Ei nimi musiikkia pahenna, ellei musiikki nimeä

Voima-lehden Shosta-piiri sai vihdoinkin kirjattua Šostakovitšin sinfonioista viimeisetkin kommenttinsa. Shosta-salaseuran arvioiden perusteella ei todellakaan uskoisi, kuinka suosittuja kyseiset sinfoniat ovat, ellei huomaisi, miten usein niitä esitetään vuodesta toiseen. Ainakin 14. sinfonian tapauksissa Shosta-piiri ihmettelee kuitenkin ihan syystä, miksi se on nimetty sinfoniaksi eikä laulusarjaksi. Kyllähän moisesta sinfoniasta syntyy hieman samanlainen vaikutelma kuin niistä ruisleiviksi nimitetyistä leivistä, joissa ruista on ehkä noin puolet. Jos tuote on hyvä, se kestää oikean tuoteselosteen, joten annettakoon sille oikea nimi!

Niistä, jotka ovat antaneet pirulle pikkusormensa, tulee ensimmäisenä mieleen itse Beethoven, joka lisäsi Yhdeksänteen sinfoniaansa laulusolistit ja kuoron. No pitihän Lisztinkin ympätä Dante-sinfoniaansa kuoro ja Faust-sinfoniaansa vielä tenorisolistikin ja Mahler lisäsi laulajia jo neljään sinfoniaansa, minkä jälkeen Šostakovitšin oli helppoa ajatella, että kun kerran nuo muutkin... Eivätpähän puoluepamput vääristele teosten merkityksiä! Ja kun on alkuun päästy, niin yksi jos toinenkin säveltäjä on näköjään antanut mennä samaa rataa vaan: lauluosuuksia on sinfonioihinsa laittanut ainakin Skrjabin, Szymanowski, Enescu, Ives, Górecki (tunnettu erityisesti Surullisten laulujen sinfoniastaan), Aho... On oikeastaan yllättävää, ettei syvästi uskonnollinen Bruckner käyttänyt sinfonioissaan tekstiä Stravinskin Psalmisinfonian tapaan.

Se, miten Nielsenin Kolmannen sinfonian toisessa osassa laulaa sopraano ja baritoni – ilman sanoja ikään kuin olisivat soittimia muun orkesterin mukana –, pistää miettimään, tekeekö sinfoniasta sittenkin sinfonian ennemminkin sen rakenne kuin esittäjien kokoonpano. Ainakin Sibeliukselle oli tärkeää sinfonian sisäinen logiikka, vaikka Mahler puolestaan halusi sinfoniaan koko maailman. Nielsenin kolmas on selvästi sinfonia, mutta onko sillä väliä, lauletaanko tekstiä vai ei? No onhan Mahlerin neljäskin sinfonia, mutta ei hän sentään Pojan ihmetorvi -laulusarjaa nimennyt sinfoniaksi. Kaipaisen Commedian sinfoniarooli löytyykin Yleisradion ohjelmatiedoissa varovaisesti suluista: (4. sinfonia). Onko sitä muuten koskaan esitetty kokonaan?

Schumann kummasteli aikoinaan, että mikä tekee Chopinin Toisen pianosonaatin neljästä osasta sonaatin. Tämä surumarssistaan tunnettu teos hyväksyttiin kyllä sonaatiksi, mutta mitä pitäisi ajatella Schönbergin Toisesta jousikvartetosta, jossa on mukana sopraano eli muusikoita onkin viisi? Ivesin Toinen pianosonaattikin (Concord-sonaatti) saattaa yllättää sekä alttoviulu- että huiluosuudella, joten nimi ei tosiaankaan välttämättä kerro koko totuutta teoksesta.

Nämä eivät kuitenkaan ole ihmeellisimpiä nimikummajaisia, vaan vielä äimistyneempi olin, kun kuuntelin Stockhausenin Valo-oopperasarjan Lauantai-osaa: Ooppera alkaa normaalin tuntuisesti alkusoitolla – mitä nyt jouset on jätetty pois – mutta sitten ensimmäinen näytös onkin lähinnä laulusarja bassolle ja pianolle ynnä lausunnalle, vihellykselle, kuiskauksille ja ties mille. Selventääkö asiaa yhtään, että kyseinen näytös on nimetty Luciferin unelmaksi tai XIII pianokappaleeksi? Toinen näytös, Kathinkan laulu Luciferin sielunmessuna, on oikeastaan huilukonsertto ja vasta kolmas näytös kuulostaa tavallisemmalta modernilta oopperalta. Neljäs näytös alkaa kuoron ja sähköurkujen ambientmusiikilla, johon myöhemmin liittyy muitakin soittimia samalla kun vaikutelma käy kaoottisemmaksi. Kun tapahtumat siirtyvät kirkon ulkopuolelle, koko esitys muuttuu oopperan sijaan kirkonkellojen säestämäksi teatteriksi tai rituaaliksi.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Onhan ooppera musiikkiteatteria, mutta onko kaikki musiikkiteatteri oopperaa? Ainakaan teosta ei ole sävelletty perussuomalaisille, vaikka kuoro laulaakin Luciferin jäähyväisten jälkeen Franciscus Assisilaisen Tervehdystä hyveille. Ajateltakoon Stockhausenin nimityspolitiikasta mitä tahansa, silti uteliaisuus laittaa sanomaan Helsingin kaupunginkirjastolle, josta ei pysty lainaamaan kaikkia oopperasarjan osia: Mehr Licht! Tämä valo ei edes ole tähtitaivasta hämärtävää valosaastetta.

Wagner kyllä sävelsi selkeitä oopperoita, mutta luonnehti Parsifaliaan näyttämön pyhitysnäytelmäksi (eräs käännösehdotuksista Bühnenweihfestspielelle). Käytännössähän sitä esitetään maailman eri oopperataloissa, siis muuallakin kuin Bayreuthissa, joten oopperaksi sitä helposti ajattelee. Näköjään monen teoksen nimitys voisi olla muutakin kuin mitä on. Esimerkiksi Chopin olisi voinut nimetä Preludejaan vaikka etydeiksi, impromptuiksi, surumarsseiksi, masurkaksi, balladiksi, elegioiksi, nokturnoiksi ynnä muiksi.

Mutta miksi turhaan nyrjäyttää aivosolujaan teosten nimillä, kunhan löytää haluamansa musiikin? Vaikka nimi herättääkin odotuksia siitä, mitä tullaan kuulemaan, kuunnellaan silti itse musiikkia, oli sillä millainen nimi tahansa. Onnistuisikohan moinen yritys? Miles Davis mietiskeli aikoinaan, kannattaako kappaleita edes nimetä. Tutun kappaleen yleisö tunnistaa ja uusi kappale on uusi kappale. Aijai! Nyt lipsuin taas klassisen musiikin kaidalta polulta jazzin puolelle, mutta kuuntelihan Mileskin klassista musiikkia...

ILMOITUS