Vasemmisto, äärioikeisto ja ”systeemikysymys” – uuden sosialismikeskustelun välttämättömyydestä

Jenan yliopiston sosiologian professori Klaus Dörre esittää uudessa Blätter für deutsche und internationale Politik -lehdessä (6/2018) kahdeksan teesiä välttämättömyydestä käynnistää keskustelu sosialismista nykytilanteessa. Hänen välitön lähtökohtansa on se, että Saksassa äärioikeistolaisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen (AfD) nousu parlamenttiin on murtanut lopullisesti toisen maailmansodan jälkeisen antifasistisen konsensuksen. Tämä on merkinnyt Saksassa politiikan "syvää murrosta". Vastaavaa on tapahtumassa tai tapahtunut useimmissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Elämme syvällisen kriisin aikakautta. Toisen maailmansodan jälkeiset poliittiset rakenteet ovat hajoamisprosessissa. Luonnonvarojen, energian riittävyys ja ekologiset rajat kyseenalaistavat taloudellisen kasvun ja luokkakompromissin politiikan materiaalisen perustan jatkuvuuden. Italialaisen kommunistin Antonio Gramscin mukaan tälläinen hallitsemattoman kriisin aikakausi, jossa ”vanha kuolee ja uusi ei ole vielä syntynyt”, tuottaa vaarallisia yhteiskunnallisia ”sairausilmöitä”. Olemme siirtymässä ”hirviöiden aikakauteen” (Gramsci).

Dörren mielestä nykyinen kriisi ja poliittisen tilanteen dramaattinen muutos ovat tehneet keskustelun uussosialismista (Neo-Sozialismus) välttämättömäksi. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa vain Euroopan äärioikeisto esiintyy nykyisen finanssikapitalismin ja liberaalin poliittisen järjestelmän todellisena haastajana, jolla on vaihtoehto nykypolitiikalle. Liberaalin politiikan kamppailu äärioikeiston nousua vastaan on täysin epäonnistunut. On ollut kaksi strategista linjaa. Joko on kieltäydytty poliittisesta yhteistyöstä radikaalin oikeiston puolueiden kanssa (esim. Ranska, Ruotsi ja Belgia) tai pyritty niiden poliittisen linjan liudentamiseen hyväksymällä ne osaksi poliittista järjestelmää (esim. Itävalta, Sveitsi, Italia, Tanska, Norja ja Suomi). Kumpikin strategia on johtanut äärioikeiston voimistumiseen. Ainoa todellinen keino taistella äärioikeiston nousua vastaan on poliittisen käänteen aikaansaaminen ja oman reaalisen vasemmistolaisen vaihtoehdon luominen.

Hallitseva luokka ei ole enää ”johtava”, vaan ainoastaan ”hallitseva” (Gramsci). Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi johti antikapitalististen mielialojen voimistumiseen. Saksassa yli 70 prosenttia kyselyyn vastanneista näki talous-ja finanssikriisin syyn ”kapitalistisessa talousjärjestelmässä” ja vajaa 90 prosenttia konkretisoi syylliset ”pankkiireihin ja keinottelijoihin”. Tähän tarttuivat vasemmiston sijasta Euroopan äärioikeiston ideologit. Uusliberalismin ja globalisaation seurauksia kuvasi eurooppalaisen äärioikeiston keskeinen ideologi Alain de Benoist seuraavasti:

”1980-luvulla kärsivät työläiset eniten lisääntyvästä eriarvoisuudesta, 1990-luvun vuosina keskiluokkaa uhkasi köyhtyminen ja yhteiskunnallinen putoaminen. Tänään ainoastaan superrikkaiden prosentti hyötyy vapaakaupan siunauksellisuudesta – he tulevat rikkaammiksi ja rikkaammiksi palkkatyöläisten suurten joukkojen köyhtyessä.”

Tämä arvio vastaa todellisuutta. Tällä hetkellä 62 multimiljardööriä omistaa yhdessä enemmän kuin puolet ihmiskunnan kaikista ihmisistä. 2000-luvun alussa merkittävämmät taloudelliset resurssit ovat keskittyneet rikkaimman 1 prosentin käyttöön. Väestöstä 99 prosenttia työskentelee suoraan tai epäsuorasti uuden raha-aatelin rikkauksien kartoittamiseksi.

