Ministerit autojensa vankeina

Vaikka Klamin orkesteriteos Pyöräilijä alkaa hitaasti, se ei ala rauhallisesti, vaan synkän pahaneteisesti paholaiseenkin ennen muinoin assosioidun tritonus-intervallin sävyttämänä. Pyöräilijä kuitenkin uskaltautuu vauhtiin kaivaten ilmeisesti jännitystä elämäänsä. Loppurysähdyksestä on vaikea päätellä, kaatuuko pyöräilijä vai ei. Mutta onko pyöräileminen todellakin niin vaarallista? Niin vaarallista, että pyöräily pitäisi kieltää maamme ministereiltä?

Vaikka pyöräilyn (kuten elämän yleensäkin) turvallisuus tai vaarallisuus riippuu ajajan taidoista ja kokemuksesta, vauhdista, pyörästä ja muista varusteista, reitistä, maastosta ja tien kunnosta, muusta  liikenteestä, säästä, ties mistä, silti valtioneuvoston kanslian turvallisuusjohtaja Jari Ylitalon mukaan ministereille on annettu ”vahva suositus” olla ajamatta polkupyörällä ja välttää julkisten liikennevälineiden käyttöä. Näin kirjoitti Teemu Luukka Helsingin Sanomissa 5.6.2017.

Miten ministereiden sitten pitäisi liikkua? Turvallisuusohjeiden mukaan virka-autolla. Jopa vapaa-aikanaan. Aikamoinen menetys ministerin vapaudelle! Lisäksi voi kysyä, onko valtiolla velvollisuus järjestää virka-auto vaikka mihin ministerien vapaa-ajan mielitekoihin. Alexander Stubbin poliittisesta toiminnasta löytyy varmaan monenlaisia mielipiteitä, mutta hänen vapaa-ajan pyöräilynsä ainakin on asia, josta hänen ei tarvitse sanoa ”sori siitä”. Ja luonto kiittää. Mutta vaikka pyörä olisikin kolarissa turvaton liikenneväline, niin Honeggerin junakuvauksen Pacific 231 kuunteleminen muistuttaa, että liikenneonnettomuuksissa henkilöauto ei aina ole kovin vahvoilla, etenkään jos joutuu kolariin raitiovaunun tai junan kanssa.

Mitä ihmettä on tapahtunut, kun vuosituhannen vaiheessa Satu Hassi saattoi ympäristöministerinä ajaa virkamatkojaan pyörällä ilman että kukaan olisi valittanut, mutta nyt moinen ei ole mahdollista, vaikka pyöräteiden määrä on lisääntynyt ja pyöräilijöille on ihan oma baana? Edes tärkeät paperit eivät kolareissa kärsi, vaan niiden suurin uhka taitaa olla kaatosade. Vaikka Luukan tekstissä ei asiaa suoraan mainittukaan, näyttää artikkelin julkilausumattomana oletuksena olevan, että se suurin ministereihin kohdistuva uhka on surullista kyllä nimenomaan toiset ihmiset – mahdollisesti jopa sellaiset, joita ministereiden pitäisi edustaa – eikä esimerkiksi liikenneturvallisuus.

Ehkä turvallisuusjohtaja Ylitalo ei ole vain kuunnellut yliannosta Verdin oopperoita ja kaikkia niihin liittyviä juonitteluja, koska onhan suojelupoliisi korottanut terroririskiarviotaan, jonka lisäksi keskusrikospoliisi arvioi, että Suomessa olisi satoja muitakin riskihenkilöitä, mikä on näkynyt muun muassa Termppeliaukion kirkon terrorivaaran ennaltaehkäisyssä. Riittääkö kuitenkaan, että pannaan peltiä ministerin suojaksi ja turvamiehet mukaan? Toivottavasti, mutta ehkä kannattaisi kuunnella torvien tuuttausta Ligetin oopperan Le Grand Macabre alkusoitosta ja miettiä, millainen tilanne syntyy, jos risteyskolari tukkii ministerin virka-auton tien ja takaa tulee vielä raitiovaunu hidastaen peruuuttamista. Muutenkin henkilöauto voi ruuhka-aikana olla toivottoman jumittuva ja siksi vaaroille riskialtis kulkuväline verrattuna esimerkiksi metroon tai junaan. Pyörällä ja kävellen pystyy lisäksi liikkumaan sellaisia reittejä sellaisiin paikkoihin, joihin autolla ei pääse.

Kuitenkin mukana on kaiken aikaa myös kysymys siitä, milloin turvallisuuden tavoittelussa mennään turvallisuushysterian puolelle, mikä lisää yleistä epäluottamusta ja siten voi heikentää turvallisuutta. Luukan mukaan jonkinlainen poru syntyi jopa, kun Paavo Arhinmäki ajoi ministeriaikanaan Kontufestiin polkupyörällä pitämään puheen. No mitä Arhinmäen olisi pitänyt tehdä? Tulla paikalle mahdollisimman vieraannuttavalla ja elitistisellä tavalla virka-auton kyydissä ja tuoda mukanaan turvamiehet puhujanpöntön viereen? Jotta hän varmasti olisi ollut turvassa mahdollisilta Kontulan Kullervoilta? Olisiko tällainen menettely lisännyt luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yleisön keskuudessa vai mahdollisesti jopa herättänyt vihaa? Vaikka turvallisuudesta huolehtiminen onkin vaikeaa, aina se, mikä ensisilmäyksellä näyttäisi turvallisimmalta ratkaisulta, ei sitä välttämättä ole.

Tehdään lopuksi pieni syrjähyppy turvallisesta korkeakulttuurista Yoko Onon kappaleeseen Talking to the Universe:

”You say mustn't do this and that / You say can't do this and that /  While you're losing your pants in a bulletproof car / Losing your head in a downtown bar.”

ILMOITUS