Diletantti ottaa kantaa ottaako kantaa

Kävin katsomassa Anna Tuorin kiehtovan taidenäyttelyn, mutta viime aikoina Tuori on ollut myös yhtenä osapuolena keskustelussa, jossa ihmetellään, pitäisikö taiteen olla kantaa ottavaa ollakseen hyvää. Tuori ei esimerkiksi haastattelussaan Yleisradion nettisivuilla rajaa ajatuksiaan pelkkään kuvataiteeseen, vaan asia koskee muitakin taiteenlajeja, kuten musiikkia. No johan Eppu Normaalikin kysyi, voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa, mutta miten on, voiko kantaaottavuus parantaa klassista musiikkia?

Populaarimusiikki on nykyisin tyypillisesti laulettua ja siis sanoitettua musiikkia, jonka kantaaottavuus riippuu vahvasti tekstittäjästä. Klassinen musiikki on sen sijaan usein instrumentaalimusiikkia, mikä sai Šostakovitšin pohtimaan muistelmissaan, riittääkö pelkkä musiikki ilmaisemaan kaiken sen mitä haluaisi. Ainakin hän 13. sinfoniallaan halusi Jevgeni Jevtušenkon runoa käyttämällä estää Babi Jarin tragediaa unohtumasta. Kenen pitäisi säveltää kaikista niistä paikoista, joita nyt halutaan unohtaa Venäjällä?

Mutta kuten Šostakovitš, moni muukin klassisen musiikin kuuluisimmista säveltäjistä on säveltänyt sekä osallistuvaa että kantaa ottamatonta musiikkia ja parhaimmat niistä ovat säilyneet kantaohjelmistossa riippumatta siitä, kumpaan joukkoon teokset ovat sattuneet kuulumaan. Miten on, haluaisimmeko olla ilman Mozartin Figaron häitä tai sinfonioita ja pianokonserttoja, Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa tai myöhäisiä pianosonaatteja ja jousikvartettoja, Schubertin Forellia ja Forellikvintettoa tai myöhäisiä pianosonaatteja ja jousikvintettoa, Chopinin Vallankumousetydiä tai nokturnoja, Verdin Nabuccoa tai Otelloa, Ravelin Chansons madécassesia tai pianokonserttoja, Brittenin Sotarequiemia tai sellosinfoniaa, Bergin Wozzeckia tai viulukonserttoa, Sibeliuksen Finlandiaa tai sinfonioita, Ahon Hyönteiselämää tai ties kuinka monelle soittimelle sävellettyjä konserttoja…

Jotenkin tuntuu, että väittely siitä, pitäisikö taidetta tehdä taiteen vuoksi vai pitäisikö sen olla jotenkin yhteiskunnallisesti osallistuvaa, on kovin aikansa elänyt. Miksi osallistuvan ja ei-osallistuvan taiteen pitäisi olla toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja? Tai kuten eräs melko hyvin tuntemani henkilö on eri valintatilanteissa todennut: ”Molempi parempi.”

Meillä on lukemattomia toimintoja, joilla emme yritä parantaa maailmaa. Kuka katselee urheilukisoja, kuka täyttää sanaristikoita, kuka kerää rahoja tai ties mitä, joten pitäisikö kaikki tällainenkin toiminta pyrkiä korvaamaan jollain osallistuvalla toiminnalla, jos taiteenkin pitäisi aina olla osallistuvaa? Toisaalta jos joku asia kertakaikkiaan saa jonkun taiteilijan tekemään osallistuvan teoksen niinkin hyvin, kuten vaikka Šostakovitš toisen pianotrionsa tai kahdeksannen jousikvartettonsa – näiden 1900-luvun suosituimpiin kuuluvien kamarimusiikkiteosten osallistuvuus tulee juutalaisen musiikin vaikutuksesta – niin miksi moiset teokset pitäisi jättää tekemättä ja teosten käsittelemät asiat tuomatta esille?

Jos nyt joku ehdottomasti haluaa kokea erityisen osallistuvaa taidetta, niin kannattaa mennä Helsingin taidemuseoon, jossa on Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan kolmiosainen näyttely Museum of Becoming. Mediataiteen valtionpalkinnon 2016 voittanut osa Epäihmisyyden museo käsittelee tapoja, joilla ihmisyyttä on eroteltu epäihmisyydestä ja miten tällaisella erottelulla on päädytty käyttämään hyväksi ja sortamaan toisia lajeja tai ihmisryhmiä. Mutta kiinnittäkää huomiota myös musiikkiin: kyseisen installaation käyttämä Messiaenin Aikojen lopun kvarteton viides osa, jossa ylistetään Jeesuksen ikuisuutta, herättää tulkinnallisia kummasteluja. Jos näyttelyvieras ei satu musiikkia tuntemaan eikä ota siitä selvää, hän saattaa vain kokea sen ehkä jotenkin installaatioon sopivasti haikeansurullisen lohdullisena. Teoksen tunnistava voi kuitenkin jäädä miettimään, onko musiikki valittu siksi, että Messiaen sävelsi sen keskitysleirillä, mikä rinnastetaan siihen, miten ihmiset ovat kohdelleet ja kohtelevat valtavia määriä eläimiä pitäen niitä keskitysleiriolosuhteissa. Vai onko Messiaenin otsikoltaan selkeästi kristillinen musiikki sittenkin tarkoitettu jatkumoksi niille kankaille heijastetuille Raamatun, eri filosofien ja teologien teksteille, joilla on oikeutettu milloin naisten, milloin eläinten alistaminen ja kaltoinkohtelu?

ILMOITUS