-ta-ta-ta-Taa! Enää muutama päivä Beethovenin 250-vuotissyntymäpäivään!

Beethoven, tämä Eroican ja Kevätsonaatin mestari, jonka elävät säveltäjät rankkasivat viime vuonna joulukuussa BBC:n Music Magazinessa julkaistussa gallupissa kaikkien aikojen kolmanneksi suurimmaksi säveltäjäksi, viettää tänä vuonna 16.12. neljännesvuosituhatsyntymäpäiviään. Paljon onnea vaan sinne pilven reunalle! Toivottavasti kuulet Suuren fuugasi siellä niin absoluuttisen täydellisenä esityksenä, ettei tuloksena ole jankuttavaa kitkutusta…

Kolmanneksi suurin vaiko vieläkin suurempi – klassiselle musiikille on vaikea löytää ikonisempaa edustajaa. Kukapa ei tunnistaisi viidennen, Kohtalonsinfonian aloitusta, joka voisi symboloida koko klassista musiikkia, tai pikkupianistien soittamaa Für Eliseä, jonka elektronisella versiolla taiwanilaiset jäteautot kutsuvat asukkaita tuomaan jätteitään. On tuskin sattumaa, että yksi tunnetuimmista elokuvissa esiintyneistä koirista on nimetty Beethoveniksi tai että yksi tunnetuimmista klassiselle musiikille haasteen heittäneistä kappaleista on Roll Over Beethoven.

Ehkä Mozart on ainoa, joka voisi edustaa klassista musiikkia yhtä ikonisesti – Bachia jo hieman epäilen, vaikka hänen passionsa ovatkin niin tunnettuja. Tenavat-sarjakuvissa Beethovenia soittaa Amadeus, ei Ludwig. Eräässä Yle Radio 1:n ohjelman leikkimielisessä kyselyssä vierailijoilta onkin nimenomaan kysytty: Mozart vai Beethoven? Joka tapauksessa Euroopan unionin tunnuksekseen ottama Oodi ilolle on nimenomaan Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta – tuttu myös Kubrickin Kellopeliappelsiinista.

Schubert halusi tulla haudatuksi Beethovenin viereen, hänen jonka jälkeen Brahms keräsi pitkään rohkeutta, ennen kuin uskalsi säveltää ensimmäisen sinfoniansa. Sibelius tunsi itsensä kovin pieneksi, kun oli kuullut Beethovenin yhdeksännen sinfonian, ja vaikka Wagner vaikuttikin häneen aluksi paljon, Beethoven säilyi hänelle läpi elämän erityisen suurena säveltäjänä. Debussy ei sen sijaan ollut niin innostunut Beethovenista, vaan esimerkiksi luonnehti myöhäisiä pianosonaatteja pianosovituksiksi orkesteriteoksista. Mitäköhän Debussy ajatteli Beethovenin Bagatelleista, joiden kovin yksinkertaisen tuntuisista aineksista koostuvat hulluttelut kääntyvät anekdoottimaisen luonteensa kautta ovelalla tavalla syvällisiksi? Eihän Satiekaan ollut Debussylle vailla merkitystä. Usein minusta tuntuu, että Hammerklavier-sonaatin lyhyt scherzokin muistuttaa jossain määrin Bagatelleja.

Muistelen hämärästi kaukaisesta menneisyydestä esitelmää, jossa Matti Raekallio olisi kertonut Beethovenin viidennen pianosonaatin havahduttaneen hänet ja innostaneen häntä harjoittelemaan soittamista huomattavan paljon. Pekka Tarkka taas on muistellut, että Claes Anderssonin mielestä viimeinen jousikvartetto olisi ihmiskunnan suurin saavutus. Hannu Lintu puolestaan kertoi radiohaastattelussa Beethovenin keskikauden tuotannon olevan hänelle tärkeä. Eli kuten Lintu kyseisessä haastattelussa totesi, Beethovenilta tosiaan löytyy jokaiselle jotakin.

Minun kannaltani tämä on ollut onnekasta, koska en ole läheskään yhtä usein osannut heittäytyä huolettomasti nautiskelemaan Beethovenista kuin Mozartista. Olen joutunut näkemään Beethovenin takia enemmän vaivaa, vaikka häneltä löytyykin kosolti suoranaisia hittikappaleita. Ehkä sain ensin ties mistä niin kovin sankarillisen ja ylevän mielikuvan kuuroutuneesta mestarista, että tajusin esimerkiksi kahdeksannen sinfonian huumoria vasta paljon myöhemmin. Kuutamosonaatin jossain määrin harhaan johtava lempinimi tekee toisen osan leppoisasta rallattelusta oudosti muuhun kokonaisuuteen sopivan. Sen tulkitseminen ei tunnu olevan pianisteillekaan mikään ihan ilmeinen juttu. Appassionatan retorinen luonne jäi minulta pitkäksi aikaa sonaatin dramaattisuuden varjoon. Ensimmäinen viimeisestä pianosonaatista kuulemani esitys sattui olemaan huono. On vielä oma juttunsa, etteivät Missa solemnis tai Fidelio ole jostain syystä koskaan erityisemmin innostaneet minua joitain Leonore-alkusoittoja tai vankien kuoroa lukuun ottamatta.

Sinfonioiden suhteen makuni on mennyt hieman samaan suuntaan kuin Stravinskylla: yhdeksännen sijaan suosikkini on neljäs. Keisarikonsertto ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini (vaikka toisaalta Elisabeth Leonskaja soittikin sen todella vakuuttavasti viime vuoden lokakuussa), vaan pianokonsertoista suosikkini on neljäs. Sikäli makuni on kuitenkin aika tavallinen, että minullekin erityisen tärkeitä ovat myöhäiset pianosonaatit (30. päätyy helposti levylautaselleni) ja jousikvartetot. Kun ne ovat niin erityisiä, niin olisi luullut, että Beethovenia seuraavat säveltäjät olisivat jatkaneet niistä eteenpäin, mutta ehkä Schubert kiteytti niiden herättämän kokemuksen toteamalla 14. jousikvartetosta: ”Mitä voi enää säveltää tämän jälkeen?” Missä määrin myöhempien säveltäjien kehitys onkin ollut jatketta Beethovenin keskikauden tuotannolle?

Mikä ikinä (klassisen) musiikin harrastajan suhde Beethoveniin onkaan, kylmäksi Beethoven ei tule hänen musiikkinsa kanssa tekemisissä olevaa jättämään vielä pitkiin aikoihin. Mutta säilyttääkö Beethoven vuosisatojen saatossa ikonisen asemansa, kun hänen musiikistaan alkaa tulla vanhaa musiikkia, vai ottaako hänen paikkansa ikonisimpana säveltäjänä Stravinsky? Jo nyt elävät säveltäjät äänestivät hänet suuremmaksi kuin Beethovenin, joten vaihtuvatko kohtalon koputukset korkeaan fagottimelodiaan ja tarinat umpikuurosta mestarista johtamassa viimeistä sinfoniaansa kertomukseen Kevätuhrin skandaalimaisesta kantaesityksestä?

Oli miten oli, nyt Beethovenin juhlavuotena on joka tapauksessa todella ilo löytää Ylen Areenasta kevään epidemiarajoitusten ajoilta viulisti Laura Vikmanin ja pianisti Kirill Kozlovskin esitykset Beethovenin kuudennesta ja seitsemännestä sonaatista pianolle ja viululle sekä Uusi Helsinki -kvartetin esitys 13. jousikvartetosta.

 

ILMOITUS