Autoritaarinen kapitalismi – superrikkaiden luokkasota

Kapitalismin ja demokratian toisen maailmansodan jälkeinen pakkoavioliitto on avioeron partaalla. ”Autoritaarinen kapitalismi” (Ralf Dahrendorf) tekee tuloaan. Elämmekö nyt välivaihetta, jolloin muodollisen demokratian uumenissa muhivat ja kehittyvät autoritaarisen kapitalismin rakenteet? Tämä on nykypolitiikan yksi polttava kysymys.

Brittiläinen sosiologi Colin Crouch julkaisi jo vuonna 2004 teoksen Post Democracy, jossa hän analysoi nykydemokratian kriisiä. Hänen mukaansa ”demokraattiset instituutiot ovat edelleen muodollisesti toimivia”. Todellinen päätöksenteko on kuitenkin siirtymässä pienen vaikutusvaltaisen eliitin käsiin. Bill Clintonin presidenttikauden työministeri Robert Reichin mukaan elämme ”superkapitalismin” aikakautta, joka tulee hävittämään demokratian. Slovenialainen filosofi SlavojŽižek ennusti vuonna 2011 autoritaarisen kapitalismin olevan nykyisen kriisin voittaja.

Yksi – mutta ei ainoa - syy autoritaarisen kapitalismin kehityssuuntaan on se, että maailman superrikkaat ovat käynnistäneet oman ”luokkataisteluunsa” etuoikeuksiensa säilyttämiseksi. Yksi maailman rikkaimmista miehistä Warren Buffet, jonka yksityisomaisuus on arvioilta noin 60 miljardia dollaria, totesi vuonna 2006 luokkasodan olevan käynnissä. Sen on käynnistänyt ”minun luokkani”, ja hänen ennustuksena oli, että ”me voitamme”. Maailman superrikkaiden aseena ovat heidän hallitsemansa 30–50 biljoonaa dollaria, jotka suureksi osaksi on varastoitu veroparatiiseihin.

Reutersin yksi johtajista, Chrystian Freeland, käsittelee maailman superrikkaiden sodanjulistusta muulle maailmalle teoksessaan Plutocrats. The Rise of the New Global Super Rich and the Fall of Everyone Else (2012). Siinä hän kirjoittaa: "Siviilit – tämä tarkoittaa kaikkia niitä, jotka eivät työskentele Wall Streetillä tai Silicon Valleyssa – ajattelevat, että Goldman Sachsin (ja vastaavien) johtajien 68 miljoonan dollarin vuositulot – – olisivat ruhtinaalliset. Mutta itse Wall Streetillä nähdään jopa tällaiset – – pieninä mukana kulkijoina verrattuna sijoitusrahastojen (hedgerahasto), riskirahoitusfirmojen (venture capital) ja ei julkisesti listattujen yritysten johtajiin." Oxfamin raportin mukaan 100 rikkainta ihmistä ansaitsivat viime vuonna yhteensä 240 miljardia dollaria eli noin 180 miljardia euroa. "Rikkaimman prosentin tulot ovat kasvaneet 60 prosenttia 20 viime vuoden aikana, ja finanssikriisi on pikemminkin nopeuttanut kuin hidastanut prosessia", todetaan  raportissa.

 

"Kenelle kuuluu maailma?" Tämä kysymys asettuu aivan uudella tavalla 2000-luvun finanssikapitalismin aikakautena. Globaalikapitalismin johtoon on astunut uusien superrikkaiden sukupolvi, "todellinen kansainvälinen protestisukupolvi". He vaativat globaalille maailmantaloudelle uusia pelisääntöjä. Tämä superrikkaiden projekti on jäänyt lähes täydellisesti terrorismin vastaisen sodan varjoon.

Globaalin finanssikapitalismin synnyn taustalla on osaltaan kybervallankumous. Maailman superrikkaat hakevat rahan ja vallan lisäksi bioteknologian kehityksestä uutta vaihdetta. Wall Street Journals -lehden toimittaja Robert Frank kysyykin: "Onko rikkaista tulossa aivan toisenlainen laji?" Futurologi Paul Saffo pohtii sitä, että bioteknologian kehitys on avaamassa superrikkaille mahdollisuuden elämän olennaiseen pidentämiseen. Onko sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden lisäksi syntymässä luokkien välille myös biologinen kuilu?

On syntymässä planetaarinen herruus, jonka keskuksen muodostavat superrikkaat. He ovat 0,01 prosenttia maapallon väestöstä. Se muodostaa oman luokan, joka on täysin irtaantunut muusta yhteiskunnasta. Sen hallinnassa ovat myös nykyisen tieto- ja informaatioyhteiskunnan kaikki keskeiset välineet. Zürichin yliopiston tutkimuksen mukaan nykyisessä globaalitaloudessa keskeisessä roolissa on 1 318 kansainvälistä suuryritystä. Ne edustavat yhdessä reaalitalouden keskeistä voimaa. Kaikkiaan noin yksi prosentti kansainvälisistä suuryrityksistä hallitsee 40 prosenttia koko maailmanlaajuisesta globaalitalouden verkosta.

