Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa?

Törmäsin vuodenvaihteessa sattumalta viime vuoden viimeiseen Sana-lehteen, ja siinä olikin Markus Partasen teksti Sibeliuksen hyvinkin epädogmaattisesta uskonnollisuudesta ja uskonnollisesta musiikista. Sibelius oli luonnollisesti oman aikansa ja yhteiskuntansa tuote, joten hänen uskonnollisuutensa tuskin yllättää. Paljon yllättävämpää on se, että hän oli vapaamuurari ja jopa sävelsi musiikkia vapaamuurarien rituaaleihin.

Muistikohan Sibelius jäseneksi liittyessään, että hänen kanssaan Symposion-piirissäkin istunut Merikanto oli säveltänyt Ilmari Kiannon Nälkämaan laulun, jossa vaiennettiin ”vainojen virmoja” vaatimuksella: ”Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!”?

Miltä Sibeliuksen vapaamuurarimusiikki, Musique religieuse opus 113, kuulostaa? Moni yksittäinen kappale kuulostaa kohtuullisella modernismilla maustetulta virreltä. Myös pelkästään soitettavat numerot ovat hartaita, selkeästi rituaaleihin tarkoitettuja. Yksi osista lainaa Andante festivoa, mikä saattaa vaikuttaa kyseisen kappaleen tulkintaan. Tuskin kovinkaan moni hätkähtäisi, jos musiikkia käytettäisiin tavallisessa jumalanpalveluksessa. Samasta syystä musiikki ei hätkäytä muutenkaan kuunneltaessa. Kun en ole vapaamuurari, en voi tietää, kuinka hyvin se toimii alkuperäisessä tarkoituksessaan.

Ilmeisesti vapaamuurarius vetosi Sibeliuksen myyteistä kiinnostuneeseen, mystisyyteen taipuvaiseen luonteeseen, mutta Raamattu tai kristinusko eivät kuitenkaan inspiroineet häntä erityisen merkittäviin teoksiin, vaan paljon tärkeämpiä vaikuttajia näyttävät olleen Kalevala ja luonto. Sibelius ei säveltänyt Raamatun luomiskertomusta kuten Haydn, vaan Luonnottaren. Hänen teostensa sankareita eivät ole Mooses ja Aaron kuten Schönbergillä tai Jeesus, kuten niin monissa passiossa on, vaan Lemminkäissarjan nimihenkilö tai Väinämöinen Pohjolan tyttäressä. Vaikka Dryadi, Bardi ja Aallottaret eivät olekaan Kalevalasta, eivät ne myöskään ole Raamatusta.

Sibeliuksen viimeisen suuren orkesteriteoksen, Tapiolan, rinnalla seuraava opus eli vapaamuurarimusiikki jää väistämättä vaatimattomaksi. Tämä teospari tuo väkisinkin mieleeni Gallen-Kallelan maalauksen Vanitas. Pakanuus ja kristinusko. Sen etualalla kannon ja kaadetun männyn vieressä savuaa hiipuva nuotio ja taustalla pimenevän illan valossa silhuettimaiset hahmot rakentavat kivistä kirkkoa ristin ympärille. Pariisin paviljongin kupolifreskoja varten tehdyssä luonnosversiossa mäntyä vasten nojaa lisäksi – pahaenteisen tuntuisesti? – hylätyn oloinen kannel. Maalaus ei näytä mitenkään itsestään selvästi juhlivan siirtymistä pakanuudesta kristinuskoon, vaan suhtautuminen siirtymiseen tuntuu enemmän tai vähemmän ambivalentilta tai vähintäänkin haikealta.

Kristillinen kulttuuri ei ollut kovin hedelmällinen lähtökohta Sibeliuksen sävellystyölle. Oliko kristinusko hänelle liian tuttu, liian lähellä ja tarvitsiko hän vieraampien myyttien vierautta ruokkimaan mielikuvitustaan? Jotenkin kristillisyys näyttää jämähdyttäneen hänet hieman ummehtuneeseen virsien, hymnien ja koraalien maailmaan. Sen sijaan jo hänen läpimurtoteoksensa oli Kullervo. Sibeliukselta löytyy kuitenkin todella hieno laulu, jossa Viktor Rydbergin teksti yhdistää luonnon ja Jumalan ennemminkin kysyvästi kuin uskonvarmuutta julistaen: På verandan vid havet. Hämmästyttävän moderni laulu ja myös yksi niistä, jonka piano-osuudesta Sibelius itse teki orkesteriversionkin. Aivan jotain muuta kuin Beethovenin laulu Die Ehre Gottes aus der Natur eli Jumalan kunnia luonnossa.

Kuinka toisella tavalla onkaan kristinusko inspiroinut toista suomalaista vapaamuuraria, Kokkosta, jonka keskeisiin teoksiin kuuluvat muun muassa ooppera Viimeiset kiusaukset ja Requiem. Pitäisikö näitä teoksia kuunnellessa tai esittäessä muistaa, että niiden säveltäjä oli vapaamuurari? Ehkä ei kuitenkaan sentään. Silti vapaamuurarien rooli suomalaisen musiikin huipulla on hämmästyttävä. Samoin on hämmästyttävää, että ihmiset, jotka säveltävät julkisesti kuultavaksi ihmeen kaltaista musiikkia, hakevat jotain muita ihmeitä jostain suljetusta sisäpiiristä. Kenen tahansa avoimesti havaittavissa oleva elämä on aivan riittävän arvoituksellinen ihme ja musiikki on yksi kiehtovimmista ihmeistä lukemattomien muiden ihmeiden joukossa.

Onko sillä paljoakaan väliä, että tunnetut säveltäjät ovat olleet vapaamuurareita? Tänä päivänä maailmaan paljon enemmän vaikuttava suljettu sisäpiiri taitaa löytyä Bilderberg-ryhmästä. En ole kuullut kerrottavan, soitetaanko kyseisen ryhmän kokouksissa mitään musiikkia, mutta hyvä ehdokas voisi olla Bachin kantaatti Ich habe genug. Ehkä vielä ajankohtaisempi kysymys on, millaisia sisäpiirejä löytyy Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen vapaakauppaneuvottelujen ympäriltä. Jos jokin sopimus syntyy, niin sittenhän nähdään, vievätkö markkinavoimat investointisuojasopimuksella valtiollista lainsäädäntöä kuin pässiä narussa. Yhteistä kyseisen sopimuksen ja vapaamuurariksi liittymisen kanssa näyttää olevan se, että kummassakin tapauksessa ostetaan enemmän tai vähemmän sika säkissä.

 

ILMOITUS