Eurooppa Weimarin tasavallan tiellä?

Saksalainen talouselämän lehti Handelsblatti (20.11.2012) kirjoittaa fasismin noususta Euroopassa otsikolla ”Aufmarsch der Faschisten”. Kehityksen taustalla lehden mukaan ovat ennen kaikkea finanssikriisi ja ”illegaalien maahanmuuttajien ongelma”.

 

Auschwitzin tuhkasta Euroopan politiikkaan taivaalle on noussut uusi tuhoa ennustava feeniks. Vuosituhannen vaihteessa olisi ollut vielä vaikea uskoa sitä, miten voimallisesti oikeistoradikalismi ja -populismi sekä rasistinen vihapuhe ovat astuneet Euroopan poliittiseen elämään. Englantilainen sosiologi Stuart Hall varoitti tosin jo vuonna 1989, että rasismista on tulossa "modernien kapitalististen teollisuusvaltioiden määräävä tekijä". Kaikkiaan äärioikeistolainen kehitys on saanut melko rauhassa kypsyä ”terrorisminvastaisen” sodan, uusliberalistisen yhteiskunta-ja talouspolitiikan, finanssikriisin ja ekologisen kriisin kasvualustalla. Fasismista ja oikeistoradikalismista, joita vielä jokin aika sitten pidettiin pelkästään kapitalistisen teollisen yhteiskunnan ”patologisena” ilmiönä, on tulossa yhteiskunnallisen kehityksen todellinen uhka. Onko Eurooppa Weimarin tasavallan tiellä kohti fasismia? Tai autoritaarista kapitalismia?

 Tamperelainen filosofi Tere Vadén ennustaa Aamulehden haastattelussa (25.4.2012) kapitalismin ja demokratian eroa. Sen taustalla oleva syy on selvä: ”Puolet Euroopan nuorista miehistä on työttömänä ja talouskasvu ohitse.” Hänelle äärioikeiston nousu ei ole ainostaan mahdollisuus, vaan se näyttää väistämättömältä: ”Nyt ei kysytä, tuleeko Eurooppaan äärioikeistolainen hallitus, vaan kuinka monta niitä tulee. Unkari, Kreikka, Italia, Espanja ja Ranska ovat ensimmäisten joukossa.”

 Vadén ei ole tulevaisuuden arvoinnissaan yksin. Slovakialainen filosofi Slavoj Žižek varoittaa autoritaarisesti toteutetun kapitalismin olevan nykyisen kriisin voittaja. Nykyisen kapitalismin keskeiset ongelmat. Žižek kiteyttää seuraavasti: ”ekologisen kriisin uhka; yksityisomaisuuden käsitteen sopimattomuus nk. 'henkiseen omaisuuteen'; teknis-tieteellisten kehitysten (erityisesti biogenetiikassa) sosiaalis-eettiset seuraukset; ja viimeisenä muttei vähäisempänä uusien apartheidin muotojen, uusien muurien ja slummien luominen.” Hän nostaa ”maahanmuuttajien vastaisen politiikan” eurooppalaisen perinteen ”suurimmaksi vaaraksi”.

 Weimarin tasavallan demokratian murtumisen ja fasismin valtaannousun keskeisiä tekijöitä olivat pitkäaikainen joukkotyöttömyys ja sosiaalijärjestelmän romahdus. Tuolloin talouskriisi, työttömyys ja nälkä valmistivat henkisesti työväestöä hyväksymään fasistisen vallan. Toisaalta siinä tilanteessa yhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen eliitti näki fasistisessa joukkoliikkeessä ja diktatuurissa ainoan mahdollisuuden tilanteen vakauttamiseen omalta kannaltaan. Tätä tietä Suomessa väläytti kansanedustaja Jussi Halla-aho (ps) kirjoittamalla Facebook-sivuillaan, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, koska talouskriisiä ei voi ratkaista demokratian keinoin.

