Kansallissosialismin "sosialismi" (1. osa)

Jyväskylän tapahtuman jälkeen on keskusteltu äärioikeistosta. Valtamediassa on usein haluttu korostaa äärioikeiston sijasta ääriongelmaa. Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb twiittasi Jyväskylän puukotustapauksen jälkeen: ”Voisiko joku kertoa mikä on Euroopan äärioikeiston ja –vasemmiston ero nykyään? En oikeasti tiedä.” Diplon pääkirjoituksessa (1/2013) Mika Rönkkö valisti ministeriä viittaamalla rasismiin ja monikulttuurisuuden vastustamiseen, jotka ovat nykyisen äärioikeiston keskeisiä ideologisia kulmakiviä.

Keskustelussa on myös vilahtanut perusteluna kansallissosialismin ”sosialismi” ja näkemys ääriliikkeiden samankaltaisuudesta. Nettiblokeissa meitä valistetaan, että ”kansallissosialistit ovat äärivasemmistolaista roskaväkeä” tai ”sosialismia se on kansallissosialismikin”. Ongelmana on vain se, että puhujat ja kirjoittajat eivät tunne asiaa.

Miten ”sosialistisia” olivat kansallissosialismi ja NSDAP:n ohjelma konkreettisesti todellisuudessa? Tätä kysymystä voi tarkastella ainoastaan aikalaistekstien ja historiallisten tapahtumien analyysin avulla. Alla oleva teksti perustuu olennaisesti kahteen keskeiseen aikalaisteokseen: Eduard Stadtler, Als Antibolschwist 1918/19 (Düsseldorf 1935) ja Oswald Spengler, Preussentum und Sozialismus (München 1920).

Fasistisen sosialismidemagogi­an aatehistoria: osa 1: aatteelliset juuret

 Kansallissosialismin "sosialismi" ei ollut Adolf Hitlerin keksintö. Ensimmäisen kerran kansallissosialismi-termiä käytti aatelisto hyökätessään Otto von Bismarckin sosiaalipoliittisia aloitteita vastaan.  Deut­scher Adelsblatt –lehden otsikko julisti vuonna 1887: "Ruh­tinas Bismarck ensim­mäinen kansalli­ssosialisti".  Mutta vuosien 1873–79 talouskriisin aikana syntyi juutalaisvastaisuuteen perustunut antikapitalistinen demagogia, joka sitten löysi tiensä myös natsien ideologiaan ja ajatteluun. Hovisaarnaaja Adolf Stockerin vuonna 1878 perustama christ­lich-soziale Arbei­terpartei julisti anti­kapi­talismia, joka suuntautui "juuta­laista pääomaa vastaan".  Juuta­laiset olivat hänelle kapitalismin edustajia, joiden "temppelinä" toimi "pörssi".

Kapitalisminvastaisen demagogian perustan isänä toimi Otto Glagau, joka muotoili natsi-ideologian tulevan keskeisen teesin "riistä­vän" ja "tuot­ta­va" pääoman ristiriidasta.  "Riistävä" pääoma on sen mukaan juutalaista, korkoakantavaa ja kan­sain­välistä luonteeltaan ja "luo­va" saksalaista, teollista ja kansalli­sta.

Hitler totesi Taisteluni-teoksessaan kahden eri pääoman teorian merkityksestä, että se avasi tien "kaikkeen olennaisimpaan uuden puolueen perustamisedellytykseen". Glagaulle "sosiaalinen kysymys oli ennen kaikkea "juutalaiskysymys". Saman ilmaisi myös Saksan tuleva propagandaministeri Joseph Goebbels, joka kirjoitti 1920-luvulla seuraavasti: "– – juutalaiskysymyksen ratkaisu on ensimmänen askel sosiaalisen kysymyksen ratkaisemiseksi."

