Diletantti eksyy levyhyllyihin

Lumikuningatar on Kansallisbaletille todellinen kultakaivos: kaikki vuodenvaihteen esitykset loppuun myytyjä. No onneksi teoksesta on tehty tallenne, mutta, mutta... millainen tallenne...? Ei DVD:tä, vaan CD. Siis musiikkia ilman tanssia ja vielä yhden CD:n mittaan lyhennettynä?! Eli ensin elävässä esityksessä ei käytetä oikeaa orkesteria, vaan äänitettä, ja sitten tallenteeseen ei jätetty muuta kuin pelkkä musiikki. Miksi?

Ehkä kyse on siitä, että kun Lumikuningatar-CD:stä on jätetty kertojakin pois, tuloksena on paremmin myös aikuiseen makuun sopiva sarja kohtuullisella modernismilla maustettua musiikkia, jota elokuviin tottunut yleisö ei vierasta. Edes lyhentäminen ei näytä musiikin historiaa ajatellen oudolta, jos muistelee kaikkia niitä suosikkibaletteja, joiden musiikista on kerätty konserttisarjoja: Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä, Coppélia, Romeo ja Julia, Daphnis et Chloé, Tulilintu, Petruška... Hups! Meinasi samassa rytäkässä mennä jo Kevätuhrikin, mutta ei nyt sentään...

Silti herää kysymys, aiheuttiko tallennustapa lyhennystarpeen. Onko ratkaisussa samaa makua kuin joskus LP-levyjen aikana, jolloin Schubertin Impromptuista saatettiin jättää kertauksia pois, jotta ne saatiin mahtumaan yhdelle levylle? Muutenhan Schubertin pitkät viimeiset pianosonaatit, kvartetot, jousikvintetto ja jopa taivaallisen pituiseksi luonnehdittu Suuri C-duuri -sinfoniakin mahtuvat mukavasti LP-levylle. No ehkä Tuomas Kantelinen on elokuvasäveltäjänä tottunut pragmaattisiin ratkaisuihin, mutta on aika yllättävää, jos itse musiikkiinkin vaikuttaa vieläkin se, paljonko sitä mahtuu levylle.

Eivätkö digitaaliset tuotteet kulkisi nykyisin helpommin netissä, kiintolevyillä ja muistitikuilla? Ei olisi sellaisia varastointi- ja jakeluongelmia, joista Samuli Tiikkaja raportoi Helsingin Sanomissa 25.11. Niinhän sitä luulisi, mutta Yleisradion Syntymäpäiväsankari-ohjelmakin lahjoittaa levyjä eikä Pähkinänsärkijä-tietovisastakaan ole lähtenyt palkinnoiksi bittipaketteja sähköpostien liitetiedostoina, vaan fyysisiä levyjä. Onhan levyissä vieläkin omat etunsa, kun tietokonetta ei tarvitse käynnistää, nettiyhteyksien takkuilut eivät häiritse eikä kovalevy hurise tai täyty. Hyllytilaa levyröykkiöt kyllä vievät, riippumatta siitä, ostaako niitä kaupasta vai netistä.

Kertomuksen mukaan CD:n tallennuskyky valittiin Beethovenin Yhdeksännen sinfonian mukaan, mikä samalla helpottaa myös monen Brucknerin, Mahlerin ja Šostakovitšin sinfonian tallentamista. Ihan loppuun asti ei asiaa kuitenkaan maltettu miettiä, sillä muun muassa Mahlerin kolmatta tai Brucknerin kahdeksatta sinfoniaa ei oikein luontevasti saa mahtumaan yhdelle CD:lle. Olisi nyt ollut edes vähän enemmän tilaa! Wagnerin oopperat vievät joka tapauksessa paljon tilaa sekä CD:llä että LP:llä.

Miten ikinä LP:n tallennustila valittiinkaan, LP:lle mahtuu mukavasti wieniläisklassikoita, kuten Haydnin, Mozartin ja Beethovenin sinfonioita, konserttoja, kvartettoja ja sonaatteja, usein sopivasti yksi kummallekin levypuoliskolle. Silti klassinen musiikki ei matki kovinkaan innokkaasti populaarimusiikkia, jolle LP-levyn asema on jonkin verran toipunut CD:n aiheuttamasta ensihuumasta. Kaupallisten radioiden soittolistoja kuuntelemalla luulisi, että populaarimusiikille olisi kelvannut vaikka savikiekko, jos vain äänentoisto olisi saatu nykyvaatimusten mukaiseksi. Kirpputorien pop-CD-singleröykkiöt ovat aika surullista katsottavaa.

Ennen digitaalisiakin äänitteitä prässättiin vinyylille, ja vanhoja analogisia tallenteita on siirretty CD-levyille, mutta kuinka moni huomaa sokkotesteissä, montako A- tai D-kirjainta on milloinkin soimassa? Ehkä eniten eroa syntyy vaihtamalla stereo monikanavajärjestelmään. Onko se kuitenkaan olennainen parannus stereoon verrattuna? Ensimmäinen ostamani LP Sibeliuksen Neljännestä sinfoniasta on quadrofoninen, mutta soitan sitä edelleen aivan tavallisilla stereoilla. Kuinkahan monella oli koskaan edes moisiin levyihin tarkoitettuja laitteita?

Osa pääkaupunkiseudun klassisen musiikin rakastajista on varmistanut joulutunnelmansa lainaamalla Lumikuningatar-CD:n kirjastosta. Ratkaisu on loistava, etenkin jos kyseistä musiikkia haluaa kuunnella vain joulun aikoihin: annetaan kirjaston varastoida musiikki ja lainataan tarpeen mukaan. Ratkaisu on edullinen ja ympäristöystävällinen, eikä vanhenevia tulkintoja kerry nurkkiin lojumaan. Varausjonosta päätellen tämä ratkaisu ei valitettavasti onnistu kuin pienelle joukolle kerrallaan, mutta entä jos kirjastosta löytyisikin jotain muuta kivaa...? En tarkoita herpestä tai kokaiinia, joita Leuvenin yliopiston toksikologian professori Jan Tytgat löysi Antwerpenin kirjaston Fifty Shades of Grey -sarjan kirjasta, vaan jotain aivan muuta: kokeilkaa vaikka Schützin Joulukertomusta tai Lisztin Joulupuuta. Niistä tarttuu korkeintaan musiikinhimo. Onnellista joulua kaikille!

ILMOITUS