Ikävän karkotusta klassisella musiikilla

Juha Matias Lehtonen kertoi Helsingin Sanomien artikkelissaan 26.1.2017 ”Mieli hyväksi musiikilla”, miten musiikilla voi vaikuttaa mielentilaansa. Lehtonen kiinnittää huomiota siihen, kuinka musiikilla on ihmisten hyvinvointiin syvällinen vaikutus ja siteeraa psykologian tutkija Suvi Saarikalliota: ”Musiikki ja visuaaliset kokemukset ovat tärkeä osa arjen tunnesäätelyä. – –” Saarikallio on tutkinut kognitiotieteilijä Johanna Maksimaisen kanssa musiikin ja kuvien vaikutusta mielihyvään käyttäen kyselyjä ja aivokuvantamista.  Lehtosen artikkelissa on kuitenkin mielenkiintoista se, että hän on koonnut tutkimuksista yhdeksän ohjetta, joilla valita juuri sopivaa musiikkia mielialojensa säätelyyn. No tästähän pitää ottaa selvää...!

Ilmeisesti tylsistymistä pitää varoa kuin ruttoa. Se altistaa stressille, kohottaa sykettä, vaikeuttaa keskittymistä ja altistaa jopa mielenterveysongelmille. Virikkeetön ympäristö voi altistaa lapsetkin keskittymishäiriöille. Ankea ympäristö kohottaa stressitasoa ja saattaa lisätä sydänsairauden riskiä. Mielihyvä ja myönteiset tuntemukset sen sijaan parantavat ihmisten luovuutta ja auttavat löytämään uusia ongelmanratkaisukeinoja. No huh, huh! Äkkiä jotain kivaa soimaan ja vielä teetä kiehumaan, kun teen pitäisi ehkäistä dementiaa ja Alzheimerin tautia.

Teen laadun kanssa ei ole niin nuukaa, kunhan se on teetä, joten otetaan tällä kertaa vaikka luomu-Darjeelingia. Mutta nyt musiikin kanssa tarkkana! Lehtosen tekstin mukaan osalta ihmisiä on hukassa taito valita itselleen sopivia musiikki- ja taidevalintoja. On tärkeää, että valinnat tehdään tietoisesti omaa makuaan seuraamalla. Mitäs jos tällä kertaa kuuntelisikin vaikka Tzimon Barton soittamia Rameaun kosketinsoitinkappaleita? Vaikka kappaleet kulkevatkin enimmäkseen duurissa, Barton tapa tulkita 1700-luvun musiikkia nykyaikaisella pianolla tuottaa jossain määrin etäännytetyn ja nostalgisen vaikutelman menneitten aikojen musiikista ja siksi samalla myös jonkinasteista haikeutta. Autenttisuus tuntuu Barton hieman Olli Mustosta muistuttavissa tulkinnoissa epäolennaiselta kysymykseltä. Vaikka levy onkin kansikuvan perusteella nimetty otsikolla ”A Basket of Wild Strawberries”, osuvampi nimitys olisi mielestäni ”Le tombeau de Rameau”.

Yleensä on hyödyllistä käsitellä surua ja vihaa surullisella tai aggressiivisella musiikilla, mutta surullista musiikkia pitää kuunnella aktiivisesti, eikä vain vellomalla sen herättämissä tunteissa. Jos vaikka edellä mainittua Rameau-levyä kuuntelee huolellisesti syventyen, siitä voi saada nautintoa, mutta jos sen tunnelmissa vellotaan masentuneena ilman keskittymistä, tuloksena voi olla vahingollista ongelmien loputonta märehtimistä. Tämän takia kannattaisi ilmeisesti harkita tarkkaan, milloin kuuntelee esimerkiksi Šostakovitšin 15. jousikvartettoa, jossa on kuusi enemmän tai vähemmän surullista hidasta osaa, tai Góreckin hittikappaletta Surullisten laulujen sinfonia.

Saarikallio toteaa, että musiikkia ja visuaalisia virikkeitä saatetaan kutsua vähätellen viihdykkeeksi, mutta viihde on tärkeää, eikä sitä pidä vähätellä. Viihde auttaa elämään hetkessä ja harhauttaa pois kielteisistä tunteista. Hetkinen… Että suuri klassinen taidemusiikki olisikin vain jotain viihdettä! Ei nyt sentään. Se, joka pitää klassista musiikkia pelkkänä viihdykkeenä, ei kyllä ole ymmärtänyt siitä juuri mitään. Vai mitenkäs se onkaan? Onko klassinen musiikki sitten liian vakavaa mielialan parantamista varten? Ehkä voisi kuunnella Ravelin G–duuri-pianokonserttoa, jolle Ravel yhdessä vaiheessa ajatteli antaa nimen Divertissement. Todella upea teos, jonka viimeinen osa on aivan hillittömässä hulvattomuudessaan todella riemukas. Vain keskiosa on haikea, mutta erittäin kauniilla tavalla, eikä hirveän pitkään.

Musiikin avulla voi lievittää yksinäisyyttä, koska jopa yksin musiikkia kuunnellessa tulee yllättäen sosiaalinen olo. Vaarana voi kuitenkin olla, että musiikilla korvataan aitoja ihmissuhteita. Beethovenin pianosonaatit ovat kyllä aivan korvaamattomia kulttuuriaarteita, mutta jos niiden kanssa tuppaa käymään kuin Tenavat-sarjakuvien Amadeukselle, on syytä pitää varansa… Toisaalta on oma kysymyksensä, kuinka helppoa sosiaalisten kontaktien luominen on elitistisenä pidetyn korkeakulttuurin harrastajalle.

Laulujen sanat voivat herättää myös ideologisia tunteita, mutta liittyykö niihin silloin ikäviä vai hyviä muistoja? Tässä suhteessa Beethovenin Yhdeksännen sinfonian käyttökelpoisuus voi riippua kuulijan suhtautumisesta Euroopan unioniin ja Sibeliuksen Jääkärimarssin innostavuus tai inhottavuus siitä, taisteliko joku menneistä esi-isistä valkoisten vai punaisten puolella. Hieman toisenlaisia assosiaatioita syntyy varmaankin Sibeliuksen Tapiolasta, joka on jossain määrin melankolinen ja toisinaan melkoisen raju, ellei suorastaan aggressioiden käsittelyyn sopiva, mutta lopulta kirkkaaseen duuriin päätyvä teos. Kun Maksimainen kehotta stressin painaessa menemään metsään, niin voisikohan Tapiolaa käyttää silloin, jos aitoon metsään ei haluttuna hetkenä ole tilaisuutta päästä?

Itse kunkin kannattaa joka tapauksessa seurata omaa makuaan ja herkistää itseään havaitsemaan, millaisia tuntemuksia mikin musiikki herättää. Tällöin musiikin vaikutus mielialaan herättää kuitenkin kysymyksen: entä radiomusiikki? Onhan radiossa tarjolla pitempiäkin teoksia tai juuri tietynlaisia konsertteja, jolla säädellä päätänsä, mutta entä lukemattomat ohjelmat, jotka koostuvat joukosta ties mitä yksittäisiä lyhyitä kappaleita? Moiset silpuista koostuvat sillisalaatit saattavat nimenomaan tukea juuri sitä, että musiikkia ei valita selkeän tietoisesti. Kannattaa siis miettiä, kuunteleeko moisia ohjelmia vai ei. Ehkä ne käyvät silloin, kun mieliala on jo valmiiksi hyvä säätelemättäkin. Sitten on vielä aivan oma kysymyksensä, muuttuuko muu maailma yhtään paremmaksi oman mielentilan muokkaamisesta…

ILMOITUS