Miten levyttää John Cagen 4'33''?

Varoitus! Tämä blogiteksti sisältää juonipaljastuksia.

Ostin kirpputorilta CD-levyllisen Amadinda-lyömäsoitinyhtyeen esittämää modernia musiikkia. Levy sisältää muun muassa Cagen teoksen 4'33'' – vai sisältääkö? Kyseisen teoksen levytyksestä kuuluu mahdollisesti jostain kaukaisuudesta kirkonkellojen soittoa, ehkä jotain rahinoita, jokin kopsahdus ja selkeästi ainakin linnunlaulua. Onko levytys epäonnistunut?

Jos joku on saanut tämän levyn lahjaksi tai jostain muusta syystä kuuntelee sen kappaleita tuntematta niitä entuudestaan, hän voi ihmetellä, onko levyssä tai äänentoistolaitteissa jotain vikaa, ennen kuin lukee tekstivihkosta, mistä on kysymys. Jos tietämys teoksesta 4'33'' perustuu vain epämääräiseen käsitykseen äänettömästä kappaleesta, levytyksestä kuuluvat äänet voivat kummastuttaa. Levyvihkosesta löytyy kuitenkin apua tähänkin ihmettelyyn: kun muusikoiden ei ole tarkoitus tuottaa esityksensä aikana mitään ääniä, olennaisia ovat sellaiset esityksen aikana kuuluvat äänet, joita ei ole aiheutettu tarkoituksellisesti.

Mutta miten on: kun levylle on tullut jotain ääniä, joita muusikot eivät ole tuottaneet, muuttaako levyn julkaiseminen moiset äänet tarkoituksellisiksi? Juuri kyseiset äänethän nimenomaan julkaistaan. Montako kertaa kuulija voi tällaisen levytyksen kuunnella, ennen kuin tahattomuuden tuntu häviää siihen, että kuulija tietää jo etukäteen täsmällisesti, millaisia ääniä levyltä odottaa? Eli pilasinko jo Amadinda-yhtyeen levytyksen kertomalla etukäteen, mitä levyltä tulee kuulumaan? Jääkö tällaisen levytyksen käyttökelpoisuus suorastaan vain kertakäyttöiseksi?

Levyvihko kertoo, että levyn ensimmäinen kappale on levytetty Hungarton-studiossa. 4'33'' on kuitenkin levytetty Bartok-konserttisalissa, Szombathelyssä, Börzsöny-vuorilla, ilmeisestikin sillä tarkoituksella, että levytykseen tulisi jotain ei-tarkoitettuja (?) ääniä. Olisiko muusikoiden sittenkin pitänyt pysyä studiossa ja antaa tahattomien äänien syntyä kuulijoiden kuunteluolosuhteiden aikaansaamina? Entä, jos studioäänityksen aikana olisikin vahingossa syntynyt jotain ääniä? Teoksen perusajatuksen mukaan tällaiset äänet olisi vain pit>änyt hyväksyä mukaan, mutta tällaisen levytyksen julkaiseminen olisi tehnyt syntyneistä äänistä tahallaan julkaistuja. Olisiko vahinkoäänet pitänyt levyä varten poistaa äänittämällä teoksesta uusintaotto? Tällainen levytys ei taas olisi ollut Cagen teoksen luonteen mukaista.

Levyn tekijät voisivat tietenkin jättää paljastamatta mahdolliset uusintaotot, mutta tällainen menettely maistuisi hieman jonkinasteiselta väärennökseltä. Pitäisikö 4'33'' siis aina levyttää vain ensimmäisellä otolla – riippumatta jopa siitä, tuleeko levylle mukaan tahattomia ääniä vai ei? Amadinda-yhtyeen levytyksestä ei muuten kerrota, monesko otto on kyseessä.

Eräässä toisessa levytyksessä esittäjänä on suorastaan itse Frank Zappa, mutta kuinka tärkeää on, kuka on esittäjä, kun teos on 4'33''? Esittäjähän ei pyri tuottamaan ääniä, ja olennaisia ovat tahattomat äänet. Pitääkö esittäjän olla edes ammattimuusikko, vai riittäisikö kuka tahansa amatöörimuusikkokin? Vai pitäisikö esittäjänä olla musiikin filosofiaan perehtynyt henkilö? Tai performanssitaiteilija? Kuka ei kelpaisi esittämään kyseistä teosta? Eräällä videolla esittäjänä on kissa. Tai pikemminkin kissan kuvattavaksi tuonut henkilö käytti kissaa instrumenttinaan eli naukujana, joka ei siis naukunut.

Kun kyseessä on levy, niin miksi siinä edes tarvittaisiin esittäjää? Eikö neljä minuuttia ja 33 sekuntia levylle jätettyä tyhjyyttä riittäisi? Kuinka moni huomaisi sokkotestissä eroa oikean esiintyjän esittämään versioon? Kuitenkin: jos kuulija ei jo heti kättelyssä teoksen idean kuultuaan ole leimannut koko teosta keisarin uusiksi vaatteiksi, niin luultavasti viimeistään levytys ilman esiintyjää herättäisi moisen ajatuksen.

Vai pitäisikö levyttää nimenomaan konserttiesitys, jolloin levyä voisi kuunnella ennen kaikkea kyseisen konserttitapahtuman, eikä niinkään teoksen tarkoituksellisena ja siksi teoksen kannalta väärin toimivana taltiointina? Jos näin haluttaisiin, silloin olisi varmaan hyvä ottaa mukaan myös loppuaplodit. Vai olisikohan DVD-levy sittenkin parempi tallennusväline, jotta kuulija voisi samalla sekä todeta, että mukana on oikeasti joku esittäjä, että seurata, miten kappaleen osat vaihtuvat. YouTubessa on kappaleesta monenlaisia tyylinäytteitä. Amadinda-yhtye ratkaisi asian puolestaan kertomalla CD:n levyvihkossa, kuinka teos on levytetty kantaesityksen mukaisesti, eli osien pituudet ovat 30'', 2'23'' ja 1'40'' soitettuna kaikki yhteen. Ehkä osien vaihtuminen pitäisi tarkistaa kellosta...

