Diletantti nostalgian vietävänä

Sattuipa käsiini Soundi-lehden tämän vuoden kakkosnumero, jonka pääkirjoituksen Mikko Meriläinen otsikoi ”Nostalgia, pysy minusta kaukana” – samalla kun lehden kannessa hehkutetaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen paluuta. Toki Meriläinen myöntää suhteensa nostalgiaan ja combackeihin kompleksiseksi, muttei kuitenkaan myönnä tarvitsevansa uutta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -singleä ainakaan nostalgiasyistä. Mitä tekeekään puolestaan Kare Eskola huhtikuun lopulla Välilevyjä-ohjelmassaan? Sukeltaa täysillä nostalgian virran vietäväksi kertaamalla isänsä ja äitinsä levyhyllyn ääressä lapsuudessaan kuulemiaan äänitteitä, vaikkakin täysin tietoisena nostalgiaan liittyvien tunteiden petollisuudesta.

Miksi ihmeessä nostalgiaa sitten pitäisi vältellä? Meriläinen ei halua tunnustaa vanhenevansa eikä myöntää, että ennen olisi ollut jotenkin paremmin. Comebackit ovat hänestä tuomittuja epäonnistumaan johtuen sekä omasta että bändien vanhenemisesta. Minkäs sille voi, jos musiikki tuntuu väkevimmältä juuri silloin, kun jotain uutta ja ihmeellistä kuuntelee tuoreeltaan? Mutta miten vältellä nostalgiaa edes populaarimusiikissa, kun rockin dinosaurukset kiertävät jäähyväiskiertueitaan ja jo 20 vuotta on kulunut siitä, kun Radiohead julkaisi OK Computerin, eikä siitä, kun The Beatles julkaisi Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club bandin (mistä tulee jo 50 vuotta). Tämän kuun puolivälissä erityisen nostalgisen käsittelyn sai Beatles-klassikko – siis klassikko – Let It Be Risto Nordellin yllätyslopetuksena Riston valinta -ohjelmassa ja vielä Wigwamin esittämänä versiona. Eiköhän tämän jälkeen ole turha pyristellä nostalgiaa vastaan, joten antaudu sinäkin suosiolla.

Meriläinen jättää mainitsematta, että ainakin nostalgia tuhoaa lopullisesti sen kapinallisuuden, jota rockilta on toisinaan haluttu. Nostalgiahan syntyy jostain jo aikoja sitten hyväksytystä. Se on sovinnaista, ellei suorastaan konservatiivista. Kun Rolling Stonesia kuunnellaan jo kolmannessa sukupolvessa, niin yritä nyt siinä sitten olla kapinallinen... Entä onko tämä ongelma klassiselle musiikille? Ovathan monet tunnetut säveltäjät olleet tavalla tai toisella oman aikansa kapinallisia, mutta nyt kun konserttiohjelmistot koostuvat enimmäkseen kuolleiden säveltäjien teoksista, heidän sävellyksiään kuulee suosikkisarjojen konserteissa ja tunnetuimpien hittien kokoelmalevyiltä. Niistähän klassisen musiikin kaanon paljolti koostuu. Aina ei edes elossa oleminen pelasta tilannetta. Esimerkiksi Rahmaninov alkoi lopulta vihata suursuosion saanutta cis-mollipreludiaan

Onneksi ensimmäisiä kertoja kuultu musiikki on vielä tuoretta ja kiehtovaa – jopa musiikin iästä tai tyylilajista riippumatta. Sen jälkeen riippuu musiikin laadusta, kestääkö se niin kauan kuuntelua, että se muuttuu jo nostalgiseksi. Eskola kiinnitti vanhempiensa levyhyllyn luona huomionsa muun muassa levyihin, jotka ilmestyivät, kun niin sanottu vanha musiikki oli vielä uutta. Toisaalta Eskola kertoi, kuinka tuli tutustuneeksi Sibeliuksen sinfonioihin eli suomalaisen klassisen musiikin kulmakiviin puhdistaessaan mustikoita.