Marraskuun vallankumous 1918 ja Stadtlerin "saksalainen sosialis­mi"

Saksalainen Ernst Niekisch kirjoitti teoksessaan Das Reich der niederen Dämonen demagogiasta seuraavasti:

"Demagogi edustaa petosta, jota sosiaalisesti ylempi kerros harjoittaa alempiaan kohtaan. Hänen taktiik­kan­sa, keinonsa ja sosiaa­linen liik­kuma-alan­sa määräyty­vät siitä tehtävästä, joka hänellä on suoritettava­naan. Hänen il­mi­asun­sa, tasonsa, kult­tuu­rinsa, kie­len­sä ja käyt­täyty­mistapansa riippuvat siitä, kuka kulloinkin harhaut­taa ja keitä pyritään harhauttamaan. Dema­go­gin on virittäydyt­tävä niin pettäjän kuin petettä­vien­kin mukaan. Molempien on ymmärrettävä häntä; edellisen tulee voida pitää häntä luo­tettavana, jäl­kimmäis­ten us­kottava­na."

Tämän demagogin roolin otti Eduard Stadler ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa. Tappio sodassa ja marraskuun vallankumous 1918 tulivat Saksan hallitsevalle eliitille sokkina. Berliinin työläis- ja soti­las­neuvosto julisti 10. marraskuuta 1918 Saksan sosialis­tisen tasavallan syntyneeksi, jossa po­liit­tinen valta olisi työläis- ja sotilasneu­vos­tojen kä­sissä. Vallankumouksen tunnuk­seksi nostettiin välitön rauha ja vaadittiin kapitalistis­ten tuo­tan­tovä­li­neiden yhteis­kunnallista­mista. Vallan­ku­mouk­sen esiku­vana oli Venäjän lokakuun bolševikkivallankumous.  Vallitsevien omistus- ja valtarakenteiden säilyttämiseksi tarvittiin massoihin vetoavaa sosialismi-demagogiaa. Kaiken oli näennäisesti muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.

Hallitsevien piirien kohtalonkysymys oli vallankumouksen pysäyttä­mi­nen. Tässä yhteiskunnallisen mullistuksen tilanteessa Eduard Stadtler tarjosi heille "saksalaisen sosialismin" konseptiota ja anti­bol­shevistista liigaa (Antibolsewis­tische Liga). Hän esitti, että on välttämätöntä organisoida joukot vastavallankumouk­sen tueksi. Stadtlerin mukaan "ilman joukko­liikettä ei ollut mitään tehtävissä". Hän asetti tavoitteeksi vastaval­lanku­mouksel­lisen puo­lueen synnyttämisen, joka olisi kykenevä integroimaan työväestön "uudelta konserva­tiivis-sosialisti­selta, kansallissosia­listisel­ta" pohjal­ta. Sen "reaalipoliittinen tausta oli hyvin yksikertainen: keisarillisen valtakunnan hallitsevat poliit­tiset voimat oli lyöty", totesi Stadtler.

Stadtlet esitti "saksalais-konservatiivissosialistisen" ohjelmansa 28. marraskuuta 1918. Aluksi hän maalasi synkin värein maailman­vallanku­mouksen vaarasta nousevan bolshe­vis­min kauhu­kuvan. Sen jälkeen hän esitti pelastavana ideana ”kan­sallisen sosialis­min" konseption. Lähtökohtana oli ajatus "kan­sallisen sosialismin diktatuurin" välttämättömyydes­tä, joka tukeutuisi "Saksan kansan (Volks­tum) kaikkien kerros­ten – – poliit­tiseen yhteistyöhön". Stadtlerilla oli kaksi konk­reet­tista ehdokasta diktaatto­riksi. Ensim­mäisenä listalla oli oikeis­tososiaalidemokraatti Gustav Noske ja vaihtoehtona Ruhrin raskaan teollisuuden vahva mies Hugo Stinnes, joka Stad­tlerin mukaan olisi hyvä "sosi­aalisen vallan­kumouk­sen tuleva kansallinen diktaattori”.

