Kurt Pätzold: Historia ei tunne anteeksiantoa

Professori Kurt Pätzold, kansainvälisesti arvostettu fasismin- ja holokaustintutkija, kuoli 18. elokuuta 2016 syöpään 86 vuoden iässä. Hän työskenteli loppuun asti ja hänen viimeiseksi käsikirjoitukseen jäi tutkimus kansanjoukkojen roolista ja merkityksestä Hitlerin Saksassa. Hän tarkastelee kriittisesti niin "sosialistisessa" ja "porvarillisessa" historiankirjoituksessa esitettyjä näkemyksiä fasismin joukkokannatuksen syistä.

Kurt Pätzold kirjoitti omat muistelmansa Die Geschichte kennt kein Pardon (Historia ei tunne anteeksiantoa) vuonna 2008. Teoksessa hän tarkastelee itsekriittisesti omaa elämäänsä ja analysoi terävästi DDR:n kehitystä sen alusta loppuun. Pätzoldin elämä on kaleidoskooppi DDR:n historiaan ja Saksojen historiaan aina 1930-luvulta nykypäivään.

Kurt Pätzold syntyi työläisperheeseen vuonna 1930 Breslaussa (nykyisin Puolassa sijaitseva Wroclaw). Talouskriisin aikana isä, sosialisti, oli työttömänä vuoteen 1935 asti. Pätzoldin koulu-ura alkoi vuonna 1936. Koska tuolloin ei ollut työläisperheissä tapana käydä lyseota, siirtyi hän vuonna 1940 Gustav-Freitag-keskikouluun. Hänkään ei välttänyt Hitler Jugend -univormua. Nuoren Kurtin oli pakko pukea univormu päälle, muuten vanhempia olisi uhannut sakko- tai vankeusrangaistus. Muistikuviin on jäänyt kouluvuosilta lipunnosto Wehrmachtin voittojen kunniaksi. Vanhemmat olivat jo teroittaneet nuorelle koululaiselle, että sota ei ollut "meidän sotamme, eikä voitot meidän voittojamme, eikä lippukaan ole meidän lippumme".

Vanhempiensa suhteesta fasismiin ja sotaan Pätzold korostaa ensinnäkin äidin työpaikan merkitystä. Sen kautta Pätzoldin perhe oppi tuntemaan juutalaisaviopari Kirsteinin, johon he pitivät yhteyttä salaa senkin jälkeen, kun perhe pakotettiin muuttamaan ns. juutalaistaloon. Nuori Kurt sai silloin tällöin tehtäväkseen salaa pimeyden turvin viedä perheelle elintarvikkeita. Eräänä päivänä hänen jälleen yrittäessä tavata Kirsteinin perhettä naapuri puristi päätään. "Ymmärsin, että nyt Kirsteinin perhe on 'noudettu'." Myöhemmin tutkimustensa yhteydessä Pätzold löysi Breslaun juutalaisten deportaatiolistat ja niistä Kirsteinien nimet. Heidät oli murhattu 29. marraskuuta 1941 Kownossa.

Kesällä 1944 Kurt Pätzold muiden nuorten tavoin joutui kaivamaan Wehrmachtin puolustuslinjoja odotettavissa olevaa puna-armeijan hyökkäystä varten. Tammikuussa 1945 neuvostojoukot ylittivät Schlessian rajan. Tammikuun 19. päivänä vuonna 1945 koulupihalla kuulutettiin, että opetusta ei enää anneta. Kaupungin evakuointi alkoi. Viikkoa aikaisemmin neuvostoarmeija oli aloittanut Oder-Neisse-hyökkäyksen. Aluksi Pätzoldin perhe oli päättänyt odottaa Breslaussa sodan päättymistä huolimatta natsien käynnistämistä pakkosiirtymistä länteen. Helmikuun alussa NSDAP:n aluejohtaja ilmoitti, että Kurtin tulisi seuraavasta päivästä lähtien olla hänen käytettävissä erilaisiin tehtäviin. Se käynnisti perheen pakomatka. Isä päätti lähettää äidin ja Kurtin matkaan. "Kukaan meistä ei uskonut, että tulisi kulumaan puoli vuotta kunnes näkisimme jälleen ja tietäisimme, että olisimme säilyneet hengissä."