Nykyinen tilanne on avannut radikaalille oikeistolle poliittisen kentän aivan uudella tavalla. Reaalisosialismin romahdus vei perustan kommunistiselta liikkeeltä ja uusliberalismi sosiaalidemokratialta. Kommunistisista puolueista syntyneiden erilaisten vasemmistopuolueiden tavoiteohjelmassa ei "systeemivaihtoehtoa" esitetä, vaan kritisoidaan finanssikapitalismia ja puolustetaan sosiaalivaltion saavutuksia. Euroopan vasemmisto ei ole kyennyt löytämään nykyisille ongelmille ja kriisille vaihtoehtoa uusliberalistisen paradigman ulkopuolelta. Äärioikeiston ideologi de Benoist irvailee, että vasemmiston ainoa tavoite on enää kapitalismin ”moraalinen” kritiikki, joka on johtanut vasemmistopuolueet pois politiikan sfääristä ja vieneet sen moralismiin, joka lähinnä muistuttaa ”kristillistä hyväntekeväisyyttä”. Näin on ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus korvattu organisoidulla säälillä”, jota kohdistetaan globalisaation ja uusliberalismin jalkoihin jääneille uhreille. Mutta nimenomaisesti ei enää työläisille tai proletariaatille. Benoistin yhteenveto vasemmiston politiikasta on tyly: ”Vaatimukset esitetään enää vain yksittäisinä, sen sijaan että muodostettaisiin yhteinen rintama yhteistä vihollista vastaan.” Hänen johtopäätöksensä on, että vasemmisto ei kykene enää kyseenalaistamaan radikaalilla tavalla nykyistä järjestelmää. Se on Benoistin mukaan jätetty radikaalille oikeistolle.

Dörren avauksen lähtökohtana ovat hänen konkreettiset tutkimuksensa työläisten tietoisuuden muutoksista, ammattiyhdistysliikkeestä, sosiaalisten verkostojen hajoamisesta ja oikeistopopulismista. Benoistin näkemykset löytävät vastineensa Dörren haastattelemien työläisten arkiajattelussa. Yksi tutkimuksissa haastateltu luottamusmies, joka antaa tukensa äärioikeistolaiselle Pediga-liikkeelle, ilmaisi ”systeemikysymyksen” seuraavasti: "Asia ei ole niin, että menemme kadulle ja siellä huudamme tunnuksia ja haluaisimme polttaa ulkomaalaisia. On vain katsottava ympärilleen, niin huomaa, että tämä järjestelmä ei kerta kaikkiaan toimi." Tutkimukseen osallistuneiden työläisten tyytymättömyyden Dörre tiivistää toteamukseen: "Kysymys ei ole mistään pikku korjauksista, vaan kysymys on virheestä järjestelmässä." 

Tämän päivän äärioikeisto kyseenalaistaa "systeemin". Jos poliittisella vasemmistolla ei ole tarjota vaihtoehtoa reaalikapitalismille, niin se tulee auttamatta häviämään taistelun äärioikeistoa vastaan. Vision puuttuminen on myös syy, miksi vasemmisto ei ole nykyisin onnistunut nimeksikään poliittisesti hyödyntämään laajaa tyytymättömyyttä ja kasvavaa yhteiskuntakritiikkiä. Tällä hetkellä yhteiskunnallinen tyytymättömyys kanavoituu entistä enemmän äärioikeistolaisille puolueille. Dörren mielestä vasemmiston olemassaolon kysymys on löytää vaihtoehtoinen yhteiskunnallinen utopia. On poliittinen välttämättömyys käynnistää keskustelu uussosialistisesta perspektiivistä. Vasemmisto ei voi jättää "järjestelmäkysymys"- keskustelua vain äärioikeistolle, jonka ratkaisut sisältävät aina tietyn rodun/etnisen ryhmän/ kansakunnan ylivertaisuuden, rasismin, militarismin ja autoritaaristen valtiorakenteiden elementit.  

Dörre esittää kahdeksan teesiä keskustelun perustaksi. 

1. teesi: Romahtaneen sosialismin suurin virhe oli siinä, että sillä ei ollut minkäänlaista tehokasta korjausjärjestelmää, jolla olisi voitu asettaa rajat "poliittisen vallan kasaantumiselle" (Hannah Arendt). 

