Diletantti rytmi-invaliditeettia torjumassa

Mitä ihmettä aivotutkija Oliver Sacks kertookaan Erin Hannon ja Sandra Trehubin tutkimuksista kirjassaan Musikofilia? Puolivuotinen vauva havaitsee vaivattomasti kaikki rytmivaihtelut, mutta vuoden ikäisen kyky havaita rytmivaihteluja on jo kaventunut, vaikkakin tarkentunut. Samalla Sacks toteaa menevänsä itsekin sekaisin tangojen, mambojen, jazzin ja afrikkalaisten polyrytmien parissa, koska hän on kasvanut läntisen klassisen musiikin yksinkertaisten rytmien parissa. Pitäisikö vauvoilta siis kieltää länsimainen ja etenkin klassinen musiikki ja kuunteluttaa heillä afrikkalaista musiikkia ja Elvin Jonesia tai Tony Williamsia?

Lainasin itse hädissäni Fela Kutin koko tuotannon. Jos vaikka sisäinen lapseni sittenkin vielä pystyisi korjaamaan jo syntyneen vahingon... Kirjaston varausjärjestelmä katkaisi minulta kuitenkin tämän yrityksen. Viime viikolla kuuntelin sen sijaan Yleisradiosta Iiron musiikkiluokkaa, jonka yksi tärkeimmistä tahattomista opetuksista oli se, että rytmiä käsiteltäessä klassinen musiikki loistaa poissaolollaan. Pitääkö klassiselle musiikille tosiaan asettaa ikärajasuositus? Onko K-18 tarpeen? Vai laitetaanko muksut tanssimaan Stravinskyn Kevätuhrin uhritanssia heti kun vain suinkin pystyvät ja huitomaan Lindbergin Arenan tahtiin? Ainakin sisäistäisivät riittävän aikaisin, kuinka kuolemanvakava asia kilpailukyky on yhteis(?)kunnassamme.

Voisihan sitä kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan Peter Erskineä Mark-Anthony Turnagen Erskine-konsertossa rummuille ja orkesterille, mutta yleisesti ottaen kovin konstikkaita rytmejä ei oikein irtoa edes klassisen musiikin tansseista. Ei barokin tanssisarjoista, ei Straussien valsseista tai Chopinin masurkoista. Tilanne ei paljoa parantunut, vaikka Satie jätti Gnossiennes-kappaleissaan tahtiviivatkin pois.

Kuitenkin: Iiro Rantala esitteli viisijakoista rytmiä Paul Desmondin kappaleella Take Five, mutta esimerkiksi olisi kelvannut myös Tšaikovskin Pateettisen sinfonian toinen osa. Tässä ei ole kuitenkaan mitään kovin yllättävää, joten ehkä konstikkaampi esimerkki (myös selittää – katso nuotteja) löytyy vaikka Prokofjevin Yhdeksännen pianosonaatin viimeisestä osasta, jossa pisteellisen rytmin (puolitoista + puoli yksikköä) alla onkin viisijakoinen kuvio. Hieman samantapaisella tempulla saa Debussy aikaan vaikutelman utuisesta häilyvyydestä kappaleessaan Rêverie jakamalla saman ajan yhtä aikaa sekä kolmeen että neljään osaan. Myös Griegin Notturnon unenomainen tunnelma syntyy paljolti rytmisen häilyvyyden avulla.

Kun epäsäännölliset rytmit ovat klassisessa musiikissa harvinaisia, niitä on aika helppo käyttää huumorin aikaansaamiseksi, kuten teki Beethoven nyrjäyttäessään rytmiä hieman kompuroivan oloiseksi kahden ensimmäisen pianokonserttonsa finaaleissa. Poikkeuksellisilla rytmeillä voi tavoitella myös kansanomaisuutta, kuten esimerkiksi Liszt Unkarilaisessa rapsodiassaan numero kuusi, jonka keskiosa on aika vinkeä.

Rytmistä kompleksisuutta löytyy klassisesta musiikista helpoimmin varmaankin modernista musiikista. Miltäs kuulostaisi vaikka Stravinskyn Movements for Piano and Orchestra? (On muuten hämmästyttävää huomata, että Svjatoslav Richterkin on esittänyt tätä kappaletta!) Joka tapauksessa yksi säveltäjä nousee aivan omaan luokkaansa, jos haluaa yhdistää klassisen musiikin ja rytmisen monimuotoisuuden: Messiaen. Kannattaa aloittaa vaikka Lintukatalogista. Kun olen kuunnellut sitä rytmin näkökulmasta (vai pitäisikö sanoa ennemminkin kuulokulmasta? Kuinka näkökeskeinen kulttuurimme onkaan…), ymmärrän ehkä hieman paremmin, miksi Messiaen piti lintuja niin loistavina muusikoina. Toki Messiaenin laajaa ja monipuolista tuotantoa kannattaa kuunnella muistakin syistä. Niistä muista syistä, joista klassinen musiikki on yleisemmin saanut ansaitsemaansa arvostusta.