Superrikkaiden ympärille on syntymässä uusi keskiluokka konserni- ja finanssieliitin toiseksi ylimmästä kerroksesta. Heidän alapuolellaan on globaalin kapitalismin poliittinen eliitti, jonka tehtävänä on huolehtia syntyvän omaisuuden siirtyminen alhaalta ylös. Uuden planetaarisen eliitin linnakkeen uloimman kerroksen muodostavat tiede- ja toimitsijaeliitti.

Brittien puolustusministeriön alaisen strategisen sotilasinstituutin Future Strategic Context –raportti (2007) ennakoi, että 30 vuoden kuluttua suurimman konfliktipotentiaalin muodostavat slummiutuvissa kaupungeissa asuvat, jotka muodostavat yli 60 prosentti maapallon väestöstä. Hädän, työttömyyden ja tyytymättömyyden keskittyminen tulee johtamaan valtavan sosiaalisen räjähdysaineen syntyyn. Kun globaali eliitti integroituu entistä paremmin, niin yhteiskuntien sisällä syntyy sisällis-, klaani- ja luokkasotia: "Valtioiden väliset sodat katoavat, mutta luokkien konfliktit tulevat", kuuluu Spiegel Onlinen yhteenveto.

Brittiläiset strategit pelkäävät, että nykyinen keskiluokka voisi ottaa sen vallankumouksellisen roolin, jonka Marx oli varannut työväenluokalle. Keskiluokan jatkuvasti etenevä kurjistuminen voisi johtaa "uuden luokan" kehittymiseen, joka olisi kykenevä taistelemaan superrikkaiden kapitalismia vastaan.

Mutta superrikkaiden aseistus etenee koko ajan, esimerkiksi biopolitiikan avulla. Taustalla keskustellaan esimerkiksi maapallon väestön supistamisen mahdollisuudesta. Mutta mitkä ovat mahdolliset keinot? Tuskin ne ovat samat kuin ekofasisti Herbert Grühlilla, joka ehdotti ydinaseen käyttöä valkoisen rodun aseman säilyttämiseksi ja maapallon väestön supistamiseksi muutamaan sataan miljoonaan. Superrikkaat ovat luomassa joka tapauksessa maailman metropoleihin omia "turvallisuusvyöhykkeitä" tehokkaine valvonta- ja turvajärjestelmineen.

Yhdysvaltalainen sosiologi Immauel Wallerstein toteaa: "Kapitalismi järjestelmänä menettää kapitalistien suhteen omaa houkuttelevuutta, Viisaimmat heistä etsivät vaihtoehtoja, turvatakseen yksityisetunsa." Tätä kehitystä on arvioinut Jonathan Beaverstock, joka näkee Private Banking/ Wealth-Managements -järjestelmien kehittymisessä syntyvän eräänlaisen esikunnan kaikkien tilanteiden varalle. Tehtävänä on kapitalistisen akkumulaation varmistaminen ja erilaisten vaihtoehtoisten strategioiden suunnitteleminen tulevaisuuden varalle.

 

Globaalin kapitalismin kasvavaa sosiaalis-taloudellinen eriarvoisuutta ei ole tulevaisuudessa mahdollista enää hallita demokraattisin menetelmin. Samaan aikaan globaali sosiaalis-taloudellinen eriarvoisuus on noussut aivan uudelle tasolle. Amnesty Internationalin pääsihteeri Irene Khan vertaa globaalin talouden nykytilannetta apartheidin aikaiseen Etelä-Afrikkaan seuraavasti: ”Etelä-Afrikka oli tasa-arvoisempi paikka kuin koko maailma on tänään. Maailman nykyisen väestön rikkain 1/10 saa 50 prosenttia maailman tuloista, ja köyhin 1/10 sinnittelee 0,7 prosentin varassa. Noin 40 prosenttia ihmisistä elää alle 2 dollarilla/päivä, ja lähes puolet jää 2,50 dollarin rajan alle.” Samalla kasvava ekologinen kriisi ja energian sekä raaka-aineiden lisääntyvä niukkuus kyseenalaistavat nykyisen kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion.