Pääoman kasaantumisen tavoin valtaa ja sen keskittymistä luonnehtii loputon pohjattomuus. Jos kehitys ei ole ohjattavissa ja rajoitettavissa järjestelmän puitteissa, se ajautuu vääjäämättä konfliktiin, terroriin ja sotaan. Nämä ongelmat ovat nähtävissä mitä erilaisimmissa vaihtoehdoissa alkaen romahtaneista reaalisosialistisista valtioista Kiinaan, Pohjois-Koreaan ja erilaisten kansallisten vapautusliikkeiden synnyttämiin valtioihin, kuten Vietnam ja Etelä-Afrikka.

2. teesi: Toimivin vastavoima poliittisen vallan keskittymiselle ovat demokraattiset siviiliyhteiskunnat, jotka takaavat myös ei-sosialisteille kaikki poliittiset vapaudet ja perusoikeudet.

Bolševikkien tekemän lokakuun vallankumouksen syntyvirhe oli lakkauttaa perustuslakia säätävä kansalliskokous. Rosa Luxemburg tiivisti vuonna 1918 kritiikkinsä bolševikkien toimia kohtaan seuraavasti: "Vapaus vain hallituksen kannattajille ja puolueen jäsenille – olkoonkin heidän lukumääränsä kuinka korkea tahansa – ei ole vapautta. Vapaus on aina toisinajattelun vapautta. Ei 'oikeudenmukaisuuden' fanatismin vuoksi, vaan koska kaikki poliittisen vapauden elävyys, tervehdyttävä ja pudistava vaikutus riippuu tästä olemuksesta ja sen vaikutus surkastuu, jos vapaus tulee 'etuoikeudeksi'". Demokraattiset instituutiot, vaalioikeus, parlamentti, vallanjako, yhdistymisvapaus ja kollektiiviset sosiaaliset turvajärjestelmät olivat ennen vuotta 1918 enemmän tai vähemmän sosialistisen työväenliikkeen taistelun tuloksia. Demokratisointi tarkoittaa uussosialistiselle liikkeelle näiden osallistumismahdollisuuksien kehittämistä, ei demokraattisten oikeuksien rajoittamista tai demokraattisten instituutioiden tuhoamista.

3. teesi: Uussosialististista vaihtoehtoa vastaan puhuu ennen kaikkea historiallinen kokemus ja yhteiskunnalliset voimasuhteet.

Reaalisosialismin romahduksen jälkivaikutus vasemmistolle on edelleen lamaannuttava. Reaalisosialismi ei ollut reformoitavissa. Stalinismin ja sen rikosten painolasti oli liian raskas. Kiina ja Pohjois-Korea ovat myös varoittavia esimerkkejä. Tästä syystä vaihtoehtoiset ilmaukset, kuten radikaali tai ekologinen humanismi, ovat paljon vetovoimaisempia kuin historiallista painolastia kantava sosialismikäsite. Sosialismin historiaa ei tule unohtaa, vaan analysoida ilman tabuja. Sosialismi-käsitteelle tulee antaa uusi sisältö. 

Uussosialistinen optio näyttäytyy nykyisten yhteiskunnallisten voimasuhteiden valossa utopialta. Mutta sosialistinen liike on ollut aiemminkin tällaisten tilanteiden edessä. Spartacus-liike mobilisoi lentolehtisin 1916 Saksan hallituksen sotapolitiikkaa ja sosiaalidemokraattisen puolueen linnarauhapolitiikkaa vastaan. Kuka silloin olisi voinut kuvitella, että kaksi vuotta myöhemmin puhkeaa marraskuun vallankumous. Tämä ei tule toistumaan, mutta monet seikat viittaavat siihen, että läntisen kapitalismin perusteet ovat järkkymässä. Olemme lähestymässä globaalin kapitalismin perustavanlaatuista kriisiä. Vasemmisto on laadullisesti täysin uudenlaisen tilanteen edessä. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa aikahorisontille on ekologisen kriisin ja ilmastomuutoksen asettamat rajat. Vasemmiston on kyettävä luomaan visio kapitalismin jälkeisestä yhteiskunnasta eikä juuttua maailmanlopun visioon.

4. teesi: Uussosialistinen option puolesta puhuu se, että historiallisesti ainutlaatuinen taloudellis-ekologinen kriisi on jo käynnistänyt yhteiskunnallisen transformaation. Sitä ei enää voi mikään voima pysäyttää, mutta sen suuntaan voidaan vaikuttaa ja tietyissä määrin ohjata.