 

EU:n johtava taloudellinen ja poliittinen eliitti näyttää olevan sokea kasvavalle yhteiskunnalliselle ja sosiaaliselle kriisille. EU-komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto jatkavat itsepäisesti sosiaalisista yhteiskunnallisista seurauksista välittämättä uusliberalistista talouspolitiikkaa, joka johtaa kriisimaissa (Kreikka, Espanja, Portugal, Irlanti ja Italia) entistä suurempaan sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun, pankkien tappioiden sosialisointiin, kaikkien sosiaalivaltion rakenteiden murskaamiseen ja tavallisen väestön täydelliseen kurjistumiseen.

 1990-luvun globalisaatio, teknologinen kehitys ja työelämän muutos tuottivat epävarmuuden yhteiskunnan. Olemme siirtyneet 2000-luvun alussa pelon yhteiskuntaan. Filosofi Žižekin mukaan politiikan perustaksi ovat tulleet erilaiset pelot liikkeellepanevina voimina. Tästä osoituksena on fasististen liikkeiden, oikeistopopulismin ja rasismin voimistuminen Euroopan poliittisessa kentässä. ”Kyse on pelokkaiden ihmisten pelottavasta mobilisaatiosta.” (Žižek)

 Kaikki sosiaalivaltion saavutukset ovat uhattuna. Sosiaalis-taloudellinen eriarvoisuus kasvaa, ekologinen kriisi syventyy, militarismi lisääntyy ja raaka-aine- ja energiaongelmat kärjistyvät. Uusliberalistisen talous-ja yhteiskuntapolitiikan tuloksena olemme siirtyneet "demokratiasta markkinayhteiskuntaan" (Wolfgang Steeck), joka uhkaa romuttaa täysin sosiaalivaltion nykymuodossaan. Ison-Britantian nykyinen konservatiivihallitus on julistanut tavoitteekseen hyvinvointiyhteiskunnan lakkauttamisen ”sellaisena kuin me sen käsitämme”. Perusteluna on taloudellisen kasvun hiipuminen, jonka myötä se romuttuu ”omaan mahdottomuuteensa”. (Kauppalehti 9.3.2012) Samansuuntaiseen menoon pääministeri Jyrki Katainen valmisteli suomalaisia perinteisessä pääministerin uudenvuodentervehdyksessä. Hänen mukaansa ”nykymenolla rahat eivät riitä hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen”. Mahdottomuus se onkin, jos rikkaiden rikastuminen ja köyhien köyhtyminen jatkuu. Mutta sosiaalinen tasa-arvoisuus ei ole koskaan ollut uusliberalismiin sisältyvä arvo. Päinvastoin. Uusliberalismin isän Friedrich Hayekin mukaan "nykyisin hallitseva usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen on ehkä vapaan sivilisaation useimpien muiden arvojen pahin uhka." Uusliberalistisen ajattelun mukaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus politiikassa johtaa vain "suoritusperiaatteen" ja kilpailukyvyn alentumiseen.

 Uusliberalistiseen ”markkinayhteiskuntaan” ei istu demokratian ajatus, joka nähdään vaaraksi markkinoiden toiminnalle. Demokraattinen hallitus, joka toimii kansalaisten nimissä ja käyttää julkista valtaa suhteessa taloudelliseen toimintaan sekä puuttuu jakopolitiikaan, on uusliberalistisen tulkinnan mukaan vaaraksi markkinoiden vapaalle toiminnalle. Uusliberalistinen politiikka on merkinnyt "kapitalismin muuttumista immuuniksi joukkodemokraattisille interventioille", kuten saksalainen sosiologi Wolfgang Streeck asian ilmaisee.

 

Mutta pelottavaa nykyisessä keskustelussa on se, että mediassa ja poliittisissa puheissa unohdetaan nykyisen talouspolitiikan tuhoava vaikutus tavallisten ihmisten arkipäivän elämään eurokriisin maissa. Vaikka historialliset analogiat ovat joskus vaarallisiakin, niin siitä huolimatta on hyvä peilata nykytilannetta vuoden 1929 maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Nykyisin valtiolla ja maailmanlaajuisilla organisaatiolla on huomattavasti suuremmat resurssit hallita kriisikehitystä. Asian kääntöpuolena on se, että nykyiset ongelmat (talouskriisi, hötörahan määrä taloudessa, ekologinen kriisi, peak-oil-kehitys jne.) ovat sellaisella tasolla, että korttitalon hajotessa vaarana on yhteiskunnallis-taloudellinen kehitys, jossa yhdistyvät Saksan vuosien 1922/23 superinflaatio ja vuoden 1929 maailmanlaajuinen kriisi poliittis-yhteiskunnallisine vaikutuksineen.