Arvioidessaan fasismin ja sodan aikaa Pätzold toteaa olleensa tietyllä tavalla suhteessa moniin ikätovereihinsa etuoikeutettu. Ensinnäkin huolimatta sodasta hän saattoi kasvaa perheessä, joka eli aivan sodan loppuvaihetta lukuun ottamatta yhdessä. Toisena etuoikeutena hän katsoo myös mahdollisuuden saada kouluopetusta koko ajan sodan ja fasismin rajoituksista huolimatta. Mutta tärkeimpänä Pätzold nostaa sen, että vanhempiensa välityksellä hän oppi näkemään yhteiskunnan, valtion ja sodan omin ja toisenlaisin silmin kuin useimmat ikätoverinsa. Erityisesti mieleenpainuvia olivat käynnit "juutalaistalossa" Kirsteinin perheen luona, Gestapon suorittamat kotietsinnät, BBC:n lähetysten kuuntelu sota-aikana ja sotavankien sekä pakkotyöläisten kohtelun näkeminen. Mutta historioitsijan ominaisuudessa Pätzold toteaa olevansa "huono aikalaistodistaja" puhuttaessa natsiajasta.

Syyskuussa 1945 Kurt saapui äitinsä kanssa Weimariin, joka tuolloin sijaitsi neuvostomiehitysvyöhykkeellä. Kurt liittyi Weimarin antifa-nuoriin, jotka kuuntelivat Buchenwaldin keskitysleiriltä vapautuneita kommunisteja. Keskitysleiri oli rakennettu Weimarin lähellä vuonna 1937. Kaikkiaan neljännesmiljoona ihmistä lähes kaikista Euroopan maista oli heinäkuun 1937 ja huhtikuun 1945 välisenä aikana pidätettynä Buchenwaldin keskitysleirissä. Uhrien määrä nousee arviolta 56 000:een.

Käytyjä keskusteluja Pätzold kuvaa seuraavasti: "Tabuteemoja ei ollut, emme edes tunteneet koko sanaa. Kenenkään ei tarvinnut pelätä paljastavansa tietämättömyytensä. Kaikki olivat aloittelijoita ryhmässämme..." Tuona aikana keskustelupiiriin kuului kirjailija ja kuvataiteilija Dora Wentscher, joka oli palannut Neuvostoliitosta. Keskusteluihin osallistui Wilhelm Girnus, joka oli fasismin aikana kokenut niin vankilan kuin keskitysleirit ja josta myöhemmin tuli DDR:n korkeakoululaitoksen valtiosihteeri. He olivat "ensimmäisiä opettajiani yhteiskuntatieteissä".

Antifasistisissa nuorissa Pätzold oppi tuntemaan Heinz Lippmannin, joka kuului harvoihin juutalaisiin, joka oli selvinnyt hengissä niin tuhoamis-kuin keskitysleiriltäkin. Buchenwaldin keskitysleirillä porvarillisesta kotitaustasta tullut Lippman oli liittynyt kommunisteihin. Viisi vuotta myöhemmin Lippmann nousi nuorisojärjestö FDJ:n keskusneuvostoon ja siirtyi länteen syyllistyttyään 300 000 DDR:n markan kavallukseen.

Kuvaavaa tuon ajan ilmapiirille oli innokas opiskelu. Pätzold osallistuu nuorten kommunistien ja sosiaalidemokraattien kahden viikon koulutuspäiville. Puhujina toimivat mm. Stefan Heymann, juutalaistaustainen kommunisti, joka oli läpikäynyt niin Auschwitzin kuin Buchwaldin kärsimykset. Heymann kirjoitti vuonna 1948 vihkosen Marxismus und Antisemitismus, joka oli Pätzoldin ensimmäinen tuttavuus tulevan tutkimusteemansa kanssa. Hänen lisäkseen opettajana toimi Werner Eggerath, joka oli istunut 10 vuotta natsien vankiloissa vastarintatoiminnan vuoksi, ja Fritz Heilmann, joka oli ollut maanpaossa Neuvostoliitossa. Heidän lisäkseen opetti Kurt Goldstein, jonka tie kulki Palestiinan kautta Espanjan sisällissodan taisteluihin ja Ranskan kautta Saksan keskitysleiriin. Hän kuului myös Auschwitzissa hengissä säilyneisiin.