Stadtler teki alusta lähtien selväksi, että hänen uudella so­sialismillaan ei ole mitään teke­mistä ”'puolue- ja luokka­taistelu'sosialismi­n” kanssa. Stadtler oli tietoinen anti­bolshevis­tiseen kansallisen sosialismin konseptioon liittyneestä ongel­masta. Miten integ­roidaan työ­läis­ten laajat jouk­ot vasta­vallanku­mouk­sen riveihin? Se ei olisi mahdollista ilman sosialistista demago­giaa. Stadt­ler liittikin "kan­sal­lisen sosialis­min"- konsepti­oon­sa vaatimuk­set sosialisoin­nista ja työ­läis­neuvos­toista, koska nämä iskusanat olivat "kaikkien suussa". Olisi välttämä­töntä osoittaa "so­siali­soin­ti­tahtoa". Mutta hänen sosialis­mivaatimuksensa eivät koske­neet tuotan­to- ja omistus­suhteita eivätkä valtasuh­teita. Stadtle­r sulautti vas­tauk­ses­saan sosialisoinnin ja työläisneuvostojen vaati­mukset korporatii­viseksi järjestelmäksi, jonka tehtävänä olisi johtaa "val­lan­ku­mouk­sel­lis-aktii­visen bolše­vismin – – räjähdysvoi­ma – – ly­hyessä ajassa järjestäy­tyneeseen, selvään – – työväestön ja teh­taan­johdon väli­seen käskysuhteeseen". Stadtler korosti, että "sosialismi ja so­sialisointi eivät voi olla – – mitään muuta kuin yhteis- tai so­sialisointitahdos­ta – – syn­ty­nyt uudelleen­järjes­tely tehtaissa". Hän vaati tuotannon järjes­tämistä yhteisen edun, yhteisen työha­lun, yhteisen tuotan­tointres­sin ja yhteisen ansio­edun nimissä. "Tehtaan johdon ja työväestön terveen osan välille olisi saatava tuhansin sitein lujitettu ystävyys".

Tosi­asiassa Stadtle­rin "kansallisen sosialismin dikta­tuu­ri" merkitsi olemassa­ olevien omistus - ja tuotan­tosuh­teiden puitteissa toteutettua täydellistä tehtaan­omis­ta­jan dikta­tuuria. Tästä huolimatta Stadtlerin "kansallisen kansansosialismin" (nationaler Volkssozialismus) vaatimus ja demago­ginen puhe työläis­neuvostoista säikäyttivät teolli­suuden mahti­miehet. Muistelmissaan Stadtler kirjoitti, että häntä "pidet­tiin 'naa­mioitunee­na' bolše­vikkina, koska julistin työläis­neuvos­ton tervettä ydinaja­tusta".

 Tammikuussa 1919 Stadtler selvitti "saksalaisen sosialis­min" konseptiotaan Saksan taloudellisen eliitin edustajille hälventääkseen epäluuloja. Saksan teollisuuden ja pankkimaailman keskeiset vai­kuttajat (Stin­nes, Vögler,  Borsig, Siemens, Deutsch, Mankiewitz ja Salomonsohn) olivat paikalla. Stadtler ei liioitellut kirjoit­taessaan muis­telmis­saan, että paikalla oli Saksan "koko teollisuus-, kauppa-ja pankkimaailman kerma". Stadtlerin puheen jäl­keen Hugo Stinnes teki toimenpi­de-ehdotuksen: "Yhdyn esitettyihin näkemyksiin täysin. Jos Saksan teollisuus -, kauppa - ja pankkimaailma – – ei ole valmis toimimaan osoitettua vaaraa vas­taan 500 miljoo­nan Saksan markan vakuutus­summalla, silloin se ei ole sen arvoinen, että sitä kutsu­taan Saksan taloudeksi. Minä esitän tilaisuuden päättä­mistä ja pyydän herroja Mankiewitz, Siemens, Deutsch (jne.) seu­raamaan minua viereiseen huoneeseen päättämään muodolli­suuksis­ta." Saksan talouselämän eliitti luovutti 500 miljoonan markan "historiallisen" summan Stadtlerille vielä samana päivänä.

