Kansallissosialismin "sosialismi" (2. osa)

Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) perustava kokous pidettiin 24.2.1920, jossa Saksan työväenpuolueen (Deutsche Arbeiterpartei – DAP) nimeen lisättiin termi kansallissosialistinen. Puolueelle hyväksyttiin 25:n kohdan ohjelma, joka oli muodollisesti voimassa aina vuoteen 1945 asti. 

Puolueen 25:n kohdan ohjelma pyrki puhuttelemaan poliittisesti ja ideologisesti Saksan kaikkia kansan sosiaalisia kerroksia ja väestöpiirejä. Sen koostui hyvin ristiriitaisista elementeistä. Ohjelma oli sekoitus puolueen todellisia ja demagogisia tavoitteita, jotka olivat joukkokannatuksen saavuttamiseen tarkoitettuja.

Ohjelman laatimisessa hyödynnettiin Itävalta-Unkarissa vaikuttaneen Österreische Arbeiterpartein kansallissosialistista puoleohjelmaa. Hitlerin lisäksi ohjelman laatimiseen osallistui Gottfried Feder (1883-1941), joka oli  johtava kansallissosialistinen ideologi ennen Hitlerin valtaannousua. Ohjelman keskeinen taustavaikuttaja oli silloinen Hitlerin esimies, kapteeni Karl Mayr, joka kirjoitti sotilasvallankaappausta yrittäneelle Wolfgang Kappille 24.9.1920: 

"(NSDAP:n) ohjelma on vielä – – puutteellinen. Me tulemme täydentämään sitä – – Olen kyennyt aktivoimaan nuoria ihmisiä. Esim. eräästä herra Hitleristä on tullut keskeinen voima, ensimmäisen luokan kansanpuhuja."

Ohjelman perusta: Sota ja Suur-Saksan unelma

NSDAP:n todelliset tavoitteet olivat ilmastu puolueohjelman kolmessa ensimmäisessä vaatimuksessa. Niissä vaadittiin sodan avulla toteutettavaa Suur-Saksaa.  Puolue vaati lähtökohtaisesti Versailles’n ja St. Germainin rauhansopimusten mitätöimistä "Saksan kansan tasavertaisuuden nimissä muiden kansakuntien kanssa". Suur-Saksan lisäksi kansallissosialistit vaativat Saksalle siirtomaita, joiden tuli taata "kansamme” toimeentulo ja elintila "liikaväestömme sijoittamista varten". Viime kädessä NSDAP:n ja Hitlerin tavoitteena oli maailmanherruus. 

NSDAP:n ohjelma oli luonteeltaan sosiaali-imperialismin läpitunkema. Avointa valloitus- ja sotapolitiikkaa julistavat vaatimukset muodostivat NSDAP:n 25-kohdan ohjelman todellisen ytimen.  Sen toteutuminen oli ehdoton edellytys muiden tavoitteiden realisoitumiselle. Hitler ilmaisi asian seuraavasti:

"Me vaadimme Suur-Saksaa – – Vasta sen toteutuminen mahdollistaisi meille muiden vaatimusten toteuttamisen. Sillä se, mitä me tänään puhumme sosiaalisista reformeista – – ei ole saavutettavissa – – Ja näiden vaatimusten toteutuminen vapauttaisi tien muille reformeille; – –".

Rotuantisemitismi ja NSDAP:n ohjelma – "Saksa saksalaisille"

Toinen NSDAP:n puolueohjelman kivijalka oli äärinationalismi ja antisemitismi, joka perustui rotukäsitteelle. Ratkaisevia olivat syntyperä ja "veren" perintö. 

NSDP:n ohjelma vaati juutalaisten karkottamista. Nykyään samankaltaisia äänenpainoja käyttävät monet islamvastaiset ”counterjihad” - liikkeen edustajat vaatiessaan muslimien karkottamista Euroopasta. Toisaalta taas monet oikeistoradikalistiset ja – populistiset liikkeet edustavat NSDAP:n ohjelmassa esitettyjä äärinationalistisia vaatimuksia vaatiessaan ”Ranskaa ranskalaisille, ”Saksaa saksalaisille” tai ”Suomea suomalaisille”.