Poliittisten seminaareiden lisäksi Pätzold palasi koulunpenkille ja nyt lukiokursseille, jotka valmistivat oppilaita yliopistollisiin opintoihin. Kouluaikaisen historiaopetuksen keskeisiä tekstejä olivat marxilaisen Franz Mehringin tutkimukset preussilais-saksalaisesta historiasta sekä Plehanovin tekstit. "Stalin-kultti ei vielä tuolloin ollut itäisen Saksan yhteiskuntaan iskostunut", toteaa Pätzold. Tosin "meille Stalin oli ennen kaikkea (yliarvostettujen) ansioidensa vuoksi, jotka hänelle annettiin puna-armeijan voiton vuoksi, historiallisessa mielessä suuri". Kouluvuodet 1946–1948 olivat antoisat, mutta koulun syrjäisen sijain vuoksi oppilaiden kokemus ja tietoisuus yhteiskunnassa tapahtuneista nopeista muutoksista ei ollut suuri.

Kesällä 1948 Stalin, hänen teoksensa ja hänen elämänkertansa eivät vielä olleet Pätzoldin mukaan kaiken poliittisen oppimisen ja tiedon "keskusaurinko" Kouluaika oli vielä aktiivisen ja ongelmattoman keskustelun aikaa.

Vuosi 1949 merkitsi Saksan demokraattisen tasavallan ja Saksan liittotasavallan syntyä. Pätzold toteaa, että "juuri perustettu itävaltio näyttäytyi meille väliaikaisena." Tuolloin vallitsi vielä elävät yhteydet erilaisten väestöryhmien välillä idän ja lännen välillä. Hieman ennen DDR:n syntyä syksyllä 1948 Pätzöld siirtyi Jenan yliopistoon. Opiskeluolosuhteet olivat karut sodan jälkeisen ajan leimaama. "Taistelua kylmää ja nälkää vastaan ei ollut voitettavissa", kirjoittaa Pätzold. Tuolloin opiskelijakoostumus oli "porvarillisesti" painottunutta.

Alusta lähtien opiskelun kanssa yhdessä kulki poliittinen aktiivisuus. Pätzold valitaan 19-vuotiaana SED:n yliopisto-organisaation sihteeriksi. Tuohon aikaan vielä yliopiston professoreista ja dosenteista harvat kuuluivat SED:hen. Enemmänkin monet heistä olivat entisiä NSDAP:n jäseniä. Yliopiston kehitykseen poliittisesti vaikuttikin enemmän valtiokoneiston (vuodesta 1949 lähtien Volksbildungsministerium) tekemät toimet.

Myöhemmin 1990-luvun alussa sosialistisen puolueen ja erityisesti historianopiskelijoita syytettiin "tuhoamishyökkäyksestä" porvarillisesti suuntautunutta professori Karl Griewankia vastaan. Tähän Pätzold toteaa, että ensinnäkin yliopistoon tulleiden sosialistisesti suuntautuneiden opiskelijoiden kasvatus ja sosialisaatio sekä kolmannen valtakunnan ajan kokemukset olivat aivan toisia kuin useimmilla porvarillisilla. Pätzold toteaa, että heiltä itseltään taas "puuttui" lähes täysin kokemus ja näkemys kohdata porvarillisen sivistyneistön eliittiä sodan jälkeen. Itsekriittisesti hän toteaa, että heillä ei ollut kyvykkyyttä erityiseen analyysin tekemiseen. "Kyllä tai ei, oikein tai väärin, tämä suhtautuminen mitä minuun tulee, kasvoi natsivuosien kokemuksesta, joihin kuului hyvin vähän eriytynyttä ajattelua." Mutta toisaalta vastapuoli oli myös samalla tavalla aikansa leimaama ja edellytti oppimista. Kuitenkin rajusta ideologisesta välienselvittelystä huolimatta Griewank toimi osaltaan marxilaisten opiskelijoiden töiden ohjaajana ja arvioijana aina heidän opintojensa loppuun saakka.

