Tšadilaiskylästä elokuvakantasuvun perilliseksi

Sodankylän elokuvajuhlien yksi tämänvuotisista tähtivieraista oli tšadilainen elokuvaohjaaja Mahamat-Saleh Haroun (s. 1961).

Timo Malmin vetämässä elokuvajuhlien aamukeskustelussa Haroun kertoi nähneensä ensimmäisen elokuvansa 9-vuotiaana. 

”Enoni vei minut katsomaan intialaista Bollywood-elokuvaa. Muistan siitä vain kauniin intialaisen naisen, joka katsoi kameraan suoraan. Hetken aikaa uskoin, että hän katsoi juuri minua. Tästä alkoi pitkä rakkaustarina elokuvan ja minun välillä”, Haroun kertoi.

Haroun alkoi livahtaa aina iltaisin elokuviin. Perheelleen hän esitti menevänsä nukkumaan.

”Se oli jännittävä hetki, koska katuvaloja ei ollut. Jouduin kävelemään umpipimeässä. Pelotti valtavasti, mutta se ei estänyt menemästä seuraavana iltana uudelleen.”

Haroun jakoi elokuvaintohimoaan myös kavereidensa kanssa ja sanoo murtaneensa näin jopa luokkarajoja.

”Päädyimme leikkimään varjoteatteria, koska minulla oli mahdollisuksia käydä elokuvissa, mutta monilla kavereila ei ollut. Yritin selittää heille, mitä olin kokenut, mutta he eivät uskoneet.”

”9-vuotiaina ymmärsimme, kuinka paljon elokuvissa on kyse jakamisesta, yhteisestä kokemuksesta. Kun meillä ei ollut varaa mennä elokuviin, laitoimme hattua kiertämään: joku meistä kävi elokuvissa ja kertoi meille sen tarinan. Elokuva oli kuin kaunis nainen, jonka perässä kuljetaan kadulla ja jostain hihasta yritetään saada nykäistyä.”

Sisällissota tuhosi elokuvakulttuurin 

Harounin perhe oli hyvin toimeentulevaa ylempää keskiluokkaa. Hänen isänsä oli alueen ainoassa lukiossa opettajana. 

”Hän kannusti minua tekemään asioita, joita haluan tehdä. Useat sukulaiseni olivat opetusalalla. Opettamisessa tulee näkyviin tarve välittää asioita tuleville sukupolville. Siksi enonikin vei minut elokuviin, sain tutustua uuteen taiteenlajiin.”

Tšadissa oli tuohon aikaan 5–6 elokuvateatteria. Suurin osa oli avoimen taivaan alla. Katsomo oli jaettu kategorioihin: penkit, tuolit ja parhaimpana aitiot, joissa istuttiin perheen kanssa pöydän ääressä, syötiin ja juotiin.

“Kaikki tämä kulttuuri menetettiin sisällissodan myötä. Tällä hetkellä Malissa on yksi elokuvateatteri”, Haroin kertoi.

Sisällissota muutti myös nuoren Harounin oman elämän. Hän haavoittui harhaluodista jalkaan eikä pystynyt vähään aikaan kävelemään. Kun jalka saatiin hoidettua, hän pakeni maasta ja päätyi aluksi Libyaan töihin.

”Taskustani löytyi pariisissa sijaitsevan elokuvakoulun osoite, jonka olin leikannut lehdestä talteen. Ajattelin, että tämä on suunta, johon minun pitää mennä.”

Vanhemmilleen hän ei aikeistaan kertonut, koska tiesi, etteivät he olisi antaneet siihen lupaa.

Harounin isä eteni urallaan ja sai diplomaatin pestin Pekingistä. Hän pyysi Harounia tulemaan pois Libyasta ja lähtemään mukaan. Näin hän myös teki. Tuolloisen tiukan kommunistihallinnon aikaan Kiinan elokuvakoulut oli kielletty ulkomaalaisilta.

”Minulle ehdotettiin opintoja Kiinan historian ja kulttuurin parissa. Vuoden jälkeen lähdin kohti Moskovaa idän pikäjunalla ja sitä kautta Pariisiin. Pariisissa ensimmäisenä lähdin kohti elokuvakoulun osoitetta katsomaan sitä.”

Elokuvakoulussa omin periaattein

Haroun pääsi elokuvakouluun opiskelemaan, mutta ei käynyt koulua loppuun, koska sen viimeinen vaihe olisi käsitellyt näyttelijän ohjaamista.