Teollisesta vallankumouksesta lähtien kapitalismilla ja jatkuvalla taloudellisella kasvulla on ollut kaksi puolta. Se on merkinnyt eritahtista kehitystä maapallon eri alueilla. Kasvu on merkinnyt taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymistä sekä kasvavaa raaka-aineiden ja energian kulutusta sekä ympäristön saastumista. Kasvu on toiminut pitkään kapitalistista järjestelmää vakauttavana tekijänä. Nyt tämä kehitys on katkennut. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva taloudellinen kasvu kärjistää ekologista kriisiä ja on johtamassa kokonaisvaltaiseen ilmastokatastrofiin. Kasvudilemman kaksi optiota ovat: "One is to make growth sustainable; the other is to make degrowth stable." Tällä hetkellä vanhat kapitalistiset keskukset ovat syvällisen yhteiskunnallisen transformaatioprosessin kourissa. Sen ytimessä on pakkoluopuminen jatkuvan taloudellisen kasvun ideasta ja politiikasta. Transformaatio ei ole pysäytettävissä. Todellinen kestävän kehityksen politiikka kyseenalaistaa niin yksilön kulutustottumukset kuin yhteiskunnalliset omistus- ja valtasuhteet. "Uussosialistisilla optiolla on tulevaisuudessa vain silloin mahdollisuus, jos se kykenee antamaan uskottavan vastauksen taloudellis-ekologiseen kaksoiskriisiin", toteaa Dörre.

5. teesi: Käsite 'kasvunjälkeinen yhteiskunta' tai 'kohtuuden yhteiskunta' eivät sovellu visioksi kamppailtaessa toisenlaisesta ja paremmasta yhteiskunnasta. Käsitteet ovat liian epäselviä ja käytettävissä kaikkien voimien poliittisiin tarkoituksiin.

Kasvupakosta luopumista vaaditaan niin vasemmiston, äärioikeiston kuin vihreiden puheissa. Ekologiakysymyksestä tuli 1990-luvulla yksi uusoikeiston ideologian keskeinen osa-alue. Benoist vaati hylkäämään kasvupolitiikan ja orientoitumaan kohtuuden kulttuuriin: ”Meidän on jätettävä jäähyväiset tuotannon ja tuottavuuden ensisijaisuudelle ja tunnustettava kerta kaikkiaan, että loputon materiaalinen kasvu rajallisessa maailmassa ei ole mahdollista.” 

On välttämätöntä kiinnittää huomiota argumentointiin. Yhtenä vaihtoehtona on puhua ennen kaikkea sosiaalisesta kasvusta, joka edellyttää olennaisia muutoksia tuotantomalleissa ja elämäntyyleissä. Tämä vaatii myös demokraattista uusjakoa yhteiskunnan eri sektoreilla alkaen varallisuudesta ja tuloista päätyen kulutukseen ja työaikaan tavoitteena turvata ekologinen ja sosiaalinen kestävyys.

On löydettävä tie fossiilisista polttoaineista luopumiseksi ja kulutuksen vähentämiseksi samalla kun taataan ihmisten perustarpeet ravintoon, koulutukseen, asumiseen ja työhön. Edellytyksenä on myös demokratian puolustaminen ja sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden radikaali vähentäminen sekä yhteiskunnan jakomekanismien kehittäminen yhteiskunnallisen varallisuuden jakamiseksi ylhäältä alas.

6. teesi: Ei riitä puuttua vain oireisiin. Yhteiskunnallisen transformaatioprosessin tavoitteena on parantaa sairaus ja korjata koko järjestelmävirhe. Uussosialistiset optiot voivat olla vain monikossa. 

Tärkeää on ensinnäkin tehdä näkyväksi nykyjärjestelmän ekologinen ja sosiaalinen tuhoavaisuus sekä niiden seuraukset ja esittää kestävät yhteiskunnalliset sääntelymuodot. Tähän tarvitaan toisenlainen kasvukäsite ja globaali keskustelu tuotantomuodoista, tuotteista ja elämäntavasta. On tehtävä selvä murros suhteessa nykyiseen ylenmääräiseen kuluttamiseen ja on ymmärrettävä kohtuullisuus eettisenä vaatimuksena uudesta elämänlaadusta. Tähän kuuluvat myös pitkäikäiset tuotteet, raaka-aineita säästävä ja mahdollisimman vähän ympäristöä vaurioittava tuotanto. Vasemmiston ongelmana on, että olemme nykyisten kulutustottumuksiemme vankeja. Ay-politiikka on lähes koko toisen maailmansodan jälkeen keskittynyt työläisten palkkojen nostamiseen ja sitä kautta kulutusmahdollisuuksien lisäämiseen. Nyt vasemmiston on vaikea esittää vaihtoehtoa, joka pitää sisällään esimerkiksi vaatimuksen yksityisautoilusta luopumiseksi. Tässä suhteessa on siirryttävä omistamisesta käyttöoikeuteen ja julkisen liikenteen todelliseen kehittämiseen.