NSDAP:n puolueohjelmassa määriteltiin juutalaissyntyiset Saksan kansalaiset ”kansalaisuuden ulkopuolelle”. Sen mukaan "valtion kansalainen voi olla ainoastaan se, joka on – – saksalaisesta verestä". Samalla korostettiin, että "yksikään juutalainen ei voi olla sen vuoksi kansakunnan jäsen" (Volksgenosse). Ohjelmassa vaadittiin ”muukalaislainsäädännön" säätämistä ja ei-saksalaisten erottamista kaikista valtion ja kunnan luottamustoimista. NSDAP edellytti, "että jokaiseen julkiseen toimeen, sen laadusta riippumatta, olipa se valtakunnan, osamaitten tai kunnallinen, saadaan asettaa ainoastaan valtion kansalaisia". Kansallissosialistit vaativat myös kaikkien puolueohjelmassaan "vieraiden kansallisuuksien jäseniksi luokiteltujen" karkottamista. Kahdeksannessa kohdassa täsmennettiin, "että kaikki ei-saksalaiset, jotka ovat muuttaneet Saksaan elokuun 2. päivän 1914 jälkeen", olisi "heti pakotettava poistumaan valtakunnasta." 

NSDAP:n ohjelman antisemitismiin liittyi kuvitteellisen luokattoman "kansanyhteisön" propaganda. Tässä imaginaarisessa kansanyhteisössä yhdistävänä tekijänä olisi "saksalainen veri", joka tekisi jokaisesta rodullisesti tasavertaisen "kansantoverin". Samantekevää olisi, mikä hänen asemansa olisi yhteiskunnan hierarkiassa. Näin ristiriita "ylhäällä" ja "alhaalla" olevien välillä olisi voitettu. Samalla tulee osoitetuksi "kansanyhteisön" jäsenille sen viholliset, joiden yhteinen nimittäjä oli juutalainen. 

Rotuantisemitismi merkitsi viholliskuvan konkretisointia ja äärimmäistä brutaalisointia. Antisemitismin avulla oli osoitettavissa konkreettinen vihollinen. Se ei ollut vain juutalainen "per se", vaan myös "juutalaisuuden" erilaiset edustajat: "juutalais-marxilainen" työväenliike sisäpolitiikassa, "juutalainen" bolševismi Neuvostoliiton muodossa, "juutalainen" maailmankapitalismi eli Versailles’n rauhansopimuksen voittajavaltiot jne. Samalla oli mahdollista supistaa koko maailmanhistoriallinen kulku ja päiväpolitiikan ristiriidat yksinkertaiseen paradigmaan: arjalaisten ja sen vastarodun, juutalaisten, väliseen taisteluun. Nykyisin propagoidaan kulttuurirasismin nimissä läntisen maailman ja islamilaisen maailman välistä sotaa, johon liitetään kauhuskenaario utooppisen monikulttuurisen Eurabian toteutumisesta. Hitlerin kauhuskenaario oli juutalaisten maailmanherruus, jonka mahdollista voittoa hän kuvasi seuraavasti Taisteluni-teoksessa:

"Jos juutalaiset voittaisivat marxilaisen uskontunnustuksensa voimalla tämän maailman kansat, silloin tämä kiertotähti joutuu uudelleen, niinkuin kerran miljoonia vuosia sitten, kiertämään rataansa eetterissä ihmisistä tyhjinä." Hitler yhdisti tähän kristillisen antijudaismin perinteen vakuuttaessaan puolustautuvansa "juutalaisuutta vastaan... Herran työn nimeen".