”Minusta sitä ei voi opiskella. Joko käsikirjoituksessa on lihaa luiden ympärillä, jotain syötävää näyttelijälle, tai ei. Jos näyttelijä asetetaan tyhjän eteen, ei hän voi siinä mitään tehdä. Lopetin koulun, kun elokuvan historia ja tekniset kysymykset oli käyty läpi.”

Haroun kirjoitti muun muassa novelleja ja halusi ansaita myös rahaa kirjoittajana. Opintojaan hän oli rahoittanut työskentelemällä sairaalassa. Hän haki ja pääsi Bordeauxin journalistikouluun ja muutti sinne.

Haroun oli vähällä joutua karkotetuksi Ranskasta, kun hänen turvapaikkahakemuksensa hylättiin. Hän suunnitteli lähtevänsä Burkina Fasoon, jossa oli Tšadia rauhallisempi poliittinen tilanne. Liput oli jo hankittu, kun hän tapasi kadulla tutun tšadilaisen paikallispoliitikon, joka oli saanut turvapaikan Ranskasta.

”Hän sanoi, että ei tämä voi mennä näin – annahan passisi, niin katsotaan. Tämän jälkeen sain mahdollisuuden jäädä Ranskaan ja sain paperiasiani kuntoon. Jos näin ei olisi käynyt, olisin jatkanut matkaa – olisi vain pitänyt kiertää toista kautta. Asiaan ei olisi liittynyt fatalismia, vihaa tai raivoa”, Haroun totesi.

Mahamat-Saleh Haroun: Bye Bye Africa.

Ohjaaja ja isoäiti näyttelijöinä

Haroun aloitti elokuvauransa 1990-luvulla lyhytelokuvilla ja dokumenteilla. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Bye Bye Africa (1999) oli myös koko Tšadin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva. Haroun näyttelee siinä itse pääosaa – itsensä kaltaista elokuvantekijää, joka on opiskellut alaa Ranskassa ja palannut kotikyläänsä tekemään elokuvaa. Bye Bye Africa kuvaa esseistisesti ja humoristisesti Afrikan sosiaalista todellisuutta. Todellisena henkilönä siinä näyttelee myös Harounin isoäiti.

”Hän on merkinnyt minulle valtavasti – pikkuruinen nainen, jolla on valtavasti luonnetta. Hän on minut käytännössä kasvattanut, johdattanut tšadilaisten legendojen ja paikallisten tarinoiden pariin.” 

Todenmukaisista dokumentaarisista aineksista ja paikoista huolimatta kaikki muu elokuvassa on Harounin mukaan fiktiota. 

Mahamat-Saleh Haroun: Dry Season.

Miestappo kadulla jäi mietityttämään

Dry season (Kuiva kausi, 2006) sijoittuu Tšadin pitkällisen sisällisodan aikaan. Se kertoo kostosta ja isä–poika-suhteesta. Elokuva perustuu tositapahtumiin, Haroun kertoi.

”Sodan alkuvaiheessa lyhyen tulitauon aikana istuimme kadulla ja yritimme seurata mitä tapahtuu. Oli uhka sodan jatkumisesta. Oli kuuma hetki päivällä, 40–45 astetta lämmintä. Kuulimme ammuntaa ja näimme miehen, joka juoksi ase kädessä poispäin. Menimme toiseen suuntaan katsomaan, mitä oli tapahtunut. Siellä oli tapettu mies. Kuulimme myöhemmin, että tapettu mies oli aiemmin tappanut tappajansa isän silloin, kun tämän vaimo oli raskaana. Lapsi oli syntynyt ja kasvatettu suoraan vihan ja koston ajatukseen. Tämä oli voimakas kuva, ja tästä elokuva sai alkunsa.”

Elokuvan kylämiljöö sijaitsee aavikkomaisemissa. Kylä, jossa Haroun itse kasvoi, oli kosteampi.

”Elokuvan kylässä valo on erittäin kova, valkoinen, kirkas, erilainen kuin omassa kylässäni.”

Ruuan avulla sotaa vastaan 

Suomessa on muisteltu sadan vuoden takaista muutaman kuukauden kestänyttä sisällissotaamme. Tšadin sisällissota kesti 40 vuotta. Malmi kysyi Harounilta, miten sisällissodan jälkiselvittelyjä tulisi hoitaa.

”Täytyisi löytää konkreettinen ja symbolinenkin tasa-arvo, että kaikki vosiivat tunnistaa itsensä siinä kansalaisuudessa, jota maalle rakennetaan. Kasnallisvaltioidea on Tšadissa vielä hakusessa. On erilaisia kulttuureja ja etnisyyksiä. Jonkinlainen keskeinen yhteinen selkäranka, johon kaikki voisivat nivoutua osaksi, olisi hyvin tärkeä.”

