Superlatiiveilla mainostettua musiikkia

Kun Osmo Tapio Räihälä esitteli YLE Radio 1 -kanavalla ohjelmassaan Soiva puutarha Dutilleuxia ja hänen musiikkiaan, Räihälä tarjosi toiseksi parasta mahdollista musiikkia. Hän totesi, että näin hänen täytyi tehdä, koska parhaan mahdollisen musiikin oli Risto Nordell jo varanut omaan Riston valinta -ohjelmaansa. Mitäs minun nyt sitten pitäisi tehdä? Jääkö tällaiselle diletantille jäljelle edes kolmanneksi parasta mahdollista musiikkia, kun kaupallinen Radio Classic -kanava on varanut itselleen maailman kauneimman musiikin?

On aika kova väite, että mikään kanava tai ohjelma soittaisi juuri maailman kauneita tai parasta mahdollista musiikkia, mutta kun on kysymys klassisesta musiikista, niin pitäähän moiset väitteet uskoa. Onhan kyse sentään korkeakulttuurista. Tai kuten jotkin kokoelmalevyt sen otsikoivat: maailman kauneinta taidemusiikkia. Siis nimenomaan taidetta, jonka takeena on noin tuhatvuotinen perinne, joka on karsinut todella loistavat teokset eli jyvät akanoista.

Onko maailman kaunein musiikki maailman parasta vai paras kauneinta? Vai pitäisikö kysyä, kenen musiikki on täydellistä? Ehkä täydellisyyttä on sittenkin muuallakin kuin Olkiluodossa. Haydn kehui estoitta Mozartia – siis Amadeusta. Brahms puolestaan tuppasi tuntemaan alemmuuskompleksia Beethovenin edessä, joka ihaili Bachia kuten Mozartkin. Schumann puolestaan ihaili Brahmsia ja Chopinin hän julisti neroksi, samalla kun Chopin ihaili Bachia ja Mozartia. Debussy teki selväksi Ravelille, ettei tämän pitäisi enää koskea jousikvartettoonsa ja Stravinsky nimitti Ravelia sveitsiläiseksi kellosepäksi.

Mutta millainen musiikki on täydellistä? André Gide piti Chopinin musiikkia puhtaimpana musiikkina. Pärt sen sijaan ihaili Brittenin ja Machaut'n musiikin puhtautta. Puhtautta? Onko se jonkinlaista tyylillistä rikkumattomuutta vai ties millaista mentaalista hygieniaa? Jotain ylevää, jaloa...? Joskus peittelemättömän tunteellinen romanttisuus, kuten esim. Tšaikovskin Joutsenlammessa, voi kaikenlaisen konstailun keskellä tuntua jopa puhdistavalta, mutta toisinaan sitä sitten kaipaa vastapainoa sentimentaalisuudelle. Joka tapauksessa puhtauden ajatus on hieman idealistinen, kun jo viritysjärjestelmien puhtaus vaihtelee aika tavalla. Olisiko siis Cagen 4'33'' pelkistyneessä hiljaisuudessaan loppujen lopuksi puhtainta mahdollista musiikkia? Kuin Malevitšin Valkoinen neliö valkoisella pohjalla? Vai onko musiikki puhdasta, kun se on absoluuttista musiikkia? Siis parasta mahdollista, kun se on itseriittoista, eikä tarvitse mitään muuta lisukkeekseen? Parhaissa liedeissä tekstin ja musiikin yhteisvaikutus on kuitenkin niin saumatonta, ettei moinen yhdistelmä häiritse, vaan eri elementit tukevat toisiaan.

Mutta vaikka esimerkiksi Webernin miniatyyrit ovatkin viimeisteltyjä ja tyylipuhtaita kuin hiotut timantit, ne eivät näytä saavuttavan suurta suosiota, toisin kuin vaikka Stravinskyn Kevätuhri radikaaliuudestaan ja kantaesityksessä aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta. Voiko musiikki olla parasta mahdollista ilman suurta suosiota? Vai jätetäänkä tämä kysymys ammattimuusikoiden ratkaistavaksi? Toisaalta kun jollain levyllä otsikko on jokin Best of Beethoven, se sisältää koosteen kaikkein puhkisoitetuimpia osia kaikkein puhkisoitetuimmista Beethovenin teoksista, kuten Pateettisesta tai Kuutamosonaatista, Kohtalonsinfoniasta tai yhdeksännestä sinfoniasta, josta tietysti on valittu hymni Euroopan unionille – anteeksi ilolle – eikun vapaudelle – tai Berliinin muurin murtumiselle – siis länsimaiselle kulttuurille... Ehkä tämän takia poikkeukset kaikkein tavanomaisimmasta musiikista ovatkin toisinaan parasta mahdollista terapiaa turtumuksen torjuntaan. Tällaisina kauneuspilkkuina voivat toimia muun muassa Mozartin Dissonanssikvartetto aivan poikkeuksellisen alkunsa takia, Chopinin masurkat yllättävine piirteineen tai vaikka Satien tuotanto, josta on ainakin pönöttävyys kaukana. Kauneus on kaiken taiteellisuuden keskellä myös kaupallisena terminä toimiva, koska siinä ei ole mitään häiritsevää, mutta joskus itse kukin haluaa joskus tulla vähän häirityksi.

Pitäisikö täydellisintä, parasta, kauneinta ja kiinnostavinta musiikkia hakea sen takia teoksista, joissa kaikki mahdolliset hyvät ominaisuudet yhdistyvät? Kelpaisiko sellaiseksi vaikka Palestrinan vokaalipolyfonia? Kaunista? Kyllä. Puhdasta? Kyllä. Täydellistä? Kyllä. Ei silti kuitenkaan vielä puhki soitettua? Ei toki. Siis parasta mahdollista musiikkia? Kyllä. Vai olisiko Gesualdon musiikki kaikessa outoudessaan sittenkin kiinnostavampaa...

ILMOITUS