 Syksyllä 1929 maailmanlaajuisen talouskriisin vaikutukset iskivät Saksaan täydellä voimalla. Työttömyys kasvoi ennätysvauhtia. Vuonna 1930 työttömyys kasvoi 120 000:lla kuukaudessa. Helmikuussa 1932 työttömien määrä oli noussut 6,2 miljoonaan. Sen lisäksi tilastojen ulkopuolelle arvoitiin ajautuneen noin 2 miljoonaa työtöntä. Pitkäaikaistyöttömyydestä tuli vaikea ongelma. Samankaltainen kehitys on käynnissä euroalueella. Yhteisen euroalueen työttömien määrän arvellaan nousevan vuonna 2013 yli 20 miljoonaan. Työttömiä oli vuonna 2010 ”vain” 15,9 miljoonaa. Erityisen hälyttävä kehitys on Kreikassa ja Espanjassa, joissa työttömyys on kivunnut joulukuun lopulla lähes 26 prosenttiin ja nuorisotyöttömyys 56,6 prosenttiin (Kreikka) ja 54,2 prosenttiin (Espanja).

 Talouskriisin tuloksena Saksassa lamaannus ja toivottomuus valtasivat alaa. Työttömyyden aiheuttamaa apatiaa ja toivottomuutta kuvasi joulukuussa 1932 14-vuotias Hanna S. kouluaineessaan seuraavasti: "Isä oli aikaisemmin iloinen. Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui. Eräänä päivänä isä tuli kotiin mieli maassa – – Hänestä oli tullut työtön – – Nyt isäni on ollut yli kolme vuotta työtön. Aikaisemmin uskoimme, että isä tulisi vielä kerran saamaan työtä, tänään me lapset olemme menettäneet myös kaiken toivon." Samankaltaisen apatian ja toivottomuuden kehitystä on euroalueen kriisimaissa ja EU-alueen monissa Itä-Euroopan valtioissa. Kreikkalainen 45-vuotias työtön kirjoitti sosiaalisessa mediassa tilanteestaan seuraavasti: "Olen kolmatta vuotta työtön. Perheeni on elänyt nyt vuoden ilman sähköä, koska emme ole kyenneet maksamaan sähkölaskua. Emme ole syönneet mitään kuuteen päivään. En halua rahaa, vaan työtä. Samantekevää, millaista."

 Monet hallitsevan poliittisen ja taloudellisen eliitin talouden vaatimukset ja toimet ovat 1930-luvun alun lama-Saksassa ja EU-kriisimaissa samankaltaisia. "Saksan talous on vedenjakajalla", julisti Saksan teollisuuden keskusliiton muistio joulukuussa 1929. Sen mukaan "Saksan talouden tuho" olisi "sinetöity", ellei "onnistuta saavuttamaan ratkaisevaa käännettä talous-, finassi-ja sosiaalipolitiikkassa." Konkreettisesti vaadittiin kovin tutunkuuloisesti teollisuuden verorasitusten pienentämistä. Sosiaalipolitiikan rasitukset vaadittiin asetettavaksi "talouden suorituskyvyn ja kehityksen puitteisiin". Se merkitsi finanssi-ja veropolitiikan osalta "julkisten menojen ja verojen olennaista alentamista" ja "tarvittavien tulojen hankkimista välillisen verotuksen avulla" – nykykielellä ilmaistuna kestävyysvajeen purkamista.