Avoimen antibolshevismin lisäksi teollisuuden edustajat hyväksyi­vät 'pitkin hampain' Stadtlerin radikaalin sosialismide­ma­gogian. Saksan johtavien talousmiesten suhtau­tumista siihen kuvannee parhaiten suur­tehtailija Robert Boschin lause: "Talon palaessa on sammutettava vaikka löyhkäävällä vedellä, vaarasta huolimat­ta, että jälkeen­päin talossa haisisi jonkin aikaa." Stadtler korosti, että "saksalainen sosialismi" oli demagoginen projekti työläisten integroimiseksi bolše­visminvastaiseen poliittiseen liikkeeseen. ”Saksalaisen sosialismin” historiallisena tehtävänä Stadler näki koko Euroopan pelastamisen anar­kialta ja kaaokselta.

Stadtler toi politiikkaan sosialismi-demagogian lisäksi myös terro­ris­tiset toimenpitee­t. Hän oli Rosa Luxem­burgin ja Karl Liebk­nechtin murhien henkinen ”isä”. Tammi­kuun 12. päi­vänä 1919 Stadtler vaati heidän murhaamistaan tavatessaan vastavallankumouksen johtohenkilön majuri Pabs­tin. Stadtler perusteli murhien välttämättömyyttä: "Koska meillä ei ole johta­jaa, silloin ei pidä olla myös­kään vastapuo­lella." Avomielisesti Stadtler kir­joit­ti vuonna 1935 muistelmissaan: "Yksi mies, yksi sana. Hieman myö­hem­min, 15.1. (1919), majuri Pabstin miehet olivat likvi­doineet molem­mat johta­vat kommu­nis­tit – – poliit­tisina vaarapesäk­keinä".

Vallankumouksen tappion ja Weimarin tasavallan vakiintumisen jälkeen Stadtlerin demagogialle ei ollut kysyntää. Stadtler tajusi itsekin, miksi teollisuusjohtajat hylkäsivät hänet. "Pank­kiherrat, kaupan edustajat ja tehtailijat – – tarttuivat minuun kuin hätäankkuriin tai oljenkorteen, kun spar­takis­tikapina oli huipussaan ja jokainen pelkäsi lompak­konsa ja elämänsä puolesta – – nyt päätavoite näyttää olevan saavu­tettu: Sparta­kistikapina on nujerrettu, – – Weimarissa kokoontuu kansallisko­kous – –, 'järkevien' sosialidemokraattien kanssa voidaan keskustel­la – –" Suuri "kansallis-sosialistinen" joukkoliike oli oleva vasta tulevaisuuden asia. Sen toteutu­misen yhteiskunnalli­set ehdot eivät olleet kypsy­neet vielä 1918/19.

Hitle­rin val­taan­nousun jälkeen Stadt­ler korosti "saksalaisen sosialis­mi"-konseption keskeistä merkitystä kansallisso­sia­listi­selle liikkeelle seu­raa­vasti: "Jos halu­taan paljastaa nykyi­sen hallituk­sen älylli­set juuret, silloin on kat­sottava tal­ven 1918/19 anti­bolše­visti­seen taiste­luliik­kee­seen – – An­tibolše­vismin ajan sotilaat ovat uuden halli­tus­vallan todelli­sia isiä."

