Diletantti sähköisen musiikin ihmemaassa

Joitain kuukausia sitten meitä muistutettiin pysymättömyydestä, kun uutiset poptähtien kuolemista sekä ravistelivat musiikkimaailmaa että saivat David Bowien ja Princen äänitteet taas myyntilistojen kärkeen. Tähän verrattuna Keith Emersonin kuolema huomioitiin oikeastaan aika vaisusti. Mutta hetkinen! Minunhan piti käsitellä klassista musiikkia...

Siis: Emerson, Lake & Palmer esitti progressiivisen rockin lisäksi omia versioitaan myös klassisesta musiikista, kuten Bartókin Allegro barbarosta ja ennen kaikkea Musorgskin Näyttelykuvista. Paikoitellen Musorgski olisi varmaan ihmetellyt, että mitäs nyt soitettiin – ja laulettiin – eli ehkä sovituksen sijaan voisi sittenkin puhua parafraasista. Yleensähän Musorgskin pianosarjaa kuulee Ravelin ja joskus harvoin Funtekin orkesteroimana, mutta on se houkutellut Tomitankin tekemään oman elektronisen versionsa. Vielä kiinnostavampi on kuitenkin Tomitan versio Holstin Planeetoista. Kuunnelkaa ihmeessä myös Laibach-yhtyeen versio Bachin Die Kunst der Fugesta eli Laibachkunstderfuge – etenkin kun nykyisin on niin muodikasta hyväksyä Bachin soittaminen melkein millaisina sovituksina tahansa.

Se, että klassisen musiikin ulkopuolella toimivat muusikot ovat halunneet tehdä sähköisiä versioitaan tunnetuista klassisista teoksista, kertoo ilahduttavalla tavalla klassisen musiikin suosiosta. Jimi Tenorin levyltä ReComposed löytyy versioita Reichin, Salosen, Boulezin, Satien, Varèsen, Rimski-Korsakovin ja Sviridovin teoksista. Tuloksena on Helsingin kaupunginkirjaston luokittelun mukaan kokeellista populaarimusiikkia. Pekka Airaksinen on puolestaan tehnyt levylleen Inner galaxies sähköiset versionsa parista Bachin kappaleesta sarjasta Das Wohltemperierte Klavier. Mitäköhän Bach-parka olisi ajatellut siitä, että moisten versioiden julkaisijana on Dharmakustannus ja että Vantaan kaupunginkirjasto luokittelee kyseisen levyn new age -musiikiksi?

Pat Metheny on tunnettu jazzin parista, mutta silti hän on soittanut Reichin Electric Counterpointia tekemättä siitä jazzia. Vaikka ajatus sähköisestä musiikista tuokin helposti mieleen rockin, jazzin, teknon tai ambientin, on klassisessakin musiikissa käytetty sähköä, elektroniikkaa ja tietokoneita siinä missä muissakin musiikin lajeissa. Vuodelta 1937 löytyy Messiaenin Oraison ondes martenot -ensemblelle. Jos kappale tuntuu jotenkin tutulta, niin kannattaa kuunnella myös Aikojen lopun kvarteton viidettä osaa. Ehkä tunnetuin teos, jossa ondes martenot on mukana on Messiaenin Turangalîla-sinfonia. Kannattaa myös tutustua Jolivet'n Kolmeen runoon ondes matenot'lle ja pianolle, joka löytyy ainakin Alban julkaisemasta kolmen CD:n paketista Liisa Pohjolan pianoäänitteitä.

Toinen klassinen sähkösoitin on theremin, jota Šostakovitš käytti jo musiikeissaan 1930-luvun elokuviin Yksin ja Ystävättäret. Miten Šostakovitš  käsitteleekään Ystävättärissä Kansainvälistä – siis jo yli 30 vuotta ennen kuin Hendrix esitti versioitaan Yhdysvaltain kansallislaulusta. Viisi vuotta sitten Aho yllätti säveltämällä thereminille ja orkesterille konserton Kahdeksan vuodenaikaa, jossa theremin muistuttaa toisinaan yllättävän paljon ihmisääntä.

1900- ja 2000-luvuilla musiikkia on tehty ties millaisilla sähköujeltimilla, syntetisaattoreilla, elektronisilla vipottimilla ja tietenkin tietokoneilla. Tätä on tapahtunut erilaisten instituuttien kokeilustudioissa, mutta luonnollisesti yhä useammin kotitietokoneilla. On tuotettu sähköisesti aivan uudenlaisia ääniä, on käsitelty ihmisten, eläinten, soitinten ja erilaisista ympäristöistä äänitettyjä ääniä. Tälläkin musiikilla on jo klassikkonsa, kuten Varèsen Elektroninen runoelma tai Stockhausenin Nuorukaisten laulu. Ehkä hieman yllättäen elekrtonista musiikkia on tehnyt myös Nam June Paik, joka tunnetaan paremmin kuvataiteen puolelta. Suomessa nimenomaan sähköisestä musiikista tunnetaan esimerkiksi Erkki Kurenniemi ja Otto Romanowski.

Nykysäveltäjille elektronisten äänten käyttö tai äänten muokkaaminen elektronisesti on aivan tavanomainen mahdollisuus, kuten ilmenee vaikka Lindbergin tai Saariahon tuotannosta. Suosituin esimerkki on varmaankin Rautavaaran Cantus arcticus, jonka linnunlaulua on muokattu elektronisesti.

Kun osa sähköisestä musiikista poikkeaa huomattavasti perinteisestä musiikista, sähköisen musiikin luokittelu voi toisinaan olla haasteellista: mikä kaikki kuuluu populaarimusiikin puolelle ja mikä klassiseen musiikkiin tai ehkä vielä johonkin muuhun? Pääkaupunkiseudun kirjastoilla on ainakin välillä vaikea päättää, mikä kaikki kuuluu ambientiin, mikä elektroniseen, mikä kokeelliseen populaarimusiikkiin tai new ageen tai jopa syntikkamusiikkiin, ellei sitten klassiseen. Ainakin joitakin Mika Vainion tai Vladislav Delayn kappaleita voisi aivan hyvin soittaa Yleisradion Ajassa soi -ohjelmassa ja samalla erinäiset Saariahon teokset, muun muassa Cloud Music tai Près, voisivat aivan hyvin soida Jukka Mikkolan toimittamassa ohjelmassa Avaruusromua. Tähän kysymykseen liittyen kuukauden levyksi voikin valita defunsemble-yhtyeen kaksois-CD:n Define Function ja kysyä, onko Nuorvalan Boost klassista vai popmusiikkia ja välillä vielä aasialaista sellaista?

ILMOITUS