 Tuolloin Saksan hallitus aloitti julkisten menojen supistamisen työttömyyskorvausten osalta jo heinäkuussa 1929. Toimenpiteitä edelsi laaja kampanja työttömyyskorvauksen todellisia ja oletettuja väärinkäytöksiä vastaan. "Muutamat työtävieroksuvat kykenevät rikastumaan tunnollisten ja työteliäiden kustannuksella. Sillä tavalla sosiaaliapu ja työttömyysturva muuttuuvat – – monta kertaa palkinnoksi työtävieroksuville", kirjoitti Saksan työnantajaliiton lehti Der Arbeitgeber. Vuosina 1929–1932 työttömyysturvan romuttamista jatkettiin pala palalta. Vuonna 1932 yli 6 miljoonasta virallisesti työttömästä ainoastaan 11 prosenttia sai vuoden 1927 työttömyysturvan edellyttämää avustusta. Sitäkin oli alennettu lähes puoleen. Osoituksena sosiaalijärjestelmän täydellisestä romuttumisesta oli se, että Hitlerin hallitus ei enää löytänyt mitään leikkattavaa. Nyt eurokriisin maissa lakkautetaan vastaavalla tavalla keskeisiä sosiaalivaltion saavutuksia.

 Epätyyppilliset työsuhteet ovat lisääntyneet ja niiden ehtoihin on tehty useita heikennyksiä työnantajan eduksi. Kreikassa minimipalkan rajaa on laskettu 22 prosenttia. ”Nuorisosopimuksen” perustella voidaan alle 25-vuotialle maksaa 25 prosenttia alempaa palkkaa, koeaika voi olla kaksi vuotta, työnantajan ei tarvitse lainkaan maksaa sosiaaliturvamaksuja ja sopimuksen päättyessä nuorella ei ole oikeutta työttömyyskorvaukseen. Irtisanomista on helpottu ja palkkojen yleissitovuudesta on luovuttu. Kreikassa on toteutettu palkkojen alennus Jyri Häkämiehen vaatimaan suuntaan. Kaikkiaan Kreikassa palkkakulut ovat laskeneet vuodesta 2009 25 prosenttia. Vuonna 2012 palkkoja alennettiin verrattuna edellisvuoteen 7,6 prosenttia. Kreikan hallitus leikkaa palkkojen lisäksi eläkkeitä tänä vuonna jopa 20 prosenttia.


 Työttömyys, sosiaalisten turvaverkkojen purkaminen, yhteiskunnan eriarvoisuuden kasvu ja negatiivinen palkkakehitys tuottivat vuoden 1929 kriisin oloissa hirvittävät seuraukset. Amerikkalainen journalisti Knickerbocker kuvasi syntynyttä ahdinkoa seuraavasti: "15 miljoonaa saksalaista elää tänään tuesta: virallisten tilastojen mukaan ei yhdelläkään heistä ole niin paljon syötävää kuin hän tarvitsisi." Heillä oli Knickerbockerin mukaan niin vähän rahaa ravintoon, että heidän oli keskimääräisesti kärsittävä nälkää. Nyt vuoden 2013 alussa Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean pääsihterri Yves Daccord varoitti Etelä-Euroopan olevan lähes nälkäkriisin partaalla. Varmaan yksikään EU-poliittikko ja -kriitikko ei olisi uskonnut, että nälkä olisi euroalueen lähitulevaisuuden vakava ongelma. Nälkä on tullut Euroopaan yhtä yllättäen kuin sota 1990-luvulla.

 Kreikan lisäksi tilanne on hälyyttävä Espanjassa, jossa elää vähintään kaksi miljoonaa ihmistä valtiollisen elintarvikejakelun varassa. Heidän turvanaan on ainoastaan leipäjono. Gironan alueella supermarkettien roskalavat on suljettu kaupungin johdon määräyksestä. Syynä ovat nälkiintyneet ihmiset, jotka etsivät roskalavoilta itselleen ruokaa. Kaupungin johto on perustellut toimenpidettä ”terveysriskillä”, joka syntyy pilaantuneiden elintarvikkeiden syömisestä. Nälän lisäksi asunnottomuus kasvaa. Espanjassa on menettänyt vähintään 340 000 asuntonsa. Kreikassa asunnottomien määrä on kasvanut vuodesta 2009 vuoteen 2011 mennessä 25 prosenttia. Nälän lisäksi asunnottomuus on tullut reaaliseksi uhaksi.

