Ostaisitko Rodolfolta käytetyn läppärin?

Toukokuun viimeinen viikonloppu meni kunnon rilluttelun parissa. En hurjastellut itse, vaan seurasin Taideyliopiston opiskelijoiden yhteistuotantoa Puccinin La Bohèmesta, joka on mielestäni yksi parhaista oopperoista ja Puccinin paras, jos se esitetään kurinalaisesti. Oopperan keskeiset henkilöthän ovat kaikkea muuta kuin kurinalaisia. He muodostavat nimenomaan stereotyyppisen kuvauksen taiteilijoiden ja filosofien oletetusta boheemiudesta jopa siinä määrin, että voi kysyä, onko teos koominen tragedia vai traaginen komedia.

Vitseissä on joka tapauksessa totta enemmänkin kuin toinen puoli, kun monen työelämä ja ihmissuhteet ovat nykyisin vain pätkistä ja silpuista koostettua rimpuilua, minkä takia ohjaajan onkin helppo siirtää ooppera omasta ajankohdastaan nykypäivään. Maisemien muuttaminen, Rodolfon kynän vaihtaminen kannettavaan tietokoneeseen tai Marcello maalaamassa spraymaaleilla eivät muuta tarinan perusasetelmia. Boheemeista jää miettimään, selviävätkö he kyseenalaisella nokkeluudellaan sellaisista hankaluuksista, joita he eivät olisi kohdanneet, jos olisivat aikaisemmin toimineet viisaammin. Missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin olosuhteiden uhri? Entä jos Ville Saukkonen olisikin ohjannut päähenkilöistä täysin rappiolla olevan sekakäyttäjien nistijoukon?

Ensivaikutelmaksi oopperasta jää helposti ihmettely, että onko siinä oikeastaan mitään kunnon juonta ollenkaan, vai onko kyse vain musiikin siivittämästä kohelluksesta, mutta kyllä tarinalla on teoksen läpi käyvä punainen lankakin: kuinka luotettavuuden ja luottamuksen jatkuva puute aiheuttaa epäluuloa tulevaisuutta ja toisia ihmisiä kohtaan. Kun itse kukin toimii vähän väliä epäluotettavalla tavalla ja tietää muidenkin toimivan samoin, elämää on vaikea rakentaa pitkäjänteisesti. Tämä näkyy läheisimmissä ihmissuhteissakin, joilta ei toivomuksesta huolimatta odoteta kestävyyttä, mikä syö suhteita lähes alusta lähtien. On myös vaikea muuttaa omia syvälle juurtuneita tottumuksia, kun ympäristön toiminta ei muuttumista tue.

Epäluotettavuus pistää miettimään, kauanko oopperan yhteisö voisi oikeasti pysyä koossa. Perustuuko ystävyys siihen, että mahdollisuus päästä luotettavampiin piireihin on lähes olematon, vai onko mukana sittenkin jotain kestävämpääkin henkilökemiaa? Jos Puccinin musiikki saadaan rullaamaan luontevasti, se voi synnyttää vaikutelman jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Oopperan aikana ystävykset ja rakastavaiset eivät kuitenkaan pysty kehittämään mitään suunnitelmallisuutta vaativaa, vaan ratkaisut palvelevat elämäntapaa, jossa eletään kädestä suuhun. Libretto on jokseenkin kehityskertomuksen vastakohta.

On toki traagista, että Mimì kuolee keuhkotautiin ja traagista on sekin, että olosuhteet nopeuttavat kuolemaa. Ehkä traagisinta La Bohèmessa on kuitenkin se, kuinka sen päähenkilöt saavat rakkaudelta paljon vähemmän, kuin mitä toivovat ja odottavat ja mikä olisi mahdollista – ennen kaikkea juuri luottamuksen puutteen takia.

Saukkosen ohjaus tuli korostaneeksi niitä seikkoja, jotka tarinassa säilyvät samoina ajankohdasta riippumatta, mutta entä jos hän olisikin tehnyt päähenkilöistä talonvaltaajia tai jollain muulla tavalla kansalaistottelemattomia? Kansalaistottelemattomuushan saatetaan ulkopuolelta mieltää boheemiksi tai anarkistiseksi käyttäytymiseksi, vaikka se voi todellisuudessa vaatia epäboheemia suunnittelua ja organisointia, jonka taustalla on voimakas tietoisuus yhteiskunnallisista tai ympäristöongelmista. Ehkä Jani Leinonen ei olisi pahastunut, vaikka lavasteiden joukossa olisi pilkottanut kidnapattu Ronald McDonald -patsas. Olisiko Taideyliopisto tai Musiikkitalo pahastunut?

ILMOITUS