Klassinen musiikki Disneyn mukaan?

Saska Saarikoski kuvaa 7.6.2015 Helsingin Sanomissa Disney-risteilyn tekopirteyttä ja pinnallisuutta artikkelissaan "Maailma Mikki Hiiren mukaan". Hän kokee vastaan tulevat eläinhahmot jotenkin kammottavalla tavalla elottomiksi ja arvelee, että tämä voi johtua hänen lukemastaan B. G. Ballardin kirjasta Millenium People, jossa terroristit hyökkäävät elokuvateattereihin ja taidemuseoihin, koska ne kaikki ovat ihmisten aivoja mädättävää Walt Disneytä keskiluokalle. Ajatus on ehkä yliampuva, mutta kuinka pahasti disneyfikaatio voi pinnallistaa klassista musiikkia?

Saarikoski siteeraa Christophe Bruchanskya, jonka mukaan disneyfikaatio on ”– – todellisuuden dekontekstualisointia ja sen uudelleenpakkaamista massakulutuksen kannalta ihanteelliseen yksinkertaiseen muotoon”. Paljonko klassista musiikkia kuunnellaan syntyaikaansa verrattuna aivan toisenlaisessa kulttuurissa ja toisenlaisessa tarkoituksessa, tuntematta teoksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä? Kuunnellaanko vaikka Šostakovitšin Leningrad-sinfoniaa kuin elokuvasoundtrackiä ties mistä toimintafilmistä, vai tietoisena Hitleristä, Stalinista ja Leningradin piirityksestä toisessa maailmansodassa sekä Šostakovitšin myöhemmin tarjoamista tulkintaohjeista? Tavoitellaanko Bachin kantaateilla esteettisiä elämyksiä vai hartaudenharjoitusta? Onko Schubertin Forelli vain viehättävä lied vai vertaus Schubertin ajan yhteiskunnan urkintakoneistosta, joka nappasi ymmärtämättömän lörpöttelijän varomattomista sanoista vankilaan?

Absoluuttinen musiikki toimii kuitenkin juonien, sanojen, otsikoiden ja selitysten ulkopuolella, ja esimerkiksi Jukka Tiensuu on ollut haluton selittelemään teoksiaan, kun hän on antanut pelkän musiikin puhua puolestaan. Miten tällainen omilla ehdoillaan toimiva musiikki voisi jotenkin irrota mistään yhteydestä sellaisella tavalla, että se disneyfioituisi? Niinkö, ettei kuulija tiedä mitään säveltäjän muusta tuotannosta, milloin ja millaisessa kulttuurissa teos on sävelletty tai sitä ympäröivän klassisen musiikin historiasta? Tämä kysymys voidaan esittää melkoisesta määrästä sinfonioita, sonaatteja, kamarimusiikkiteoksia ja ties mitä teoksia. Konserttien ohjelmalehtiset kyllä pyrkivät paikkaamaan tiedon puutteita, vaikka ohjelmassa olisikin kappaleita täysin toisiinsa liittymättömiltä aikakausilta. Radio ei voi kuitenkaan jatkuvasti luennoida soittamastaan musiikista, vaikka tarjoilisikin vajassa tunnissa aivan sekalaisen sillisalaatin. Vieläkin pahempaa radiossa ovat erilaiset typerä tunnarit, joita pitää soittaa ties missä aivan tarpeettomissakin väleissä. Sellaisilla pystyy kaupallistamaan jopa ei-kaupallisen klassisen kanavan.

Aika usein säveltäjät ovat itsekin ottaneet teoksistaan palasia alkuperäisestä yhteydestään, kun he ovat koonneet baleteistaan tai näytelmämusiikeistaan orkesterisarjoja konserttikäyttöön. Osa musiikista on jäänyt pois ja jäljelle jäänyt sarja esitetään irrallaan taustalla olleesta juonesta. Kuinka moni onkaan kuunnellut Griegin Peer Gynt -sarjoja, vaikka ei olisi koskaan nähnyt tai lukenut Ibsenin näytelmää tai kuullut näytelmämusiikkia kokonaisuudessaan? Ehkä Peer Gynt -musiikki ei ole tästä huolimatta aivan pinnallinen tekele, vaikkei se kuuluisikaan Griegin vakavimmin otettaviin teoksiin. Silti kuuntelen mieluummin Sibeliuksen Myrsky-sarjoja – vaikka ilman Shakespearen näytelmää.

Ehkä klassinen musiikki pinnallistuu helpoiten silloin, kun se soitetaan aivan puhki. Aika räikeä esimerkki tuli radiosta, kun Wienin filharmonikot soittivat Schönbrunnissa 15. toukokuuta Zubin Mehtan johdolla joukon kaikkein loppuun kalutuimpia pohjoismaisia hittiklassikoita: Nielsenin alkusoitto Naamiaisista, Griegin ensimmäinen Peer Gynt -sarja, Sindingin Kevään kohinaa, Sibeliuksen Finlandia ja Lumbyen Kööpenhaminan rautatiegaloppi. Viihteellisyyden kruunasi Johann Straussin Wieniläisverta. Konsertin kiinnostavimmaksi numeroksi jäi Richard Straussin alkufanfaari.

Disneyfioiko Disney itse klassista musiikkia käyttäessään sitä Fantasiassaan? Tuskin sen enempää kuin mitä muutkaan klassista musiikkia käyttäneet elokuvat. Ehkä ne liittävät turhankin voimakkaasti assosiaatioitaan klassisiin kappaleisiin, mutta klassinen musiikki on kuitenkin suosiostaan melkoisesti velkaa elokuvalle.

Aikuistuneiden kulttuurintutkijoiden on helppoa nähdä Disney-hahmojen takana lymyävä Iso Kapitalistinen Business, mutta lapsille kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea viihde ja tästä näkökulmasta Saarikosken artikkeli näyttää käsittelevän aika voimakkaita, vaikkakin kiinnostavia, ylitulkintoja. Siitäkin huolimatta, että tietysti Disney-yhtiö haluaa aikuisten rahat. Lasten viihteessä nähdään enemmän, kuin mitä siinä on ja korkeakulttuuri nähdään vähempänä, kuin mitä se parhaimmillaan voi olla. Toisaalta kyllä hieman ajatteluttaa, kun Los Angelesin filharmoninen orkesteri musisoi Walt Disney -konserttitalossa… Onko Disneyn arvosteleminen niin last season kuin Saarikoski toteaa? On tai ei, silti on syytä kysyä, onko pinnallisuuden arvosteleminen jo sitä?

 

ILMOITUS