citizenfour.

Listalta on jäänyt eri syistä pois laadukkaitakin elokuvia, kuten Inside Out – Mielen sopukoissa, Yksin Marsissa, Toinen mahdollisuus ja Phoenix, jonka DVD-julkaisun Jouni Avelin on vastikään ansiokkaasti esitellyt tässä samaisessa blogissa.

Suurista kriitikkosuosikeista ovat toistaiseksi näkemättä ainakin 45 vuotta ja Sicario.

Lopuksi todettakoon pikaisesti, että viime ensi-iltavuoden paras kotimainen elokuva oli Petri Kotwican Henkesi edestä, ja paras dokumentti Laura Poitrasin Citizenfour.

Molemmat valinnat olivat varsin helppoja. Näin varsinkin viime mainitun kohdalla, sillä kyseessä on 2000-luvun tärkeimpiä elokuvia ylipäätään.

Eero Aho sovituksen äärellä (Petri Kotwica: Henkesi edestä). Kuva: Filmikamari.

ILMOITUS