”Tšadin kaltaisessa maassa pitäisi keskittyä yksinkertaisiin perusasioihin. Usein sodassa taistelevat miehet. Mitä jos miehiä rohkaistaisiin ja kannustettaisiin vaikka keittiöhommiin? Ruuan laittaminen on rakkauden antamista toiselle. Jos energia suunnattaisiin enemmän tällaisiin asioihin, poistaisiko se painetta väkivaltaan taipumisen puolelta?” Haroun kysyi ja sai raikuvat aplodit yleisöltä.

Harounin elokuvissa on runsaasti ruokailu- ja kokkailukohtauksia.

”On olemassa kaksi tapaa, miten ihmiset löytävät toisensa ja viettävät aikaa yhdessä, jotka eivät sitoudu uskontoon: toinen on kokoontumienn ruuan äärelle ja toinen on kokoontumnien elokuviin. Nämä ovat kaksi tapaa, missä ollaan yhdessä tiivisti ja osa samaa yhteisöä”, Haroun perusteli.

”Varsinkin uudemmissa ranskalaisissa elokuvissa ruokailutilanteet tehdään konflikteiksi. En pidä siitä, että pyhästä ruokahetkestä tehdään psykodraamaa.”

Patriarkaalisissa yhteiskunnissa tieto aggression ja väkivallan tarpeesta ja kostotoimista välittyy isältä pojalle. Äidit taas opettavat yleistä inhimillistä käytöstä, Haroun jatkoi sisällissotaan liittyviä pohdintoja.

”Usein Tšadissa äidit yrittävät lähettää poikansa pois tilanteesta, jossa tämän olisi toteutettava väkivaltaa ja kostotoimia. Laajempikin patriarkaalisen yhteiskunnan hankaluus on suhtautuminen alistaviin, dominoiviin suhteisiin.”

Haroun lisäsi, että hänellä ei ole ollut sellaisia ongelmia oman isänsä kanssa.

Mahamat-Saleh Haroun: A Screaming Man.

Vesi on rauhan paikka

Harounin elokuvat ovat vahvasti visuaalisia, ja niitä leimaa värimaailman kauneus ja puhtaus. Maalauksellisuuteen Haroun kertoo saaneensa vaikutteita kuvataiteesta.

”Haluan myös taltioida jotain lapsuuteni valosta, kauniista hetkistä valossa. Toisaalta elokuvissani on traagisia tarinoita, köyhiä ihmisiä, joille tapahtuu hankalia asioita, ja kuitenkin kaikki tapahtuvat kauniissa maailmassa, valoissa ja väreissä. Tämä kontrasti luo perusjännitettä elokuviin. Se on tietoinen valinta”, Haroun kertoi.

Elokuva A Screaming Man (2010) kertoo hienostohotellissa työskentelevistä isästä ja pojasta ja heidän välisestään suhteesta, johon muun muassa hotellin henkilöstöpolitiikka lyö särön. Isä, entinen uimamestari, työskentelee siellä uima-altaan hoitajana, mutta paikka siirretään hänen pojalleen ja hänet alennetaan porttivahdiksi. Sittemmin myös sisällissota sekoittaa kuvioita. Vesi on elokuvassa keskeinen elementti.

”Vesi on ehdottomasti rauhan luomisen paikka. Ollaan yhteisen kaivon äärellä, yhteisten perusongelmien ja -asioiden äärellä. Veden yli on mahdollista rakentaa siltoja, luoda umpeen vanhoja rajalinjoja. Veden avulla olen halunnut tuoda symbolista yhteisöllisyyttä elokuvaan. Se on kaikille yhteinen rauhan paikka”, Haroun korosti.

”Elokuvassa sisällissota on lähellä, mutta halusin tutkia tilannetta niiden kannalta, jotka eivät sodi mutta elävät sodassa. Mielestäni sota ja etenkään sisällissota ei ansiatse tulla näytetyksi, esitetyksi eikä representoiduksi. Se ei minun pirtaani sovi.”

”Elokuvassa myös nähdään, miten globalisaatio toimii. Yksityistämisen jälkeen isä nähdään taakkana, liian vanhana hommiin.”

Kapitalismi haurastuttaa ihmistä

Anteeksiannon, petoksen, nöyryytyksen ja hierarkioiden teemat ovat Harounin mukaan vahvasti läsnä Tšadissa ja muissa Afrikan maissa.