Kansallissosialismi ja keskiluokka: ”Rahan ja työn” välinen ristiriita

NSDAP:n puolueohjelman antikapitalistisen demagogian keskeinen tunnus oli vaatimus "korko-orjuuden murtamisesta". Se julistettiin ennen vuotta 1933 "kansallissosialistisen liikkeen sydänkappaleeksi" ja "sosiaalisen kysymyksen ratkaisuksi". Se oli kansallissosialistisen ideologian kapitalismi"kritiikin" ydin, joka perustui teoriaan riistävästä ja tuottavasta pääomasta. 

Natsi-ideologi Gottfried Feder oli julkaissut marraskuussa 1918 "manifestin korko-orjuuden murskaamiseksi", joka kumpusi Federin henkilökohtaisesta katkerasta kokemuksesta pankkipääoman ja kapitalistisen lainajärjestelmän kanssa. 

Hitler tutustui Federiin ja hänen ajatuksiinsa Reichswehrin kursseilla, jonka tavoitteena oli mahdollisimman nopeasti saada koulutettuja "antibolshevismin ja vastavallankumouksen" propagandisteja. Kurssien yhtenä luennoitsijana toimii Feder, joka teki Hitleriin suuren vaikutuksen. Siitä Hitler kirjoitti:

"Kuullessani Federin ensimmäisen esitelmän 'korko-orjuuden murtamisesta' tiesin heti paikalla, että tässä oli nyt kysymyksessä teoreettinen totuus, jonka täytyi muodostua Saksan kansan tulevaisuudelle suunnattoman merkitykselliseksi."

Hänen mukaansa Federin periaatteellinen selonteko "kansainvälisestä pörssi-ja lainapääomasta" ja "korko-orjuuden murtamisesta" avasi "tien erääseen kaikkien olennaisempaan uuden puolueen perustamisedellytykseen". 

Federille "korko-orjuus" merkitsi "pankki-ja pörssipääoman valtaa". Hänen mukaansa korko-orjuudessa eli koko Saksan kansa:

”’Korko-orjuudessa' ovat kaikki, jotka ovat pakotettuja ansaitsemaan leipänsä henkisellä tai ruumiillisella työllä – – 'Korko-orjuudessa' elää myös tehtailija, joka on rakentanut sitkeällä työllä tehtaansa – –" 

"Korko-orjuuden murtamisen" vaatimus ei kyseenalaistanut tuotantovälineiden yksityisomistusta, joka oli pyhä. Goebblesin mukaan yksityisomistus on "kaiken inhimillisen kulttuurin perusta" ja sen "hävittäminen merkitsisi kaikkien ja jokaisen sosiaalisen suhteen tuhoutumista". Goebbelsille yksityisomistus ja ihminen ovat erottamattomia, koska "omistusvietti on ihmisessä luonnostaan".

Tuotantovälineiden yksityisomistus ja teollinen pääoma eivät olleet fasistisen kapitalismi"kritiikin" kohteita, vaan laina-, pankki- ja pörssipääoma, joka ainoastaan edusti riistävää ja kapitalistista pääomaa. Kansallissosialistien vaatimus "korko-orjuuden" murskaamisesta ja rahapääoman kritiikki vastasivat keskikerrosten arkipäivän tietoisuutta. Sillä oli historiallista perustaa, koska rahapääoma on historiallisesti vanhempi ja perinteisempi. "Sen vuoksi rahapääoma on kansan käsityksissä aina vain pysynyt pääomana sinänsä, pääomana per excellence." (Marx)

NSDAP:n ideologien mukaan korkoakantavan pääoman edustajat riistivät rahan mahdin avulla kaikkia muita väestökerroksia aina työläisistä teollisuuspääoman edustajiin asti. "Korko-orjuus" oli kansallissosialistien mukaan riiston ilmentymä. Teollisuuspääoma perustui omaan työhön, ei riistoon. Teollisuuskapitalistien tavoitteena ei ollut kansallissosialistien mukaan voitonsaalistus, vaan ihmisten tarpeiden tyydyttäminen. Tämä teoreettinen konstruktio sai oman vahvistuksensa ihmisten arkipäivän ajattelussa. Sillä "korko esittää pelkän pääomanomistuksen keinona anastaa vieraan työn tuotteita" (Marx 1980).