1970- ja 80-luvuilla oli muotia todeta, että Marxin näkemys ns. "kurjistumisteoriasta" osoittaa koko marxilaisuuden perustuvan turhanpäiväiseen synkistelyyn. Marx ei esittänyt mitään kurjistumisteoriaa, mutta hän kirjoittaa Pääoma-teoksessa tulevasta kehityksestä ja pääomien yhteenkokoontumisen seurauksista seuraavasti: "Yksi kapitalisti lyö monta muuta kuoliaaksi. Käsi kädessä tämän yhteenkokoontumisen kanssa eli sen kanssa, että muutamat kapitalistit pakkoluovuttavat monien omaisuudet, työprosessin yhteistoiminnallinen muoto kehittyy yhä laajempialaiseksi, kehittyvät tieteen tarkoituksenmukainen tekninen käyttäminen, maan suunnitelmallinen käyttäminen, työvälineiden muuttuminen ainoastaan yhteisesti käytettäväksi kaikkien tuotantovälineiden säästö käyttämällä niitä yhdistetyssä, yhteiskunnallisessa työssä, kaikkien kansojen takertuminen maailmanmarkkinain verkkoon ja sen kautta kapitalistiseen järjestelmän kansainvälinen luonne. Samalla kun pienenee niiden pääomaylimysten luku, jotka anastavat ja tekevät yksityisoikeudekseen tämän muuttumisprosessin kaikki edut, kasvaa kurjuuden, sorron, orjuuden, rappeutumisen ja riiston määrä, ja samalla kasvaa myös yhä paisuvan ja kapitalistisen tuotantoprosessin mekanismin itsensä kouluttaman, yhdistyneen ja järjestäytyneen työväenluokan suuttumus.” Nykyisen globaalikapitalismin kehitys asettaa Marxin ennustuksen uuteen valoon.

 

1970- ja 80- luvuilla myös vasemmiston piirissä nähtiin, että kapitalismi on kyennyt ratkaisemaan sosiaalisen kysymyksen lähes täydellisesti. Frankfurtin koulukunnan edustaja Wolfgang Streeck analysoi kriittisesti näitä näkemyksiä uudessa teoksessaan Gekaufte Zeit. Die vertagte Krise des demokratischen Kapitalismus (2012). Hänen analyysinsä kohteena on teoria ns. "jälkikapitalismista" (Spätkapitalismus), jonka yksi perusajatus oli modernin kapitalismin vakaudesta ja ohjattavuudesta. Ongelmaksi 1970- ja 80-luvuilla nähtiin kapitalismin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen legitimiteetti. Streeckin mukaan ei nähty "kapitalismin ja demokratian" välistä pakkoavioliittoa väliaikaiseksi. Tuon ajan kapitalismianalyysissä vähäteltiin tai lähes täydellisesti ohitettiin poliittinen taloustiede.  Kapitalistisen talouden nähtiin muuttuneen eräänlaiseksi "teknokraattisesti hallituksi hyvinvointikoneeksi, joka saatettiin keynesiläisen talouspolitiikan välinein valtioiden ja suuryhtiöiden yhteistyöllä ylläpitää ilman kriisejä". Näkemys siitä, että "kapitalistisen kehityksen taloudellinen kriisialtius olisi voitettu”, yleistyi. Ortodoksimarxistien esittämä näkemys työväenluokan "kurjistumisesta" ei ollut kyseisen näkemyksen mukaan ”tunnistettavissa edes kaukaisessa horisontissa." Tämän vuoksi esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan piirissä keskityttiin poliittisen taloustieteen sijasta demokratia- ja kommunikaatioteoriaan.

Streeckin mukaan työläiset ja kuluttajat osoittivat pitkään vakaata luottamustaan sodanjälkeiselle kapitalismille, mutta tämä ei pätenyt pääoman edustajiin. Uusliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan myötä pääoma on alkanut ottaa avioeroa kapitalismin ja demokratian pakkoavioliitosta. Mennyttä ovat sellaiset tavoitteet kuin täystyöllisyys, sosiaalisen tasa-arvon edistäminen ja demokraattisten rakenteiden kehittäminen. Streeck toteaa: "Kaikissa läntisissä demokratioissa alkoi vuonna 1979, "toisen öljykriisin" vuonna, enemmän tai vähemmän aggressiivinen ay-liikkeen vallan murskaaminen".

Ongelmana on se, että vasemmisto ei näytä ymmärtävän sitä, että pääoma ja maailman superrikkaat ovat ottaneet suunnaksi "autoritaarisen kapitalismin". Streeck toteaa: "Pitkä käänne uusliberalismiin törmäsi ihmeteltävän heikkoon vastarintaan rikkaissa yhteiskunnissa." Nyt on loppumassa sodanjälkeen ostettu aika demokratialle.

Vasemmisto on menettämässä kannatustaan, kun se entistä enemmän myötäilee uusliberalistista talouspolitiikkaa. Marxin ennustama kasvava työväenluokan suuttumus tulee olemaan tosi, mutta se ei valitettavasti ole nykymenolla "yhdistyneen ja järjestäytyneen työväenluokan suuttumusta". Vaarana erityisesti rikkaissa teollisuusmaissa on sen kanavoituminen hyvinvointisovinismin nimissä demokratiavastaisille voimille. Jos nykykehitys jatkuu, niin pääomapiirit saattavat tarvita oikeistopopulismin ja uusfasismin "reservijoukkoa". Esimakua kehityksestä antaa Kreikka, jossa uusfasistinen Kultainen aamukoitto toimii jo hallitsevan taloudellisen eliitin eräänlaisena etujoukkona. Tässä tilanteessa vasemmistolta edellytetään vaihtoehtoista politiikkaa uusliberalistiselle talous- ja yhteiskuntapolitiikalle sekä näkemystä ekologisesti kestävän energia- ja tuotantotalouden rakentamisesta.  

ILMOITUS