Elävien kuolleiden haaveista

Berliinin koulun ehkä kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja Christian Petzold (s. 1960) erkaantui jo edellisessä elokuvassaan Barbara (2012) eräistä tälle löyhälle, Saksan uudeksi aalloksikin kutsutulle, liikkeelle ominaisista piirteistä. Saksalaisesta valtavirtaelokuvasta ja edellisten sukupolvien ohjaustöistä poiketen berliiniläisten elokuvat ovat tapahtuneet nykyajassa, tyyli on realistinen eikä ei-diegeettisiä elementtejä – valkokankaan tapahtumien ulkopuolisia ääniä tai musiikkia – hyväksytä. Pesäero saksalaiseen historialliseen draamaan – Peltirumpu (1979), Perikato (2004), Jossain Afrikassa (2001) – on siis selvä.

Berliinin elokuvajuhlilla hopeisen karhun parhaasta ohjauksesta saanut Barbara sijoittui DDR:ään, vuoteen 1980, mutta Berliinin koululle tyypilliseen tapaan siinä ei ollut lainkaan musiikkia, ja rytmi oli tarkoituksellisen verkkainen.

Petzoldin Phoenix (2014) venyttää näitä piirteitä entisestäänkin, sillä avauskohtauksessa taustalla – ja vasta myöhempiin tapahtumiin liittyen – soi Kurt Weillin (1900−1950) Speak Low (1943) ilmavana instrumentaaliversiona, mehevän kontrabasson ja pianon niukkana mutta elokuvallisena sovituksena. Petzold sijoittaa Speak Low’n taitavasti kolmeen kohtaan, alun lisäksi keskelle – Weillin oma tulkinta, jota kuunnellaan levyltä – ja loppuun, jossa totuus paljastuu kaikille osapuolille. Itse asiassa koko elokuva noudattelee Speak Low’n rytmiä.

Petzoldin ja Harun Farockin (1944−2014) käsikirjoituksen pohjana on ollut Hubert Montailhetin rikosromaani Le retour des cendres (1961). Petzold on jo aiemmin yhtynyt Hitchcockin näkemykseen, että elokuvasovituksen voi tehdä vain huonosta romaanista, ja Saksassa tehtiinkin Petzoldin mukaan 1980-luvulle saakka huolestuttavan paljon elokuvia arvostetuista romaaneista (Mann, Johnson, Böll). Mitä ilmeisimmin Phoenixissa alkuperäisteoksesta poiketaan varsin reippaasti.

Laulaja Nelly Lenz palaa keskitysleiriltä kasvot tuhoutuneina ja leikataan moneen kertaan. Hänen koko perheensä on kuollut, tiedossa on merkittävä perintö. Nelly haluaa entisen ulkonäkönsä, mutta se onnistuu vain osittain. Hänen ystävänsä Lene houkuttelee Nellyä Palestiinaan, jonne on perusteilla juutalaisten valtio, mutta Nelly haluaa löytää miehensä, pianisti Johnnyn, vaikka tämän sanotaankin ilmiantaneen Nellyn natseille.

Johnny on vajonnut kapakan siivoojaksi. Hän ei tunnista Nellyä, mutta huomaa tämän yhdennäköisyyden kuolleeksi luulemansa vaimonsa kanssa. Johnny suostuttelee Nellyn näyttelemään vaimoaan, jotta he voivat anastaa perinnön. Vasta lopussa yhdessä esitetty Speak Low paljastaa Johnnylle, että Nelly onkin Nelly.

Phoenix on tarina kolmesta elävästä kuolleesta: Nellystä, Johnnysta ja Saksasta. Petzold käsittelee saksalaisille tärkeää Heimat-teemaa, kysymystä kodista, kotiseudusta tai sielun sijasta. Hän onkin todennut, että pohjimmiltaan kaikki tarinat palautuvat kodin käsitteeseen. Phoenixin raunioitunut Berliini on se fyysinen ja henkinen tila, jolle Barbaran jaettu Saksa rakentuu.

Petzold on kertonut keskittyvänsä elokuvissaan naisiin, koska se estää liiallisen omaelämäkerrallisuuden. Identifikaatio eli henkilöihin samastuminen on hänelle myrkkyä. Herkästä aiheesta huolimatta Petzold välttelee Phoenixissa tunteellisuutta ja pitää hahmoihinsa etäisyyttä, joka luo elokuvaan vahvan viitteellisyyden. Mitään ei avata loppuun saakka, eikä Phoenix tee holhoavasti työtä katsojan puolesta.

Vaikka Nelly haluaakin palata menneisyyteen, juuri Johnnyn petos pakottaa hänet itsenäisyyteen. Vain näyttelemällä itseään hän vapautuu menneisyydestä, jonka vangiksi Johnny puolestaan jää.

Petzoldin mukaan vastakuvat luovat erityisen elokuvallisen tilan, johon katsojakin asettuu, henkilöiden katseiden väliseen tilaan. Juuri vastakuvat erottavat elokuvan teatterista. Film noiria ja melodraamaa yhdistellen Petzold luo tasatahtisen, rauhallisesti etenevän ja Hans Frommin upeasti 35-milliselle filmille kuvaaman draaman, jossa vältetään nykyelokuvalle tyypillinen osoittelu ja saarnaaminen.

Ensimmäisenä kuvauspäivänä tallennettiin hieman Spielbergin tyyliin massiivinen kohtaus, jossa oli laumoittain keskitysleirivankeja ja sotilaita. Tämä työläs ja epäilemättä myös kallis kohtaus hylättiin kokonaisuudessaan ja mittakaavaa pienennettiin. Menneisyys näyttäytyy Phoenixissa viittauksina, joista katsojan on itse rakennettava se osa tarinaa, jota ei suoraan näytetä.

Jouni Avelin

Christian Petzold: Phoenix (2014). Käsikirjoitus: Christian Petzold ja Harun Farucki Hubert Montelheitin romaanista Le retour des cendres (1961). Kuvaus: Hans Fromm. Musiikki: Stefan Will. Lavastus: K. D. Gruber. Äänitys: Dominik Schleier. Leikkaus: Bettina Böhler. Pääosissa: Nina Hoss, Ronald Zehrfeld, Nina Kunzendorf. Kesto: 1 h 34 min. Kuvasuhde: 2.35:1. Future Film 2015.

ILMOITUS