”Näissä maissa on hyvin hauras taloudellinen rakenne. Ne ovat kapitalismille hyvin helppoa riistaa. Kapitalismi on saanut meidät uskomaan vahvasti siihen, että työn ja ansaintalogiikan kautta tulee meidän statuksemme ja jopa ihmisarvo. Ilman työtä ja sen tuomaa statusta emme ole mitään. Se haurastuttaa meitä niin, että olemme taloudellisen hyödyn ja sen tuoman statuksen myötä valmiita lähes kaikkeen”, Haroun pohti.

”Tämä yhdistyy siihen, että ihminen pohjimmiltaan kaipaa merkitystä elämäänsä. Jos ainoa merkitys liittyy elantoon, se on sitten menoa. Olennaista on toive, että voi jättää oman paikkansa pojalleen. Konflikti tulee myös läheisen ja tärkeän suhteen ytimeen. Näitä teemoja halusin pohdiskella.”

Elokuvassa puhutaan myös osallistumisesta sodan kuluihin. Tšadin ja Libyan välisen sodan aikana työntekijöiden palkoista pidätettiin suoraan puolet ja annettiin hallitukselle sotakuluihin.

”Mobilisotiiin myös perheen äiti ja lapset seuraamaan, ettei kukaan laistanut osallisuudesta. Näin oli jo lyöty kiilaa ihmisten väleihin, perheen sisälle. Kun globalisaatio tavoitti Tšadin, maaperää oli jo muokattu. Siihen päästiin hyvin käsiksi suoraan ja syvälle”, Haroun taustoitti.

Elokuvakoulutusta Tšadissa

Kun A Screaming man voitti Cannesin elokuvajuhlilla tuomariston palkinnon vuonna 2010, Harounia pyydettiin kehittämään Tšadiin elokuvakouluajatusta. Siitä tulikin todellisuutta.

”Elokuvasali on nyt remontoitu ja toiminnassa. Siellä on viimeistä huutoa olevat vermeet. Voidaan näyttä vaikka suoraan satelliittien kautta elokuvaa.”

Salia käytetään opetustarkoituksiin. Näytöksiä on 3–4 päivässä, ja niiden jälkeen keskustellaan elokuvista.

”Keskusteluissa keskitytään katsomiskokemukseen, tarinoihin, tietojen ja ajatusten eteenpäinviemiseen.”

Elokuvayleisö on kuitenkin vähissä ja elokuvakulttuuri heikolla tolalla, Haroun harmitteli.

Varsinainen elokuvakoulukin on suunnitteilla. Tontti on hankittu, mutta rakentamiseen ei ole toistaiseksi ollut varoja. Öljyn hinnan lasku on heikentänyt Tšadin taloutta.

Mahamat-Saleh Haroun: A Season in France.

Avoinna ihmisyydelle

Harounin tuorein elokuva A Season in France (2018) kuvaa afrikkalaisten pakolaisten heikkoa osaa Ranskassa. Teos on Harounin ensimmäinen Ranskassa tehty pitkä elokuva. Harounia on vaivannut ranskalaisessa ja muussakin elokuvassa vallitseva diskurssi ja kuvaustapa, joka ruokkii hänen mukaansa vieraan ja toiseuden pelkoa. Elokuvallaan hän halusi tuoda esiin oman näkökantansa.

”Tuntuu moraalisesti arveluttavalta rajata kuvasta jotain, mikä maailmassa on. Se ei ole tapa, jolla haluan lähestyä maailmaa, nähdä ja katsoa ihmistä. Elokuvani on samanlainen kuin pöytänikin: aina avoinna kaikille, ihmisyydelle ja koko ihmiskunnalle.”

Haroun katsoi elokuvakiinnostuksensa alkuvaiheessa Bollywood-elokuvia ja westerneitä, koska muita ei ollut saatavilla. Myöhemmin hän tutustui muunkinlaiseen elokuvaan. Hän puhuu ”elokuvakantasuvusta”, joka periytyy Chaplinista.

”Samaan sukuun kirjautuvat esimerkiksi Jim Jarmusch, Roberto Rossellini, Aki Kaurismäki, Abbas Kiarostami. Koen olevani osa tämän perheen perillisiä. Meitä kaikkia yhdistää se, että me haluamme pohtia ihmiskuntaa ja ihmisyyttä. Meille elokuva ei ole pullistelua tai toivelistan täyttöä. Etsimme totuutta tai vähintäänkin merkitystä.”

Kulttuurivihkojen video: Mahamat-Saleh Haroun esittelee elokuvaansa A Screaming Man näytöksen edellä. Englanninkielinen, ei tekstitystä.

ILMOITUS