 Oswald Spenglerin "preussilainen so­sialismi"

Hans Frank, miehitetyn Puolan kenraalikuvernööri toisen maailman­sodan aikana, kirjoitti teoksessaan Im Angesichts des Gal­gens Oswald Spenglerin ajatusten merkityk­sestä 1920-luvun kansallisso­sialistiselle liikkeelle seuraavasti: "Ajatus riistää marxismilta saksalaisen työväestön mil­joonajoukot ja – – ohjata nämä työläi­set takai­sin kansalli­seen ajatukseen ja kis­kaista heidät pois erilai­silta marxilaisil­ta ammattiyh­distyksiltä ja luokka­taistelun inter­na­tionaaleilta, leijui ilmassa. Se löysi Oswald Spen­glerin – – "Preussentum und So­zialismus" -kirjassa etevimmän kirjallisen ilmauk­sensa – –".

 Spenglerin läpimurtoteos oli kaksiosainen mammuttikirja Länsimai­den perikato.  Hänen vähemmän tunnettu teoksensa on  Preussentum und Sozialis­mus, jolla oli olennainen merkitys kansallissosialistiselle so­sia­lismi-demagogialle. Hänelle sosialismi oli "ajan äänekkäin kysymys" ja sen mukaisesti pää­tehtävänä oli "sak­salaisen so­sialismin vapauttamisen Marxista". Kansallissosialismin ideologit olivat myöhemmin täysin samoilla linjoilla Spenglerin kanssa. Natsien työvä­estöl­le suun­na­tun anti­ka­pitalistisen ja näen­näissosialistisen demago­gi­an perus­lähtö­koh­tana oli arvio marxismin ideo­logisesta monopo­liasemasta työvä­enliikkeessä. Kansallissosialismin ideologit olivat tietoi­sia siitä, että sosialismista oli tullut Saksassa marxilai­sen työväen­liikkeen monopoli. Jotta he olisivat kyenneet propagoimaan "saksa­lais­ta sosialis­mia" välit­tömänä rat­kaisuna vallitsevaan yhteiskun­nan kriisiin, niin so­sialismille oli annettava ei-marxi­lainen sisältö.

 Spengler julisti "so­sialismin" sivilisaa­ti­on yhdeksi as­teeksi. Länsi­mai­den perika­to -teoksessa Spengler oli määritel­lyt sivi­lisaa­tion imperialisti­seksi. Niinpä Spenglerin sosialis­miin liittyi näkemys "tahdosta ehdot­tomaan maailman­herruuteen sotilaalli­sessa, ta­loudel­lisessa, älyl­lisessä mieles­sä". Hänelle työväen­luokan kansain­väli­syy­s oli imperialismin ilmenty­mä. "Aito Inter­natio­naali" ilmensi sen mukaan "impe­rialismia, koko maapallon hallin­taa", jonka peri­aatteena eivät olisi myönnytykset, "vaan sota ja hävitys".

 Toinen teoreettinen konstruktio sosialismin puhdistamiseksi marxi­laisuudesta perustui preussilaisuuteen, josta Spengler teki tule­van "so­sialismin" peruskiven. Ajatustapa oli korvannut kysymyksen yhteiskun­nallisista valta- ja omistussuh­teista. "Vanha­preussi­lainen henki ja sosialismin ajatus, jotka tänään vihaavat toisiaan veljien vihalla, ovat yksi ja sama", julisti Spengler.

Mitä Spenglerin preussilaisuus merkitsi? Ensinnäkin se oli militarismia. Toinen preussilaisuuden erityispiirre oli byrokratia ja sen keskeinen rooli. Spengler tarjosi Saksan työväestölle preussilaisen byrokrati­an ominai­suuksia "sosialistisen etiikan" periaatteiksi: vel­vol­li­suuden täyttäminen (kyselemättä miksi ja kenen eduksi), valtion nostaminen kaikkien arvojen yläpuolel­le, tottele­vai­suus, kurinalaisuus, taistelu yhteisön, ei yksilön onnen puo­lesta. Niinpä Spengler julisti, että Preussin kuningas "Fried­rich Wilhem I. ei Marx – on ollut tässä mielessä ensim­mäinen tietoinen sosialis­ti". Koska preus­si­lai­suus oli aino­a aito ”so­sialis­min” muoto, niin oli loogista, että ainoastaan saksa­laisilla oli mahdollisuus sen toteuttamiseen.