Pätzoldin miettiessä 60 vuotta myöhemmin kahden lukuvuoden mittaista uraansa kyseisessä toimessa esiin nousee erilaisten poliittisten kampanjoiden ketju ja opiskelijaneuvostojen erilaiset vaalit. Ennen sihteerin toimen jättämistä ja palaamista opiskelun pariin Pätzold osallistui SED:n III. Puoluekokoukseen kesällä 1950. Puolueen "stalinisoituminen" oli jo mennyt pitkälle. Kokous oli enemmänkin näytösluonteinen juhlapuheineen ja organisoituneine mielenosoituksineen. Ei tapahtunut enää "keskustelua puheineen ja vastapuheineen". Kritiikkiä esitettiin ainoastaan "ylhäältä alas". "Toveri Stalin" oli nostettu "Marxin, Engelsin ja Leninin rinnalle neljänneksi klassikoksi". Tuolloin ei vielä täysin olleet kriittiset äänet kadonneet. Ennen puoluekokousta Pätzold oli kuuntelemassa SED:n keskuskomitean jäsenen Hermann Dunckerin kriittistä alustusta Stalinin kirjoitukseen "Marxismi ja kielitieteen kysymykset".

Vuonna 1951 SED perusti Neuvostoliiton mallin mukaan yhteiskuntatieteiden instituutin kaaderien koulutuspaikaksi Berliiniin. Pätzold pyrki instituuttiin, mutta ei tullut hyväksytyksi. Kirjallinen koe, johon hänet kutsuttiin, oli ajalle tyypillinen. Siinä vaadittiin kommentoimaan Stalinin lausumaa, jossa hän vertaisi Leniniä ja Pietari Suurta toisiinsa ja perustelemaan se, miten "nerokas" Stalinin arvio olikaan. Esteeksi siirtymiselle Berliiniin kuitenkin tulivat hänen "länsisukulaissuhteensa" ja vanhempiensa aiempi kuuluminen sosialistiseen "sirpalepuolueeseen". Niinpä opiskelu jatkui Jenassa. Hieman Stalinin kuoleman jälkeen 10.3.1953 Pätzoldilla oli maisterin paperit taskussaan.

Syyskuun alussa 1953 Pätzold aloitti jatko-opinnot. Opiskelun loppuvaihe oli vienyt oman aikansa ja politiikka oli näytellyt pienempää roolia. Paluu politiikkaan osoitti ilmapiirin olennaisesti huonontuneen. Vuoden 1952 aikana SED oli julistettu uuden tyypin puolueeksi ja marxismi-leninismistä oli tullut virallinen maailmankatsomus. Kehitys oli johtanut mm. niiden pappien ja teologien erottamiseen, jotka olivat liittyneet puolueeseen fasismista vapautumisen jälkeen. Tuohon aikaan Pätzold itsekin joutui puolueen kurikomission eteen "neuvostovastaisuuden" vuoksi, koska oli todennut epävirallisessa keskustelussa levottomuuksien mahdollisesti lisääntyessä maassa Neuvostoliiton asejoukkojen puuttuvan todennäköisesti kehitykseen. Hän selvisi ankaralla varoituksella. Sen lisäksi hänen edellytettiin pitävän useimpia "rippi"puheita, lukevan Stalinin teoksia ja opiskelevan paremmin puoluepäätöksiä sekä luopuvan Wilhelm-Pieck-stipendistä.

Hänen positiivinen Stalin-kuvansa tuona aikana Pätzold toteaa syntyneen "propagandan" välityksellä. Stalinin kuoleman synnyttämä "suru" sai hänen mielestään ylimitoitettuja piirteitä. Jenan yliopiston sisäpihalle pystytettiin iso Stalin-kuva ja sen vieressä seisoi kaksi FDJ:n jäsentä suruvahdissa.