"Todellisia yrittäjiä" olivat Hitlerin mukaan teollisuuskapitalistit (Ford, Krupp, Thyssen, Kirdorf, Mannesmann ja Siemens). Teollisuuspääoma oli "tuottavaa" ja täydellinen vastakohta "riistävälle" pääomalle. Tätä ajattelua keskiluokan arkipäivän ajattelussa tuki rahapääoman ja teollisuuspääoman välinen ero. "Korkoatuottava pääoma on pääomaa omaisuutena vastakohtana pääomalle funktiona." (Marx)

NSDAP:n ideologit esittävät suurteollisuuden edustajat "talouden johtajina" ja "työläisinä". Teesin uskottavuus perustui kapitalismin pintailmiöön, jossa "rahakapitalisiin verrattuna teollisuuskapitalisti on työntekijä" (Marx). Sillä "toimivan pääoman edustajana oleminen ei ole mikään laiskanvirka, kuten korkoatuottavan pääoman edustaminen" (Marx). Teollinen kapitalisti, erotuksena rahapääoman edustajasta, esiintyy toimihenkilönä ja työläisenä, jopa palkkatyöläisenä. Tällä tavalla kansallissosialistinen ideologia tukeutui objektiivisesti olemassa olevaan yhteiskunnalliseen ilmiöön. 

Näitä kapitalismin pintailmiöitä (korkoakantavan ja teollisuuspääoman ero ja teollisuuskapitalisti "työläisenä") hyväksikäyttäen kansallissosialismin ideologit korvasivat työn ja pääoman välisen ristiriidan "tuottavan" kansan, johon kuuluivat työtätekevät ja yrittäjät, ja "riistävän" pääoman väliseksi vastakohdaksi – työn ja rahan väliseksi ristiriidaksi. 

"Riistävä" pääoma oli heidän mukaansa alistanut rahan mahdin avulla koko "tuottavan" väestön valtaansa, joka eli "korko-orjuudessa". Sen murtamisen vaatimuksella oli maaginen vaikutus keskikerroksiin, jotka olivat joutuneet inflaation ja talouskriisin vuosina velkakierteeseen, joka uhkasi suistaa heidät proletariaatin riveihin. Tunnus "korko-orjuuden murtamisesta" ei myöskään vaatinut heitä arvioimaan oman maailmankuvansa kriittisesti. Se vastasi heidän näkemystään yhteiskunnan taloudellisista toimintamekanismeista. Heidän oli helpompi omaksua natsien "antikapitalismi" kuin radikaali marxilainen ratkaisumalli, joka olisi edellyttänyt oman maailmankuvan täydellistä mullistusta.

"Kapitalismin" valta oli kansallissosialistisen ideologian mukaan "rahan" eli "riistävän" pääoman valtaa. Kansallissosialistisen ideologian mukaan kapitalistisen yhteiskunnan perusristiriita ei ollut työn ja pääoman välinen kuten marxismin väitti, vaan "työn ja rahan" välinen. Hitler korosti nimenomaan sitä, että "pörssipääoman jyrkkä erottaminen kansallisesta talouselämästä" tarjosi mahdollisuuden olla taistelematta "pääomaa vastaan ylipäätänsä".

