Näistä Sibelius-levyistä en haluaisi luopua

Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhla on Yleisradiolle todellinen kultakaivos. Yksi ties kuinka monista ohjelmista, joilla Yleisradio näihin juhliin osallistuu, on Yle Radio 1:n Näistä Sibelius-levyistä en luovu. Tähän juhlaan on aihetta kaikilla musiikin ystävillä, ja niinpä minäkin listaan nyt joitakin niistä Sibelius-levyistä, joista en haluaisi luopua, vaikka joudunkin luopumaan viimeistään siinä vaiheessa, kun minusta on jäljellä enää maata, matoja ja misääriä.

Vaikka kylmän sodan uhka näyttää pahasti nostavan taas päätään, en sittenkään ota listalleni Finlandiaa, Ateenalaisten laulua, Jääkärien marssia tai Karelia-sarjaa. Jos haluaisin mahdollisimman monikulttuurisen valinnan, olisi se Viulukonsertto, varmaankin kansainvälisesti yksi tunnetuimmista ja esitetyimmistä Sibeliuksen kappaleista. Toisaalta sekin on niin puhki soitettu, että Osmo Tapio Räihälä kaipasi jo radiosarjassaan Sinfoninen takoja kansalaisaloitetta ”En tahdo enää 2016” eli että pidettäisiin taukoa Viulukonserton soittamisessa. Ymmärrettävä kampanja, mutta ei kerrota tätä eräälle pikkupojalle, joka kuuntelee älypuhelimesta Viktoria Mullovan esitystä niin tiukan antaumuksellisesti, että hän tuskin tulee jäämään ulkopuoliseksi klassisesta musiikista.

Oikeastaan Sibelius-levylistan pitäisi ilman muuta sisältää suosikkilevytykset hänen sinfonioistaan, mutta valitaan tähän nyt kuitenkin niistä vain yksi. Muinaisessa lastenohjelmassa Teletapit innostuivat milloin mistäkin jutusta: ”Uudestaan!” Kuunnellaan siis taas Simon Rattlen ja Philharmonia-orkesterin levytys, jossa Viides sinfonia jatkaa niin luontevasti siitä, mihin Öinen ratsastus ja auringonnousu loppuu. Tämä oivallus toteutuu tosin vain LP-versiossa, koska CD-julkaisussa näiden teosten järjestystä ei ole huomattu säilyttää.

Tänä vuonna olen ilokseni kuullut elävänä esityksenä sekä Loviisa- että Hafträsk-trion, mutta silti Sibeliuksen varhaisteoksista vasta opuksen 5 h-molli-Impromptu ihastuttaa välittömästi kauneudellaan. Tämä ja saman opuksen viimeinenkin Impromptu ovat kuitenkin peräisin melodraamasta Svartsjukans nätter, jota esitetään harvoin. Ehkä syynä on hankala esiintyjäkokoonpano, jossa pianotrion lisäksi mukaan pitäisi saada vielä laulaja ja lausujakin. Kysymys: pitäisikö pianoimpromptujen soittajan tuntea Runebergin runo kyseisestä melodraamasta? Vaikka kappaleesta löytyy ammattilaistenkin levytys, kuuntelen useammin jo aikaisemmin julkaistua Helsingin konservatorion oppilaiden esitystä, jossa Emma Partanen, Laura Mansnerus ja Pia Korteala musisoivat heleä-äänisen Katriina Kerppola-Hämäläisen kanssa Lasse Pöystin resitoidessa runoa. Mitä opimme tästä? Älkää nipistäkö koulutusmäärärahoista!

Miten yhdistetään modernius, rajuus ja kauneus, uusi ja muinainen? Kuunnelkaa Luonnotarta. Mikä laulu, mikä orkesteriteos! Monista hienoista esityksistä kuuntelen eniten ehkä Taru Valjakan esitystä Paavo Berglundin johtaman Bornemouthin sinfoniaorkesterin kanssa. Esteettinen elämys voi olla yllättävän vakuuttava, vaikka itse tarina onkin ihan täyttä legendaa.

Pysytään vielä lauluissa, koska ne olivat Sibeliuksen pienimuotoisista teoksista parhaimpia. Onko näin? Kuunnelkaa vaikka Tom Krausen ja Elisabeth Söderströmin kokonaislevytystä melkein kaikista lauluista. Toki monilta muiltakin laulajilta löytyy hienoja esityksiä, mutta tavallisesti pienempinä annoksina.

Göteborgin sinfoniaorkesterin levyltä löytyy Neeme Järven johtamana Sibeliuksen vähemmän tunnetuista teoksista kiehtovimpia: Dryadi, Tanssi-intermezzo, Pan ja kaiku sekä orkesterisarja näytelmämusiikista Joutsikkiin. Paljon tunnetumpaa näytelmämusiikkia kyseisellä levyllä on Belsazarin pidoista tehty orkesterisarja. Kiinnittäkää huomiota Itämaisen kulkueen lyömäsoittimiin.

Musiikki Shakespearen näytelmään Myrsky on näytelmämusiikeista kuitenkin suosikkini. Kokonaislevytykset ovat hienoja, mutta kuitenkin välillä palaan Leif Segerstamin johtamiin orkesterisarjoihin. Helsingin kaupunginorkesteri soittaa häkellyttävän kauniisti. Toivottavasti Segerstam jaksaa käyttää taikasauvaansa vielä pitkään.

Sibeliuksen viimeisistä teoksista Tapiolaa ei voi sivuuttaa. Herbert von Karajan saa vuoden 1984 levytyksessään Berliinin filharmonikoista esiin Tapiolan dissonanssit tavalla, jota en ole muista äänitteistä kuullut. On hämmästyttävää, kuinka koskettavan kauniita riitasoinnutkin voivat olla, kun ne ovat oikeassa paikassa.

Sibeliuksen merkittävintä kamarimusiikkiteosta ei vain voi jättää pois: d-mollijousikvartetto Voces intimae. Satuin itse tutustumaan siihen Kööpenhamina-jousikvartetin esittämänä, joten nostalgiasyistä valitsen nyt kyseisen vanhan levytyksen. Esitys on luonteeltaan hieman mietteliään oloinen. Teosta voisi esittää paikoitellen aggressiivisemmillakin äänenpainoilla, mutta välttämätöntä se ei kai ole. Eiköhän tämäkin esitys saa hymyä huulille vielä kuolinhetkenäkin? Onkohan kyseistä sävellystä silloin edes kuultavana?

Vielä ennen lopetusta yksi kuriositeetti: onko kuinka yleisesti tiedossa, että Sibeliukseltakin löytyy Työkansan marssi? No eihän J. H. Erkon teksti erityisen taisteleva ole, mutta loppuu kuitenkin sentään tekstiin: ”Työn kunnia, työn arvo, ne ja valistus on toivomme, kaikk’ oikeudet tasaiset, tiet avoimet ja veljein vertaisuus.” Löytyy ainakin Astrid Riskan johtaman Jubilate-kuoron esityksenä.

Pitäisikö lopuksi valita sellainen levy, jossa on eniten hiljaisuutta? Tekikö Sibelius johncaget jo ennen John Cagea? Tiedä häntä, mutta joka tapauksessa hän totesi jo 1940-luvulla radiohaastattelussa kuinka ”Täällä Ainolassa tämä hiljaisuus puhuu”.

ILMOITUS