DDR:n poliittinen kriisi laukesi 17.6.1953 työläisten laajoihin mielenosoituksiin erityisesti suurkaupungeissa. Jena kuului niihin kaupunkeihin, joissa poliittiset aallot löivät korkealle. Zeiss-tehtaan työläiset marssivat kadulle. Pätzold määrättiin keskustelemaan torille mielenosoittajien kanssa, mutta heidän raivonsa ei antanut siihen mahdollisuuksia. SED:n piiritoimisto vallattiin ja sitten tuhottiin. Mielenosoittajat ottivat yhteen opiskelijoiden kanssa yliopiston kampuksella. Tilanne laukesi neuvostopanssareiden tuloon, hätätilan ja ulkonaliikkumiskiellon julistamiseen. Ensimmäisen kerran tuona kesäkuun päivänä 1953 "demokratian mahdollisuudet ja periaatteet" tulivat nuoren DDR:n historiassa "julkisen kiistelyn keskiöön". Mutta puhe "luokkavihollisesta tuli pääargumentiksi yhtenäisyyden puolesta ja tukahdutti välttämättömän demokraattisen keskustelun tiestä ja tavoitteista". Voimakkaana olivat natsismin ja sodan ajan kokemukset ja tietoisuus siitä, että "maailmaa on muutettava toisenlaiseksi".

Vuoden 1954 alussa jatko-opiskelut saivat jäädä taka-alalle. Pätzoldista tuli päätoiminen Jenan yliopiston SED-organisaation sihteeri. NKP:n suojasääpolitiikka ja uusi pääsihteeri herättivät toiveita jopa sosialismin tulevasta taloudellisesta vetovoimaisuudesta. Mutta tilanne puolueen sisällä ei muuttunut. SED:n keskuskomitean suhde puolueen perusjäsenistöön oli ja jäi yksisuuntaiseksi ylhäältä alas. Vuoden 1956 NKP:n 20. edustajakokouksen Stalinin kritiikki ja sen julkistaminen SED:n toimitsijolle Berliinissä on jättänyt syvät jäljet Pätzoldin muistiin. "Hiljaisina lähdimme.. Vaitonaisina ajoimme bussilla majapaikkaamme. Ruokahalu oli kadonnut. Monet olivat olleet tietoisia siitä, että Moskovassa oli aloitettu 'neljännen klassikon' siirtäminen jalustalta, mutta kenelläkään ei tuolloin vielä ollut näkemystä niiden rikosten määrästä, jotka nyt hänen kontolleen siirrettiin". Myöhemmin nousivat kysymykset: "Mitä pitää tehdä niille tuhansille, jotka valtiojohdosta ja vanginvartioista aina teloituskomppanioihin olivat antaneet käskyjä ja osallistuneet niiden toteuttamiseen? Miten tulisivat puoluejäsenet, puolueettomat ja toisten puolueiden edustajat ottamaan vastaan nämä paljastukset? Miten meidän tulee puhua tästä historiasta toisillemme, joka on samalla omamme ja samalla vieras?" Näille kysymyksille vastattiin vähän selittävällä termillä "henkilökultti", joka samalla toimi tehokkaana esteenä jatkokeskustelujen suhteen. "Kaiken onnentuojasta oli tullut kaiken pahuuden symboli." Myös Unkarin kansannousu ja Puolan tapahtumat nostattivat kirpeitä keskusteluaaltoja puolueen sisällä. SED:n välttämätöntä demokratisointia ei tapahtunut. Keskustelut lopetettiin ilman, että olisi tehty minkäänlaisia johtopäätöksiä. "Itse osallistui tuona aikana perinteisten leimojen lyömiseenrevisionismi, opportunismi, sosiaalidemokratismi. Ajatellessani tätä kaikkea, näen oman roolini vähemmän kunniallisena."