Kansallissosialistit eivät avoimesti lähteneet hyökkäämään rahapääomaa vastaan, vaan antisemitismin avulla keskikerrosten antikapitalistinen mieliala suunnattiin juutalaista pankki- ja pörssipääomaa vastaan. Juutalaiset "rahan" omistajina imivät muut yhteiskunnan kerrokset kuiviin, kuului natsien väite. Riistäjiä eivät olleet saksalaisen pankki- ja pörssipääoman edustajat, vaan ainoastaan juutalaiset. Feder määritti "korko-orjuuden" nimenomaan "kansojen tilaksi, jotka ovat juutalaisen finanssivallan raha- ja korko-orjuuden alaisuudessa". Kapitalismin ja rahapääoman personoitumaksi nostettiin juutalainen. Goebbelsin mukaan jokainen sosialisti oli samalla antisemitisti. Hitler vaatikin: "Älkää liittykö kaikkien maiden proletariaatit yhteen, vaan liittykää kaikkien maiden antisemitistit yhteen."

Pankki- ja pörssipääoman vastainen taistelu muuttui taisteluksi juutalaisuutta vastaan. "Rahan ja työn välinen taistelu" käytiin kansallissosialistien mukaan "tuottavan” arjalaisen väestön ja juutalaisen "riistävän" pääoman välillä. Hajottaakseen "tuottavan" väestön rintaman olivat juutalaiset Marxin avulla luoneet teorian luokkataistelusta. Tämä fasistien teesi kiteytyi väitteeseen: Jotta "työ" voisi kukistaa "rahan" eli kapitalismin vallan, on sen kyettävä kokoamaan taisteluun "tuottavan väestön" (saksalaisten työläisten ja saksalaisen yrittäjien) yhteisrintama. Sen saavuttamiseksi olisi välttämätöntä murskata "juutalainen" työväenliike ja pyyhkiä "juutalainen" marxilaisuus työväestön tietoisuudesta.

Keskikerrosten antikapitalistinen mieliala suunnattiin antisemitismin avulla marxilaista työväenliikettä ja juutalaista pääomaa vastaan. Saksalaisten suuryritysten omistajilla ja pienyrittäjillä ei ollut mitään tätä vastaan. Se avasi tulevaisuudessa näkymän juutalaisen pääoman uusjaosta ns. "arjalaistamisen" muodossa. Saksalaisen pääomaedustajat käyttivätkin tilannetta häikäilemättä hyväkseen. Yksistään ennen vuotta 1938 siirtyi 30 000 juutalaista yritystä saksalaisten yrittäjien haltuun. Dresdner Bank "nieli" Hardyn, Bleichröderin ja  Arnholdin pankit.  Deutsche Bank arjalaisti Mendelssohnin, Elimeyerin ja Securiusksen pankit. Juutalaisten omistamien yritysten ja pankkien ryöstön natsi-ideologit esittivät vallankumouksellisena ja NSDAP:n sen ohjelmakohdan toteutumisena, jossa vaadittiin "ilman työtä ja vaivannäköä saadun tulon poistamista". Olihan natsi-ideologian yksi perusteesi se, että "juutalainen on ilman työtä ja vaivannäköä saadun tulon brutaalein edustaja" (Hitler). Juutalainen esiintyi NSDAP:n juutalaisvastaisessa propagandassa aina "talouselämän loisena", joka "ei tunne kunniallisen työn arvoa". "Korko-orjuuden murtamisen" vaatimuksen ytimessä olivat antisemitismi ja juutalaisvastainen politiikka. 

Vaatimuksella "korko-orjuuden murtamisella" ja "kahden eri pääoman" teorialla ei ollut vaikutusta työväestön piirissä, koska se perustui kahden eri pääomamuodon, teollisen ja korkoakantavan, väliseen ristiriitaan. "Korko on kahden kapitalistin eikä kapitalistin ja työläisen välinen suhde." (Marx)

Natsijohdolle "korko-orjuuden murtamisen" vaatimus oli pelkkä demagoginen tunnus keskikerrosten mobilisoimiseksi fasismin taakse. Tunnuksen demagogisen luonteen osoitti vuoden 1933 jälkeinen Hitlerin hallituksen konkreettinen talouspolitiikka. Hitlerin noustua valtaan korko esitettiin taloudellisen toiminnan välttämättömänä elementtinä (Völkischer Beobachter 8.3.1933). Weimarin tasavallan aikaista korkopolitiikkaa nimitettiin olemukseltaan "juutalaiseksi" ja riistäväksi, kun taas kansallissosialistinen korkopolitiikka julistettiin luonteeltaan olemukseltaan "saksalaiseksi" ja oikeudenmukaiseksi.

