Klassista musiikkia Eurolandiasta?

Suomen kaksikymmentävuotinen jäsenyys Euroopan unionissa ei ole eurobarometrin mukaan saanut suomalaisia tuntemaan itseään juuri sen enempää tai vähempää eurooppalaisiksi kuin ennen jäsenyyttä. Ei kai tämän pitäisi yllättää, vaikka unioni-intoilijat ajattelisivatkin eurooppalaisuudesta mitä tahansa. Ehkä eurooppalaisuudella on kuitenkin hieman unioniakin pitemmät perinteet, kuten esimerkiksi kristinusko (sekä hyvässä että pahassa) lisääntyneestä maallistumisesta huolimatta. Jopa klassisen musiikin yli tuhatvuotisen perinteen rinnalla EU:n taival tuntuu identiteetin rakentajaksi kovin lyhyeltä.

Klassisen musiikin pyhä kolminaisuushan on Bach, Mozart ja Beethoven, mutta mitäköhän Beethoven olisi ajatellut EU:sta tai siitä, että sen palvelukseen on yritetty valjastaa hänen Yhdeksännen sinfoniansa hymni ilolle? Luulen että Beethovenin näkökulma oli vieläkin globaalimpi. Mozartin aikaan turkkilaisuus oli muotia ja hänen pianosonaateistaan tunnetuin onkin A-duuri- eli 11. sonaatti, joka päättyy Turkkilaiseen rondoon. Toki tunnettuja ovat myös hänen Viides viulukonserttonsa – lempinimeltään Turkkilainen – sekä ooppera Ryöstö Seraljista. No viime aikoina puheet Turkin jäsenyydestä EU:ssa ovat jotenkin hiljentyneet. Bachin voi puolestaan jälkiviisaasti yhdistää eurooppalaisuuteen kristinuskon ja polyfonisen musiikin pitkän perinteen kautta, mutta ei kai vaan hänen luterilaisuutensa ollut vähän impivaaralaista…?

Siitä pitkästä perinteestä on huomattavasti myöhemmin ammentanut muun muassa Kurtág pitäessään tärkeimpinä opettajinaan Monteverdiä ja Schütziä, vaikka opiskelikin Budapestissa ja Pariisissa ja sai vaikutteita Weberniltä. Franz Lisztin musiikkiakatemiasta on Kurtágin lisäksi tullut Bartók, Kodály ja Ligetikin, mutta Unkarin jäsenyys EU:ssa herättää nykyisin lähinnä kiusallista vaivautuneisuutta.

Stravinskyn vaikutus moderniin klassiseen musiikkiin on vertaansa vailla, mutta Igor Suuren teosten aiheet menevät usein vanhoihin kertomuksiin. Venäläisten balettien jälkeen Pergolesin teokset menivät uusiksi Pulcinellassa ja sitten Apollon musagète vei uusklassisen musiikin antiikin Kreikan tarinoihin. Pidän kuitenkin enemmän Orpheuksesta ja ehkä Oedipus Rexistäkin. Nykyinenkin Kreikka ratsastaa niin vahvasti vanhalla maineellaan, että rahaliiton jäsenyyskin ratkesi lähinnä kulttuurisyillä: eihän demokratian kehtoa voinut jättää ulkopuolelle, vaikka taloustilanne ei ollutkaan vahva. Yhtä hyvin rahaliiton jäsenyyskriteerinä olisi voinut käyttää mainetta klassisessa musiikissa. Olisivatko Theodorakis ja Xenakis olleet riittäviä näyttöjä vai olisiko nykytragedia jäänyt syntymättä? Venäjältä ja Neuvostoliitosta on kyllä tullut liuta merkittäviä säveltäjiä: Stravinskyn lisäksi Tšaikovski, Musorgski, Rimski-Korsakov, Rahmaninov, Skrjabin, Prokofjev, Šostakovitš, Schnittke, Gubaidulina, Ustvolskaja ynnä liuta vähemmänkin merkittäviä. Onko Sveitsi muuten demokraattisuudessaan lähimpänä antiikin Kreikan perinnettä? Pitäisiköhän tätä kysyä Holligerilta?

Tänä vuonnahan juhlitaan 150-vuotissyntymöpäiväjuhlia sekä Suomessa että Tanskassa eli Sibeliuksen ja Nielsenin syntymäpäiviä, mutta onko kyseisen juhlinnan kannalta mitään merkitystä sillä seikalla, että molempien sankareiden kotimaat ovat nyt EU:n jäseniä? Varmaankin molemmat asennoituisivat nykypäivänä länsimielisesti, mutta mistäköhän tänä päivänä löytäisi jonkun, joka olisi samalla tavalla yhtäaikaisesti sekä voimakkaan isänmaallinen että selkeän kansainvälinen kuten Sibelius, jolla nämä ominaisuudet eivät tunnu sulkeneen toisiaan pois?

Halusimme tai emme, Euroopan unioni on tällä hetkellä osa eurooppalaisuutta, mutta kovin vahvasti ennemminkin hallintojärjestelmänä – jonka demokraattisuudestakaan ei ole ollut yksimielisyyttä – kuin arvoyhteisönä tai rauhanprojektina, joina sitä on markkinoitu. Eurooppalaisuus on ollut ja on kuitenkin jotain paljon enemmän ja siksi tuntuu jokseenkin hassulta yrittää mitata identiteetin eurooppalaisuuden asteen riippuvuutta unionin jäsenyydestä. Ehkä asiaan pitäisi palata sadan vuoden päästä, jos Euroopan unioni ymmärretään silloin vielä saman kehityskaaren jatkumoksi, jossa nyt ollaan menossa. Unionin idealistisessa tausta-ajatuksessa on paljon kaunistakin, mutta käytännön toteutus on ollut aika kompuroiva. Vaikka rauha on toistaiseksi onneksi säilynyt, valtataistelu tuskin on vähentynyt. Pitäisikö aina sopivissa yhteyksissä esittää Mozartin Figaron häitä muistuttamassa vallasta ja sen väärinkäytön riskeistä?

 

ILMOITUS