Spenglerin preussilainen sosialismi esitti työväestölle imperialismin ja yhteiskun­nan hierarkkiset valtara­kenteet sivilisaatioon kuuluvana kohta­lonomai­suutena, jota vastaan ei kannattanut eikä voinut taistella. Spen­glerin ”sosialismi”käsityksen saattoivat hyväksyä myös  Saksan talouselämän eliitti.

Spengler antoi työväestölle taistelutehtävän, joka vastasi Saksan imperialismin tavoitteita. Hänelle "sosialismin" vihollinen ei ollut kapitalismi yh­teiskunta­järjestelmänä, vaan Englanti. Preussi ja Englanti edustivat hänen mukaansa sivilisaa­tion kehityksen kahta erilaista tyyppiä, jotka taistelivat maailmanher­ruudes­ta. Siksi tarvitaan "herraluon­teinen sosialistien luokka", joka auttaisi nujerta­maan preussilaisen ”sosialismin” päävas­tustajan ja mahdollis­taisi Saksan maail­manherruuden. Spengler päätti kir­jan­sa vetoomuk­seen:

"Vielä kerran: sosialismi merkitsee valtaa, valtaa ja vielä kerran valtaa... Tie valtaan on osoitettu: Saksan työvä­es­tön arvokkain osa yhdessä vanhan preussi­laisen valtiotunteen parhaim­pien edusta­jien kanssa, molemmat päättäväisi­nä sosialisti­sen val­tion – – perustamiseen, demokratisoimi­seen preussilaisessa mielessä, molem­mat yhteensi­dottuna velvollisuudentunteella, suuren tehtävän tietoisuudella – –, hal­litsemaan, kuolemaan, voit­ta­maan – –".

Tulevia natsijohtajia inspiroi Hans Frankin mukaan Spenglerin ajatus työläis- ja sotilashahmon yhdistämisestä. Konkreettisesti se merkitsi työelämän täydellistä militarisoi­mista kaikkine valta- ja alistussuhteineen. Samalla se edellytti työläiseltä samankal­taista uhrautuvaisuutta kapitalistisella "tuotantorintamalla" kuin impe­rialistisella sotarintamal­la. Tavoitteena oli työläinen, joka olisi sisäistänyt sotilaan roolin. Hänen tulisi olla joka hetki val­mis antamaan kaikkensa varusteluteollisuudelle tai uhraa­maan  sodassa henkensä Saksan suuruuden puolesta. Spenglerin ajattelussa ollutta ideaa tulevasta "kansallis­sosialistisesta työläisestä" kehitti eteenpäin Ernst Jünger. Kansallisosialismin ideologi Bernhard Köhler määritteli "kansallissosialistisen työ­läistyypin" seuraavasti: "Työ ja sota ovat elämän kaksi muotoa, joissa – – kan­san taistelu elämästä käydään. Periaatteessa työ ja sota mer­kit­sevät samaa, molemmat tulevat elämän samasta alkuläh­teestä ja molemmilla on sama ikuinen tarkoi­tuksensa. Työ­läinen ja sotilas ovat yksi: kansantoveri taistelussa." (Ar­beitertum, 15.7.1933).

Stadtlerin "saksalaisen" ja Spenglerin "preussilaisen" sosialis­min konseptiot antoivat aineksia kansallissosialismin ide­ologeille rakentaa omaa kansallissosialistista konsep­tiotaan. Samalle niiden avulla Saksan poliittinen ja taloudellinen eliitti tiedosti so­sialismidemago­gian mahdollisuudet yhteiskunnallisen kriisin olois­sa tor­jutta­essa vallan­kumouksellista uhkaa tai yritettä­essä mobi­lisoi­da ennen kaikkea työväestöä aggressiivi­sen ulkopoli­tiikan kannatta­jiksi.


ILMOITUS