Maareformi ja sotavoittojen pakkoluovuttaminen

NSDAP:n ohjelma sisälsi myös vaatimuksen "maareformista" ja "laista", joka mahdollistaisi maan pakkolunastaminen ilman korvausta "yleishyödyllisiin tarkoituksiin". Samassa kohdassa vaadittiin myös "maakoron ja kaikkien maankeinottelun poistamista". Hitler oli pakotettu huhtikuussa 1928 antamaan maareformi-vaatimukseen selvennyksen rauhoittaakseen suurmaatilojen omistajia. Hitlerin selvensi vaatimusta seuraavasti:

"Vastustajiemme taholta NSDAP:n ohjelman 17. pykälästä esitettyjen valheellisten tulkintojen johdosta on seuraava toteamus välttämätön: 

Koska NSDAP on yksityisomistuksen kannalla, johtuu siitä itsestään, että sanonta 'korvaukseton valtiolle periminen' merkitsee ainoastaan lainsäädännöllisten mahdollisuuksien luomista vääryydellä hankitun tai vastoin kansan parhaan näkökohtia hallitun maan takavarikoimiseksi tarpeen vaatiessa. Tämä suuntautuu sen mukaisesti ensi sijassa juutalaisia maakeinotteluyhtiöitä vastaan."

Yksi kansallissosialistien keskeisiä tunnuksia koko liikkeen olemassaolon ajan (ja tänä päivänä uusifasistisilla liikkeillä) oli vaatimus yhteishyödyn asettamisesta oman hyödyn edelle (Gemeinnutz vor Eigennutz). Samantyyppinen oli myös vaatimus: "Yksityisen toiminta ei saa kohdistua yhteisetua vastaan, vaan sen täytyy tapahtua kokonaisuuden puitteissa ja kaikkien hyödyksi". Nämä demagogiset tunnukset yhdistettynä vaatimukseen "samoista oikeuksista ja velvollisuuksista" propagoivat tulevaa kansanyhteisöä oikeudenmukaisena yhteiskuntana keskikerroksille ja työväestölle. 

NSDAP:n ohjelma sisälsi myös vaatimuksen "kuolemanrangaistuksesta maanpettureille, koronkiskureille ja keinottelijoille". Tämän lisäksi NSDAP:n ohjelma sisälsi mm. seuraavia vaatimuksia: kaikkien sotavoittojen pakkoluovuttamista; koulutusjärjestelmän rakentamista ja "koulutuksen mahdollistamista erityisesti köyhien perheiden lahjakkaille lapsille"; "kansanterveyden kohentamista" mm. asettamalla äiti ja lapsi erityissuojeluun ja kieltämällä lapsityö sekä vanhusten huollon suurpiirteistä järjestämistä.

Vaatimus sotavoittojen pakkoluovuttamisesta osoittautui suuren luokan demagogiaksi. Saksan suurteollisuuden voitot kipusivat vuosina 1933–39 aina sitä korkeammalle, mitä nopeammaksi asevarustelun vauhti kiihtyi. Sodan alku merkitsi suurkonserneille (muun muassa IG-Farben, Krupp, Mannesmann ja Flick) todellista kulta-aikaa. Muut kohdat on tarkoitettu toteutettaviksi voittoisan sodan jälkeen siten, että niistä pääsisivät nauttimaan "arjalaiset". Valloitettujen alueiden kansoille oli tarkoitus sälyttää orja- ja maksumiehen rooli.

 

ILMOITUS