Kun levytyksen julkaiseminen muuttaa levytyksessä tahattomasti syntyneet äänet – eli juuri sen, mikä on olennaista – tahallisesti julkaistuiksi, olisiko paras ratkaisu tähän ongelmaan julkaista 4'33'' vain vinyylinä? Levyyn tulleet rahinat synnyttäisivät tahattomasti kuultavia ääniä ja vähitellen myös peittäisivät joitain levytyksen aikana syntyneitä ääniä, jolloin kaikki äänettömyyttä tavoiteltaessa syntyneet äänet syntyisivät jokseenkin niin kuin pitäisikin eli tahattomasti. Ehkä levyyn pitäisi lisätä mukaan suositus välttää liiallista huolellisuutta levyn käsittelyssä, jolloin tällaisten levyjen keräilyarvo voisi lisääntyä kunnon huononemisen myötä. Levyn käyttäjää pitäisi kuitenkin samalla varoittaa tahallisesti vaurioittamasta levyä, koska silloin tulos ei olisi enää tahaton. Jos levytystä kaikesta huolimatta kuuntelisi CD:ltä, pitäisikö sitä kuunnella CD-soittimella vai tietokoneella, joka tuottaisi omat tahattomat hurinansa, vai olisiko laitteen valinta liian tahallinen ratkaisu? Nähtävästi vinyyli olisi todellakin paras ratkaisu.

Mutta mitä tapahtuu, kun 4'33'' loppuu? Tulee seuraava kappale, joka on tarkoituksellisesti laitettu levylle. Jos kuulijalla ei ole tarkoitusta kuunnella seuraavaa kappaletta, sen alusta näyttäisi tulevan levyttäjän näkökulmasta tahallinen, mutta kuulijan kannalta tahaton jatko 4'33''lle. Eräs kirjastonhoitaja vitsailikin kerran, että entäs jos 4'33''sta julkaistaisiin extended version – remasteroituna luonnollisesti. Tämä ajatus ei ollut toisaalta vieras edes Cagelle itselleen, joka hyväksyi minkä tahansa esiintyjäkokoonpanon ja minkä tahansa pituuden, jolloin teoksen nimi kylläkin muuttuisi pituuden mukana. Mutta entä jos 4'33'' olisikin single tai levyn viimeinen kappale, jolloin kuulija saattaisi luulla edelleen kuuntelevansa kappaletta 4'33'', vaikka kappale olisikin loppunut jo aikoja sitten? Eikö tämä olisi todellakin aidosti pidennetty versio?

Kun esittäjä pyrkii välttämään äänten syntymistä ja olennaisia ovat tahattomat äänet, voisiko äänitystyön tehdä modernisti etätyönä? Muusikko voisi olla missä tahansa, ja levy-yhtiön kanssa vain sovittaisiin, mihin kellonaikaan muusikko esittäisi teoksen, jolloin äänitys tiedettäisiin laittaa käyntiin. Muusikon ja äänittäjän pitäisi toki tarkistaa kellonsa, jotta äänitys todellakin tapahtuisi oikea-aikaisesti. Tämän etätyötavan tekee todella mielenkiintoiseksi se, etteivät mahdolliset ongelmat nettiyhteyksissä haittaisi millään tavalla.

Millainen teos 4'33'' on? Se on oikeastaan ready made -teos, joka koostuu tiettynä ajankohtana kuulluista äänistä, joita ei ole tarkoituksellisesti aiheutettu. Jos se hyväksytään musiikiksi, niin hyväksyntä perustuu käytännössä siihen, että sen vain yksinkertaisesti ajatellaan olevan musiikkia. Äänten laatu ei sinänsä vaikuta asiaan, koska mitä tahansa ääniä sekä voi että käytännössä melkein onkin käytetty musiikissa. Valinta on tärkeää, jos halutaan tehdä ero musiikin ja äänitaiteen välillä. Ehkä Cage ei olisi moisesta erosta välittänyt, koska hän zen-buddhalaisena olisi varmaankin vierastanut pyrkimystä määritellä jonkin asian olemusta. Silti tämä ready made -musiikki on samalla hyvin käsitteellistä, kun se tulee – tahallisesti tai tahattomasti – myös tarkastelleeksi musiikkina olemisen ehtoja. Se on siis myös jonkinlaista metamusiikkia ja soveltavaa musiikin fllosofiaa, samalla kun se on lisäksi melko humoristinen ja meditatiivinen teos. Teos ei ole mitenkään ainoa Cagen teos, jossa sattumalla on tärkeä rooli, ja sattumalla Cage vähensi oman intentionsa merkitystä sävellyksissään. Toisaalta teos on melko yksinkertainen, toisaalta sen esitystä satunnaisesti tarkasteleva voi ihmetellä meneillään olevaa performanssia, eikä välttämättä mitenkään itsenäisesti huomaa, mihin seikkaan tosiasiallisesti pitäisi kiinnittää huomiota. Teos ei aukea helposti ilman selitystä ja sikäli se on oikeastaan aika elitistinenkin teos. Selityksen tarpeeseen liittyy myös teoksen pieni heikkous: kun se ei aukene tarkastelijalle oman oivalluksen avulla ilman selityksiä, siitä tulee vähän kuin selitetty vitsi, jonka hienoin osa menetetään juuri selityksen takia. Silti kyseiseen teokseen kannattaa mielestäni tutustua.

 

ILMOITUS