Uusin musiikki ei yleensä voi olla nostalgista, mutta vanhakaan musiikki ei sitä ole, ennen kuin siihen on syntynyt pitempi henkilökohtainen suhde ja jokin menneisyyden muisto, johon nostalgiaa herättävä musiikki liittyy. Modernikin musiikki voi kuitenkin olla nostalgista: missä muuten olit, kun Lindbergin Kraft kantaesitettiin? Tai kuinkahan monelle Ligetin musiikki tuo mieleen muistot Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailusta? Varmaankin monelle nostalgisia ovat nimenomaan elokuvissa tai televisiosarjoissa käytetyt sävellykset. Hieman erikoinen tapaus tuntuu olevan Pärtin musiikki: vaikka se olisi aivan vasta sävellettyä tai vasta ensimmäistä kertaa kuultua, sen tyyli vie näennäisessä vanhahtavuudessaan ajatukset menneisiin aikoihin. Ikään kuin kuulisi jotain menneisyydestä tuttua, vaikka ei kuitenkaan ja silloin vaikutelma voi olla näennäisen nostalginen.

Nostalgia syntyy itse kullekin milloin mistäkin, mutta onko olemassa jotain erityisen nostalgista klassista musiikkia? Eräs kommentti tähän kysymykseen on: joululaulut. Varmaankin monelle jo Hoosianna, Enkeli taivaan lausui näin ja Maa on niin kaunis ovat kovin nostalgisia, kuten myös Adamin Jouluyö, etenkin kun sen esittää Jussi Björling. Suomalaisille aivan omaa nostalgiaa herättävät Sibeliuksen joululaulut opus 1.

Nimenomaan nostalgiaan vetoaa joka jouluaatto radiosta lähetetty Rannan Taas kaikki kauniit muistot Sulo Saaritsin esittämänä. Kappaleen ja esittäjän jokavuotisella toistamisella selvästikin varta vasten tavoitellaan joulunostalgiaa, mutta lisäksi laulun tekstikin käsittelee nimenomaan nostalgiaa. Joulu ei toki ole ainoa nostalgisen musiikin täyttämä juhla, vaan pääsiäisen tunnetuimmat passiot ja Stabat materit ovat myös ilmeisen nostalgisia – sikäli kun niihin ei ole ehtinyt vielä kyllästymään.

Henkilökohtaisista nostalgian herättäjistä yleisimpiä ovat varmaankin hautajaisissa ja häissä kuullut klassiset hittikappaleet. Vaikka Kuulan, Melartinin ja Mendelssohnin häämarssit ovat yleisestikin tunnettuja, niihin liittyy monelle todella merkittäviä henkilökohtaisia muistoja. Samoin myös hautajaisten yhteydestä vaikka Bachin Airiin tai niin sanottuun Albinonin Adagioon.

Kun Eskola kävi uudelleen läpi vanhempiensa levyjä, hän lopuksi totesi, että vanhempien kuuntelema musiikki oli muokannut merkittävästi hänen omaa musiikkimakuaan. Kuinka helppoa itse kunkin on moista todeta, riippuu aika paljon suhteesta vanhempiin. Joillekin nostalgiset muistot ovat ihan ok, kun toiset taas nimenomaan kokevat tarvitsevansa irtiottoa vanhempiensa ihanteista ja esteettisistä mieltymyksistä. Tällöin nostalgiain mahdollisuus riippuu aika paljon myös kuulijan persoonallisuudesta. Joka tapauksessa nostalgian ei tarvitse tarkoittaa sitä, että sen herättäjään tarvitsisi juuttua kiinni tai että uudet ja nykyiset asiat olisivat huonoja, vaan hyvältä tuntuvasta nostalgiasta voi huoletta nauttia ja silti mennä elämässään myös eteenpäin.

Kirjoitin tämän tekstin Verdin Aidan ja Puccinin Madama Butterlfyn soidessa.

ILMOITUS