 Knickerbocker kuvasi 1930-luvun alun räjähdysaltista yhteiskunnallispoliittista tilannetta joukkotyöttömyyden ja sosiaalisen kurjistamisen oloissa. Erään Berliinin työvoimatoimiston vierailun yhteydessä virkailija totesi tilanteesta Knickerbockerille: ”Tänne saapuu päivittäin noin 3000 työtöntä. Jos sattuu, että joudumme sulkemaan kassat viideksi minuutiksi, se merkitsee kapinaa. Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos koko tuki lakkautettaisiin? Se merkitsisi vallankumousta.” Nykyisissä eurokriisin maissa matka barrikaadeille ei ole enää pitkä. Eurokriisin syvetessä väkivaltaisten levottomuuksien puhkeaminen on vain ajan kysymys.Saksassa vuoden 1929 talouskriisin vaikutusten myötä kansallissosialistien kannatus lisääntyi. Joukkokannatuksensa NSDAP sai mm. niiltä työläisiltä ja toimihenkilöiltä, jotka pelkäsivät itse suistuvansa työttömyyden syöveriin tai eivät enää haluneet kantaa kriisin ja työttömyyden taloudellista painolastia. Työttömät eivät natseja äänestäneet. Mutta työttömyys ja sosiaalinen kurjistuminen "kypsytti" työttömät kuitenkin fasismin valtaannousulle. NSDAP:n ideologi Hans Munter kirjoitti työttömien suhtautumista Hitlerin valtaannousuun seuraavasti: "Mitä pahempaa saattoi työtön, joka oli ollut vuosikausia ilman työtä, odottaa tulevaisuudelta? Hitler lupasi työtä ja leipää. Yrittäköön! Koska he olivat eläneet viimeiset vuodet ilman toivoa ja uskoa parempaan, niin he kulkivat kohti uutta ilman uskoa ja toivoa."

 Ihmisten pahoinvointi, huoli ja pelko tulevasta on nostanut Euroopan poliittiselle kartalle oikeistoradikalismin – ja populismin lisäksi fasismin. Yksikään varteenotettava yhteiskunta-analyytikko ei olisi tohtinut ennustaa vielä muutama vuosi sitten, että avoimesti fasistiset liikeet olisivat EU-maassa tulossa merkittäväksi voimaksi. Näin on käynyt Unkarissa (Jobbik) ja Kreikassa (Kultainen aamukoitto – Chrysi Avgi).

 

Vielä ei ole vaaraa fasismin noususta valtaan – edes Kreikassa. Kreikkalainen kirjaililija Giannis Makridakis näkee kehityksen synkkänä: "Tulevana talvena Kreikka tulee muistuttamaan – – yhteiskuntaa, joka on matkalla fasismiin”. Fasistinen Chrysi Avgi -puolue on "maan nopeimmin kannatustaan lisäävä puolue". Nykyisten gallup-tietojen mukaan jopa kymmenen prosenttia kreikkalaisista olisi valmis äänestämään väkivaltaista fasistiryhmää.

 Puolue on perustettu 1980-luvun alkupuolella. Tuolloin se oli avoimesti pronatsistinen, kansallissosialistinen ryhmä, jonka yhtenä esikuvana oli Georgios Papadopouloksen fasistinen sotilasjuntta 1960-luvulla. Sen ideologia oli eräänlainen sekoitus natsisymboliikkaa, vanhoja kreikkalaisia sankaritekoja ja "arjalaista" rasismia. 1990-luvun puolivälissä puolue muuntui ultranationalistiseksi, joka edelleen säilytti sympatiansa Hitlerille ja hänen perinnölleen. Tämän puole on edelleen säilyttänyt. Puolueen jäsenet käyttävät yhä Hitler-tervehdystä.