Toisenlaisen kasvukäsitteen tulee myös tehdä näkyväksi maksamattoman ja epämuodollisen työn merkitys. Olisi voitettava takasin se poliittisen toiminnan utooppinen ulottuvuus, jonka vasemmisto kadotti reaalisosialismin romahduksen seurauksena. Toinen ydinprojekti on kaikkien ihmisten konkreettisen tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden politiikka, koska ekologinen kestävyys ei ole saavutettavissa ilman sosiaalista. 

Toimiva poliittinen visio edellyttää ennen kaikkea näkemystä uudesta talousjärjestelmästä, joka ei perustu jatkuvan taloudellisen ja voiton maksimoinnin pakon periaatteille. Tämä edellyttää myös talouden radikaalia demokratisoimista ja taloudellisen ratkaisuvallan oikeudenmukaista jakautumista. Omaisuuskysymys on asetettava uudella tavalla. Kapitalistinen yksityisomistus ja sosialistinen valtio-omistus ovat osoittaneet kyvyttömyytensä vastata olemassa oleviin ongelmiin. On mietittävä uusia kollektiivisia omistusmuotoja, jotka mahdollistavat työntekijöiden osallisuuden omistamiseen ja päätöksentekoon.

Yhteiskunnan ekologinen transformaatio ei ole toteutettavissa, jos ihmiskunta tuhlaa hiipuvat raaka-aine-ja energiaresurssinsa asevarusteluun ja asevaraiseen turvallisuuteen. Varat ilmastonmuutokseen varautumiseen on löydettävissä asevarusteluun käytettävistä rahoista. "Jos ihmiskunnalla on vähänkään järkeä ja yhteistyöhalua, varat löytyvät jättiläismäisten ja kasvuun kääntyneiden asevarustelumenojen leikkaamisesta." (Raimo Sailas)

7. teesi: Jokainen uussosialistinen optio tarvitsee yhteiskunnan enemmistön tuen. Ilman alempien sosiaalisten ryhmien ja palkansaajien laajaa tukea ei sosialistinen politiikka ole mahdollista. Siksi tarvitsemme ensimmäisenä askeleena keskustelua demokraattisesta luokkapolitiikasta.

Nykyinen eriarvoistava talouspolitiikka ja sen tuottama turvattomuus ovat toimineet vain hyvin rajoitetusti katalysaattorina solidaariselle luokkapolitiikalle. Esteenä on ensinnäkin se, että nykyiset kausaalimekanismit, jotka yhdistävät finanssikapitalismissa riistäjät ja riistetyt, ovat vaikeasti ymmärrettävissä. Toiseksi sosiaalisten rakenteiden nopea muutos ja työsuhteiden prekarisoituminen sekä kulutusyhteiskunnan vaikutus ja yhtenäisen työläiskulttuurin tuhoutuminen ovat heikentäneet olennaisesti ammattiyhdistysliikkeiden, sosiaalidemokraattisten, sosialististen ja (euro)kommunististen puolueiden poliittista vaikutusvaltaa. Sitä on heikentänyt myös sosiaalivaltion rakenteiden alasajo.

Globaali perustrendi on selvä. Suurten ja pienten kehittyvien maiden nopea kasvu on merkinnyt niissä maissa keskiluokan nousua, joka on heijastunut vanhojen metropolien hallittujen luokkien aseman heikentymisenä. Globalisaation voittajia ovat ennen kaikkea metropolien ja kehittyvien maiden rikas eliitti. Yhdysvaltojen, Japanin, Saksan ja Kiinan dollari-miljonäärit omistavat yhteensä 61,2 prosenttia maailmanlaajuisesta omaisuusmassasta. Globalisaatiokehityksen menettäjiä ovat vanhojen kapitalististen keskusten teollisuustyöläiset ja ns. uusi palvelualan proletariaatti sekä kolmannen maailman pientuotannosta elantonsa hankkivat.