Vuonna 1960 saattoi Pätzold palata politiikasta jälleen historian laitokselle jatko-opiskelujen pariin. Tutkimus vei hänet Zeiss-tehtaan arkistoon pohtimaan suuryritysten ja natsismin välisiä suhteita ennen Hitlerin valtaantuloa. Zeissin konsernijohto liittyi natsien leiriin vasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Ensimmäisinä sen saivat kokea konsernin juutalaistaustaiset työtekijät, jotka menettivät työpaikkansa.

Berliinin muurin yllättävä rakentaminen 13.8.1961 oli tapahtuma, joka taatusti vaikutti tavalla tai toisella jokaisen DDR:n asukkaan elämään ja näkemyksiin. Tuolloin Pätzold oli täysin vakuuttunut muurin rakentamisen tarpeellisuudesta. Hän oli säännöllisesti voinut tutustua luottamuksellisiin raportteihin Zeiss-tehtaan toimihenkilöiden ja työntekijöiden siirtymisestä länteen. Erityisesti taloudellisesti muurin rakentaminen oli DDR:n vakaudelle välttämätön. Jo tuolloin hänen mukaansa kukaan ei uskonut olevan perusteltua nimittää Berliinin muuria "antifasistiseksi suojamuuriksi". Berliinin muurin rakentamisella ei ollut sotilaallista funktiota. Berliinin muurin näkeminen "vuosisadan ajan kestäväksi rakennelmaksi" ei Pätzoldin mieleen olisi juolahtanut.

Elokuuta 13. päivänä 1961 merkitsi Pätzoldille osittaista käännettä korkeakoulupolitiikassa. Avoin raja oli pakottanut toimimaan hienovaraisemmin vanhan sivistyneistön edustajien kanssa. Ennen sitä vaatimus oli ollut: vältettävä tarpeettomia konflikteja, työskentelyolosuhteita parannettava ja mahdollisuuksien mukaan huolehtia heidän toiveistaan ja huolistaan. Jokainen länteen siirtynyt sivistyneistön edustaja oli tappio DDR:lle. Tieteellisen eliitin vaikutus yhteiskunnallisiin ratkaisuihin väheni. Puolue- ja valtiojohdon politiikan tueksi alkoi muodostua erillisiä neuvonantajaryhmiä, joilla ainoastaan oli pääsy luottamuksellisiin tietoihin. Jäsenyys ko. neuvonantajaryhmissä edellytti "samettisen puheen opettelemisen" kuten Pätzold asian ilmaisee. Kaikkiaan yliopistosivistyneistön asema yhteiskunnallisten ja poliittisten ratkaisujen osalta heikkeni olennaisesti. Tämä heijastui heidän kyvyttömyytenä 80-luvun lopulla olla poliittisen kriisin oloissa keskusteluun vaikuttava tekijä.

Vuonna 1963 Pätzold jätti dissertatiotyönsä "Zeiss-konsernin talouskriisin vuosina 1929-1932/33". Tämän jälkeen hänen tiensä vei Berliiniin tiedeakatemian alaiseen historian instituuttiin, jonka johdossa toimi yksi DDR:n historiantutkimuksen johtavista henkilöistä Ernst Engelberg. Hän kirjoitti 1980-luvun puolivälissä kansainvälisesti arvostetun Bismarck-elämänkerran. Tammikuussa 1964 Pätzold oli keskeisesti mukana rakentamassa Humboldt-yliopiston historian laitosta. Samalla politiikan raamiehdot asettivat entistä tiukemmat rajat tieteelliselle tutkimukselle ja erityisesti sen julkaisemiselle. Pätzold toteaa poliittisessa johdossa vallineen "pysyvä epäluottamus tutkijoihin ja erityisesti filosofeihin, historioitsijoihin, taloustieteen ja oikeustieteen edustajiin". Tätä heijasti se, että "tutkimuksen ja julkaisujen kontrolli siirrettiin täysin (SED:n) poliittisen toimikunnan asiaksi". Vaikutukset olivat todella negatiiviset. "Tässä ilmapiirissä versoi sensuuri ja itsesensuuri." Tekstien kieli alkoi usein muistuttaa "puoluekiinaa". Toisaalta laitosten ja tutkijoiden keskinäinen yhteistyö oli hyvä ja monilla alueilla saavutettiin kansainvälisestikin merkittäviä tuloksia.

