Syntistä rakkautta oopperalavalla

Viime lauantaina Kansallisoopperan ohjelmistoon tuli jälleen Debussyn Pelléas ja Mélisande. Hienoa! Sitä ei ole ollut ohjelmistossa liian usein. Musiikki on hämmästyttävän kaunista, kun ottaa huomioon, että oopperan tarinassa vaimo, Mélisande, pettää miestään, Golaudia, miehen velipuolen, Pelléaksen kanssa ja lopuksi Golaud tulee ottaneeksi hengiltä pettäjät. Perusjuoni on siis melkein tympeän vanhanaikainen, mutta noin sata vuotta sitten Sibelius ja Faurékin innostuivat Maurice Maeterlinckin symbolistisesta näytelmästä ja sävelsivät siihen näytelmämusiikkia. Heidänkin musiikkinsa on yllättävän kaunista, mutta ehkäpä juonen traagisuus saa tyyliltään odotusarvoisemman musiikin Schönbergin myöhäisromanttisessa sinfonisessa runossa. Onneksi Pelléas ja Mélisandea ei sentään ole sävelletty kaksitoistasäveljärjestelmällä!

Tarina olisi aika tylsä, ellei siinä kuin ohimennen heitettäisi kysymyksiä siitä, kuinka tarkoituksellisia kulloisetkin tapahtumat ovat tai eivät ole tai etenevätkö sattumukset sittenkin johdonmukaisesti ja missä määrin itse kukin on vastuullinen teoistaan. Ehkä juuri tämän takia Debussyn musiikki on niin sopivaa. Se kun ei etene samanlaisella järkähtämättömällä johdonmukaisuudella kuin esimerkiksi Beethovenin Kohtalonsinfonia, vaikkei se toisaalta ole myöskään mikään sattuman sanelema juttu.

Kolmiodraama tuntuu nykypäivän yhden yön suhteiden, fuckbuddyen, helposti saatavien avioerojen, uusperheiden, monisuhteiden ja ties millaisten suhteiden maailmassa aika vanhanaikaiselta, mutta perinteisessä oopperassa sitä ei ole helppo välttää: aihetta käsittelevät muun muassa Wagnerin Tristan ja Isolde, Verdin Naamiohuvit, Bergin Wozzeck, Aarre Merikannon Juha ja Tšaikovskin Jevgeni Onegin. Vaikka kolmiodraamat päätyvät joskus tavallisessakin arkielämässä hirveisiin katastrofeihin, olisiko sittenkin tänä päivänä mielenkiintoisempaa, jos sankaritenori vaikka pohtisi aariassaan, sattuko hän olemaan perinteisessä heterosuhteessa vai transseksuaalisessa lesbosuhteessa?

No kolmiodraamakin tuntuu sentään enemmän elävästä elämästä otetulta kuin oopperat, joissa seurataan jännityksellä, pysyykö sankari selibaatin avulla uskonnollisesti puhtaana vai repsahtaako seksiin. Tämän takia en ole aina niin innostunut Wagnerin Tannhäuserin tai Parsifalin juonesta. Eipä silti, kyllähän Steve Vai vielä vuonna 1993 ihmetteli kappaleessaan Sex & Religion, että pitääkö aina tehdä valinta seksin ja uskonnon välillä. Miksei Jumalaa voisi rakastaa sängyssä? Hups, nyt lipsahti taas klassisen musiikin ulkopuolelle, mutta palataan oopperaan… Onneksi minulla on paha tapa kuunnella oopperoita keskittyen pääasiassa musiikkiin eikä juoneen. Musiikin laadun varassa ooppera viime kädessä kuitenkin seisoo tai kaatuu, oli libretto millaista liirumlaarumia tahansa. Rakkautta ja kuolemaahan oopperoissa tuppaa joka tapauksessa olemaan – milloin millaisenakin muunnelmana.

ILMOITUS