8. teesi: Luokka ja riisto ovat analyyttisiä kategorioita. Ne eivät ole kuitenkaan käsitteitä, jotka soveltuisivat poliittiseen mobilisaatioon. Sen edellytyksenä on tunteilla ja antaumuksella toteutettu luokkapolitiikka, jonka tavoitteena on poliittisen hegemonian saavuttaminen.

Ilman hegemoniallista vaikutusta ei ole toimivaa luokkapolitiikkaa. Vasemmiston poliittisena strategiana tulisi olla vastahegemoninen projekti, jonka tavoitteena on ”historiallisen blokin” muodostaminen.  Sen tulee sisältää näkemys siitä, ”miten yhteiskunnalliset voimat ja liikkeet voitaisiin artikuloida kaikessa moneudessaan joukoksi strategisia liittoutumia. Uuden kulttuurisen järjestyksen luomisen edellytyksenä ei ole jo ennalta muodostunut kollektiivinen tahto. Sen sijaan on pyrittävä synnyttämään kokonaan uusi kollektiivinen tahto ja saatettava voimaan aivan uusi historiallinen projekti.” (Stuart Hall) Yksi keskeinen poliittisen hegemoniallisen vastaprojektin kysymys liittyy taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun globaalisti sekä kansallisesti ja sen yhteyteen talouden ja yhteiskunnan demokratian täydelliseen rapautumiseen. Olemme siirtyneet pääomafeodalismin aikakauteen. Sveitsiläisen tutkimuksen mukaan on olemassa 147 yritystä, jotka hallitsevat runsasta 40 prosenttia kaikista 43 000 monikansallisesta yrityksestä (The Network of Global Corporate Control). Kesäkuun alussa Capgemini-konsulttiyritys julkaisi "Maailman vaurausraportin" (World Wealth Report) rikkaiden klubista. Maailmanlaajuisesti 18,1 miljoonaa ihmistä, joiden henkilökohtainen omaisuus on yli miljoona dollaria, omistavat yhteensä 70 biljoonaa dollaria. Omaisuuksien kasaantuessa pienelle miljonäärien klubille köyhyydestä on tullut maailman pahin ihmisoikeuskriisi (Irene Khan). Tällä hetkellä apartheidin ajan Etelä-Afrikka oli tasa-arvoisempi paikka kuin koko maailma on tänään, totesi vuosina 2001–2009 Amnesty Internationalin pääsihteerinä toiminut Irene Khan. 

Saksalainen konservatiivinen Frankfurter Allgemeine Zeitung totesi: ”Toive rauhasta ja taistelu ilmastomuutosta kuuluvat yhteen”. Toinen keskeinen hegemoniallisen projektin elementti on oltava rauhan turvaamisen välttämättömyys, jos ihmiskunta haluaa välttää ilmastokatastrofin ja sen tuhoisat seuraukset. Naomi Klein tiivisti pelkoon liittyvän mahdollisuuden seuraavasti: ”Pelkäämme, että kriisin todellisen mittakaavan hyväksyminen muuttaa kaiken. Ja olemme oikeassa.” Hänen mukaansa ilmastonmuutoksen hillinnästä voisi tulla ”ihmiskunnan kokoava voima. Tämä edellyttää mielettömän asevarustelun ja sotaharjoitusten kierteen katkaisemista. Ilmastonmuutoksen torjuminen ja toiminta rauhan säilymiseksi voivat toimia tulevan joukkoliikkeen moottorina, jos rauhan- ja luonnonsuojeluliikkeellä sekä ihmisoikeuksien ja sosiaalisten oikeuksien puolesta toimivilla on malttia ja järkeä yhdistää voimansa.

Vasemmisto tarvitsee enemmän kuin koskaan poliittista mielikuvista ja keskustelua erilaisista vaihtoehdoista. Itävaltalainen filosofi Günther Anders totesi vuonna 1960: ”Koskaan aikaisemmin ei inhimillisten toimintojen mahdollisten seurausten ja meidän mielikuvituksemme rajoitetun kapasiteetin välillä ole ollut niin syvää kuilua kuin nykyhetkellä.” Vasemmiston on kyettävä herättämään ”toivon periaate” (Ernst Bloch) eloon, jossa tulevaisuuden toimintaa määrittävät vapauden, ekologisuuden, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja hyvinvoinnin visio.

Lopuksi. Teesit ja suurimman osan perusteluista olen ottanut lähes suoraan Dörren artikkelista. Oman panokseni rajoittuu tekstin alku- ja loppuosaan.

ILMOITUS