Joulukuussa 1964 Pätzold saa kutsun SED:n keskuskomitean tiedeosastoon keskustelemaan. Yllättäen hän joutui syytösten kohteeksi, jonka mukaan hänen johtamansa ryhmä olisi ottanut "kansallisessa kysymyksessä" puoluevastaisen linjan. Syytökset kärjistyivät väitteeseen, että toiminta olisi suuntautunut puolueen pääsihteeriä vastaan. Viime kädessä syytös oli salaliiton muodostamisesta puoluejohtoa vastaan. Taustalla oli DDR:n ulkopoliittisen vakauden mahdollistama liikkumatila. SED:n keskuskomitean länsisuhteista vastaava osasto oli päättänyt rakentaa ystävällisiä suhteet läntisen Saksan sosiaalidemokraatteihin, nuorsosialisteihin, ay-liikkeen edustajiin ja luontoystäviin. Pätzold oli lähetetty Saksan liittotasavaltaan poliittiselle missiolle ottamaan heihin kontakteja. Lokakuussa 1964 länsisaksalaisten historioitsijapäivien kokoontuessa Länsi-Berliinissä oli tarkoitus järjestää nuoremman sukupolven historioitsijoiden tapaaminen itäisen Berliinin puolella. Tässä vaiheessa SED:n KK:n tiedeosasto alkoi lyömään kehitykselle jarruja. Syytökset johtivat Pätzoldin faktiseen erottamiseen akatemiasta ja ns. rangaistukseksi siirtyminen Humboldt-yliopiston historian laitokselle.

Euroopan "hullu" vuosi 1968 ei mennyt Humboldt-yliopiston historian laitoksella ilman poliittisia vaikutuksia. Ylhäältä syytettiin opettajakunnan kyvyttömyydestä saada opiskelijat omaksumaan selvää linjaa erityisesti Tsekkoslovakian kysymykseen. Yliopiston johto muodosti toimikunnan käsittelemään opiskelijaprotesteja, joiden tuloksena neljä opiskelijaa erotettiin yliopistosta. Heidät lähettiin ns. "oppimaan tuotannossa". Nämä olivat poliittisia rangaistuksia. Heidän mahdollinen paluunsa opiskelun pariin tulevaisuudessa jäi auki. Pätzold toteaa tukeneensa tehtyjä ratkaisuja ja julkisesti esiintyneensä niiden puolesta. Yksikään rangaistuksen saanut ei voinut tuntea tilanteen kuin epäoikeudenmukaisuutena. Yksikään ei ollut DDR:n vastustaja, eikä heistä myöskään tullut sellaisia.

Lähes kymmen vuotta myöhemmin Pätzoldista tuli historian laitoksen johtaja, jossa virassa hän toimi vuosina 1973–78. Kirjoittaessaan johtajakaudesta hän on luvun otsikoinut "kasvatusdiktaattori". Tuolloin sosialismimyönteisyys oli ehtona opiskelupaikan saamiselle. Tsekkoslovakian kaltaisen poliittisen välien selvittelyn aiheuttivat Havemann- ja Biermann-tapaukset. Tuolloin väliaikaisesti erotetut opiskelijat saivat opiskeluoikeutensa myöhemmin takasin ja kaksi heistä työskenteli myöhemmin akatemiassa. Tosin Pätzoldin mukaan tämä kaikki edisti sopeutumista, itsesensuuria ja periksi antamista.

Vuonna 1973 puolusti Pätzold kansainvälisestikin merkittävää väitöskirjaansa, jonka aiheena oli juutalaisvainot natsi-Saksassa 1933–35. Juutalaisvainoista ja holokaustista tulikin hänen päätutkimuksen aiheensa. Kaikkiaan hänen tuotantonsa on erittäin laaja. Hän on mm. kirjoittanut Hitlerin (1995) ja Rudolfin Hessin (1999) elämänkerrat sekä Wannsee-konferenssista 20.1.1942, jossa natsijohto ja -byrokratia päättivät holokaustin organisoinnista.

ILMOITUS