 Puolueen ohjelman keskeisiä elementejä ovat antimarxilaisuus, äärimmäinen nationalismi ja väkivallan ihannointi. Rasismi on olennainen osa puolueen linjaa. Sen puolueohjelmassa vaaditaan "kansalllisesti johtavan roolin" lisäksi "kaikkien laittomasti maahan tulleiden pidättämistä ja karkottamista". Puolueen vaatimuksiin kuuluu myös kaikkien niiden ankara rankaiseminen, jotka ovat joko avustaneet tai tarjonneet töitä illegaaleille maahanmuuttajille. Tavoitteena on "poliittisen järjestelmän puhdistaminen" niistä, jotka toimivat "ulkomaalaisten intressien palvelijoina".

BBC:n haastattelussa fasistipuolueen parlamenttiedustaja Ilias Panagiotaros näki tulevaisuuden avaavan suuria mahdollisuuksia. Hänen mukaansa puolueen selkärangan muodostavat poliisit, jotka 50–60 prosenttisesti äänestävät "Kultaista aamunkoittoa”. Hänen mukaansa puolueella ei ole mahdollisuutta valtaan demokratian ja vaalien kautta. Mutta sellainen avautuu hänen mielestään ”uuden tyyppisessä sisällissodassa", johon maa on kypsä. Siinä ovat vastakkain "nationalistit kuten me ja kreikkalaiset ja – toisella puolella tulevat olemaan illegaaliset maahanmuuttajat ja anarkistit sekä kaikki ne, jotka ovat useaan kertaan tuhonneet Ateenan ja Kreikan".

Kreikan fasistinen liike ei ole edelleenkään "joukkoliike". Sillä ei ole minkäälaista vaikutusta yleislakkoihin tai suurmielenosoituksiin hallitusta vastaan. Chrysi Avgin strategia onkin lisääntyvän väkivallan kautta provosoida armeijaa puuttumaan kehitykseen, jonka tuloksena syntyisi fasistisen sotilasjuntan valta.

 

Äärimmäisen huolestuttavaa Kreikan kehityksessä on valtion väkivaltakoneiston osuus fasistisen puolueen noususta ja fasististen joukkioiden avoin väkivalta keskellä kirkasta päivää tiedotusvälineiden loisteessa maahanmuuttajia kohtaan. Fasistisen väkivallan vuoksi monet alueet Ateenassa ovat muuttuneet ns. ”no-go” -alueiksi maahanmuuttajille. Afgaanipakolaisten järjestön presidentti Yunus Mohammadi on jakanut karttoja maanmiehilleen, joissa on varoitettu fasististen ryhmien hallitsemista alueista Ateenassa. Yunus jakoi aikoinaan Kabulissa vastaavia karttoja Punaisen Ristin työntekijöille. Hän ei kyennyt kuvittelemaan, että keskellä Eurooppaa olisi jälleen tarpeen jakaa vastaavaa orientoitumisapua.

Nykytilanne ei vielä ole täysin analoginen vuoden 1929 maailmanlaajuisen kriisin kanssa, mutta monia merkkejä on samansuuntaisesta kehityksestä. Yhteiskunnassa on isoja repeämiä ja ne ovat koko ajan suurentumassa kuin padossa, joka joutuu valtavien vesimassojen paineen alaiseksi. Eurooppa on pelottavan pitkällä Weimarin tasavallan loppuajan viitoittamalla tiellä.

Kaikkiaan uusliberalistisen talous-ja yhteiskuntapolitiikan, sosiaalivaltion alasajon ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun sekä ekologisen kriisin myötä kapitalismin kehitys on ajatumassa kriisiin, joka hakee ratkaisuaan. Alussa mainitsemani Tere Vadén ja Žižek nostavat ainoaksi vastalääkeeksi äärioikeistolle ja autoritaarisen kapitalismin kehitykselle vallankumouksen. Tere Vadén vaatii ”kunnollista vallankumousta”, joka ”pystyy estämään luonnon tuhoutumisen kapitalismin raaka-aineeksi”. Žižekin mukaan Euroopan voi pelastaa vain uudistunut vasemmisto ja kommunistinen vallankumous. Mutta vasemmisto on kaukana uudistumisesta, ja sen ongemana on lähes täydellinen neuvottomuus nykykehityksen edessä.

 

ILMOITUS