Lankalauantain toivotut välilevyt

Otin jo yli viikko sitten varaslähdön pitkäänperjantaihin, kun kävin Olaus Petrin kirkossa kuuntelemassa Telemannin Luukas-passiota. Pääsiäisherkkuja en sentään ole vielä syönyt, koska onhan ennen pääsiäistä vielä lankalauantai. Silloin on perimätietojen mukaan piru irti, enkä nyt tarkoita Vladimir Putinia tai edes hänen kannattajaansa Valeri Gergijeviä tai ketään muutakaan maailman johtajista, koska hehän eivät vielä kuulu kansanperinteeseen. Tarkoitan itse vanhaa vainoajaa, kavalaa, kauheaa, kiivasta, kiukkuista, julmaa ja hirmuista, joka perinteen mukaan riehuu noitineen aivan valtoimenaan juuri lankalauantaina.

Eipä silti, onhan Gergijevkin johtanut alkuperäistä versiota Musorgskin orkesteriteoksesta Yö autiolla vuorella, jonka noitasapattia eivät keskeytäkään Rimski-Korsakovin kirkonkellot. Paholaisen kanssa flirttailu ei olekaan ollut vain black metal -yhtyeiden tai joidenkin blueslegendojen yksinoikeutta, vaan moinen on tuttua klassisessakin musiikissa.

Tartinin tunnetuin teos on Paholaistrillisonaatti, joka syntyi, kun säveltäjäparka yritti turhaan jäljitellä unessaan kuulemaansa paholaisen soittoa. Kyseinen viulusonaatti ei kuitenkaan kuulosta mitenkään saatanalliselta, vaan hyvinkin kauniilta. Schubert puolestaan tuskastui Wanderer-fantasiansa vaikeuteen ja tokaisi, että piru soittakoon sen. Ihan ihmisten soittamaksi se on kuitenkin jäänyt. Paganinista ei sen sijaan oltu ihan varmoja, vaan hänen epäiltiin saaneen soittotaitonsa sopimuksella paholaisen kanssa.

Liszt lumoutui Paganinin taituruudesta, ymmärsi sen merkityksen tulevaisuuden musiikille ja päätyi harjoittelullaan myös aikansa supervirtuoosiksi. Hän sai kuitenkin elämänsä ehtoolla pappisvihkimyksen, vaikka sävelsikin pirullisen vaikeita Mefisto-valsseja, joista erityisesti ensimmäinen on aikamoinen hitti. Faustin tarina on kiehtonut lukemattomia muitakin säveltäjiä, ja siksi itse vanha kehnokin on erottamaton osa klassista musiikkia.

Mutta on sitä ajateltu, että pukinsorkka vilahtaisi jopa musiikin rakenteissakin: ylinousevaksi kvartiksi tai tritonukseksi nimitettyä kahden sävelen välistä intervallia on kutsuttu myös paholaiseksi musiikissa tai pirunkvartiksi. Kuunnelkaa samanaikaisesti vaikka säveliä f ja h. Kun sooloviulu aloittaa osuutensa tritonuksella Saint-Saënsin kappaleessa Danse macabre, viesti on selvä. Tässä ei olla matkalla paratiisiin, vaan samaan noitasapattiin, johon Berliozin Fantastisen sinfonian sankari joutuu huumehourujensa päätteeksi. Skrjabinin Saatanallinen runoelma alaotsikolla "Musta messu" ei ole yhtä ohjelmallista musiikkia, vaan kyseessä on hänen Yhdeksäs pianosonaattinsa. Sille saa halutessaan vastapainoa kuuntelemalla Valkoiseksi messuksi otsikoitua Seitsemättä pianosonaattia, vaikka se olikin oikeastaan tarkoitettu torjumaan Kuudennen sonaatin demonisuutta.

Voisi luulla, että vihtahousu olisi uudemmassa musiikissa ihan vanhanaikaiselta tuntuva aihe ja senkin takia esimerkiksi Räihälän kvinteton nimi Saatana saapuu Turkuun tuntuu aika kieli poskessa heitetyltä. Silti Prokofjevilta löytyy pianokappale Suggestion diabolique ja Stravinskyn Sotilaan tarinassa piru juonittelee itselleen viulun, joka symboloi sotilaan sielua. Stockhausenin oopperasarjassa Licht Lucifer on myös tärkeässä roolissa – Lauantai-oopperaahan ihmettelin jo aikaisemminkin. Rautavaaran Pelimannit-sarjastakin löytyy kyllä Pirun polska, mutta tämän surullisen soitteen piruparka ei todellakaan tuo mieleen raamatullista Belsebulia, vaan ennemminkin Hugo Simbergin kovin inhimillisen oloiset pikkupirut.

On kyseenalaista ulkoistaa ihmisen omaa pahuutta jollekin kuvitteelliselle Perkeleelle, ja siksi Simbergin taulut ovatkin niin merkittäviä: ne antavat lempeällä tavalla mahdollisuuden samaistua peikkoja muistuttavien pirujen kanssa ja ymmärtää, että huonous, heikkous, ilkeys ja monenlaiset muutkin kyseenalaiset ominaisuudet ovat helposti ihan omiakin ominaisuuksia, ilman että tarvitsee heti verrata itseään pääpaholaisen kätyriksi. Vaikka kristinusko tarjoaakin anteeksiantoa, niin kristillinenkään kulttuuri ei ole välttynyt hirvittäviltä synneiltä. Tällaista kuvaa yllättäen Ravel laulusarjansa Chansons madécasses laulussa Aoua!, jonka teksti kuvaa valkoisten orjuutuspyrkimyksiä Madagaskarilla pappien ja vieraan jumalan avulla.

Jos tämän Ravelin sarjan tai muiden edellä lueteltujen teosten kuunteleminen tuo pääsiäisaikaan hieman huonon olon, niin lievitystä voi saada vaikka Schnittken Katumuspsalmeista. Huomattavasti tunnetumpi vaihtoehto voisi olla vaikka Allegrin Miserere. Jos taas haluaa pysyä tiukasti pääsiäisaiheisessa musiikissa, niin stabat matereiden joukosta voi poimia yhden jota ei esitetä liikaa: Szymanowskin Stabat mater. Tutuin ja turvallisin pääsiäismusiikkihan löytyy Johann Sebastian Bachilta.

ILMOITUS