Hyvää musiikkia?

Helsingin Sanomien kesäkuun 12.–17. päivän Nyt-liitteessä etsittiin jostain ihmeen syystä hyvää musiikkia. Pitäisihän vastauksen olla ilmeinen: klassinen musiikki. Mikä tahansa Chopinin valssi ylittää laadullisesti mennen tullen minkä tahansa tanssilavoilla soitetun valssin, joten mitä tässä enää ihmettelemään – paitsi että ei niiden Chopinin valssien tahtiin oikein voi lavoilla tanssia. Ilmeisesti tanssilavoilla käyttötarkoitus ratkaisee musiikin laadun, mutta jaksaisiko moista musiikkia kuunnella kotioloissa ilman tanssitarkoitusta? Pysytään nyt tällä kertaa siis sittenkin klassisessa musiikissa.

Voisihan tanssimiseen käyttää Straussien musiikkia, jonka täytyy olla hyvää, koska sen suosio tiedetään vaikka uudenvuoden Strauss-konserttien katsojamääristä. Voivatko miljoonat Strauss-fanit olla väärässä? Jopa Yleisradiossa parhaan mahdollisen musiikin nimiin vannova Risto Nordell käyttää tunnarinaan Ikiliikkujaa. Tuskin hän kovin montaa Riston valintaa pelkällä Straussilla voisi kuitenkaan hoitaa, vaan tarjouksessa on usein sen sijaan Schütziä, Bachia, Biberiä, Händeliä, renessanssiajan vokaalipolyfoniaa ja Pärtiä. Nordell käykin melko uskollisesti kirkkovuotta läpi, joten riippuu kuulijasta, onko tarjottu musiikki hyvää uskonnollisuuden takia vai siitä huolimatta. Toki Riston valinnasta löytyy myös muun muassa Rautavaaraa, Schubertia – etenkin liedejä – ja Saariahoakin, joten moderniudesta, hengellisyydestä, maallisuudesta tai sukupuolestakaan musiikin laatu tuskin on kiinni.

Siihen aikaan kun vielä äänilevyjä ostettiin, klassisen musiikin harrastus alkoi helposti kuuntelemalla jotain klassisen musiikin hiteistä koottua kokoelmalevyä, joka sisälsi osia tunnetuimmista sinfonioista ja konsertoista, Smetanan Moldaun, Tšaikovskin op. 5 Romanssin, Albinonin Adagion ynnä muuta helposti myytävää. Sittemmin näitä kokoelmalevyjä päätyi kirpputoreille, kun niiden kuuntelijat siirtyivät kuuntelemaan oopperoita, sinfonioita ja sonaatteja kokonaisina teoksina. Mutta suosio on tärkeä asia. Ilman sitä yksikään suuri säveltäjä ei olisi päässyt mukaan klassisen musiikin kaanoniin.

On kuitenkin suosittuja ja suosittuja teoksia: aika äkkiä klassisen musiikin harrastaja huomaa, ettei kannata ihan hirveästi intoilla Griegin Peer Gyntistä tai Dvořákin sinfoniasta Uudesta maailmasta. Asiaan perehtyneemmät kuuntelevat jotain muuta kuin kaikkein puhki soitetuimpia kappaleita. Tämä on hieman hämmentävää, kun puhutaan sellaisista suosikkiteoksista kuin Beethovenin viides sinfonia tai Mozartin 40. sinfonia, joita ei millään voi luokitella kuin tärkeimpien ja parhaimpien sävellysten joukkoon. Jostain syystä Bachin passioita saa kuitenkin fanittaa ihan täysillä saamatta diletantin leimaa.

Vaikka klassisesta musiikista löytyy valtava määrä aivan käsittämättömän upeita teoksia, läheskään kaikki klassinen musiikki ei ole erityisen loistavaa. Parhaidenkin säveltäjien on pitänyt oppia ammattinsa: Mozartin isä Leopold piti huolen paitsi siitä, että Wolfgangista kasvoi ihmelapsi, myös siitä, että Amadeuksesta pystyi myöhemmin kehittymään ihmeaikuinen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kannattaa kuunnella ennen kaikkea niitä teoksia, joiden KV-luettelointi ylittää noin 200. Vielä sekin säveltäjä, jota Haydn kehui varauksetta ja jonka oppiin Beethoven olisi halunnut, sävelsi välitöinään saksalaisia tai ties mitä kontratansseja, jotka eivät Mozartin parhaiden teosten joukkoon kuulu.

Kun jollekin soittajistolle tai yksittäiselle muusikolle ongelmaksi tulee tutun ohjelmiston liiallinen toistaminen, pelastusta haetaan helposti vähemmän tunnettujen säveltäjien tuotannosta. Ratkaisu on hieman hankala, koska monien säveltäjien unohduksiin joutumiselle on syynsä. Vaikka heidän musiikkinsa kuulostaisikin ammattitaitoisesti tehdyltä, se ei ole vielä riittävä kriteeri sanoa jotain sävellystä aiheettomasti syrjäytetyksi mestariteokseksi. Aarteiden löytäminen olisi hienoa ja tuntemattomampi muusikko voi yrittää erottautua hieman poikkeuksellisella ohjelmistolla, mutta musiikin laadun kannalta moinen yritys ei ole helppo.

Kun Yleisradio ei ole joku yksittäisen soittimen soittaja tai ohjelmistoltaan mihinkään tiettyyn kokoonpanoon rajoittunut laitos, on outoa, kuinka paljon se käyttää vanhojen, mutta melko tuntemattomien säveltäjien musiikkia esimerkiksi sellaisissa ohjelmissa kuin Klassista kahteen tai Faunin iltapäivä. Surullisen harva moisista kappaleista on jäänyt niin kiehtovana mieleen, että niitä etsisi uudestaan kirjastoista tai netistä. Jos vakiintunut kaanon tuntuu paikoilleen jämähtäneeltä, niin eiköhän se uudistu parhaiten uudella musiikilla eikä jo kertaalleen unohdetuilla vanhantyylisillä teoksilla?

Joka tapauksessa tyypillistä on, että paras musiikki kestää aikaa. Riippumatta siitä, tuntuuko teos aluksi helpolta vai vaikealta, tyyliltään tutulta vai hämmentävän oudolta, jos se on hyvä, sitä jaksaa kuunnella yhä uudelleen. Tällöin siitä löytyy uusia asioita, uusia tasoja, jolloin teos ei kulu, vaan rikastuu entisestään. Toisinaan sitä silti haluaa joissain tilanteissa hullutella jonkin toisarvoisen renkutuksen kanssa, vaikka se olisi millaista kuraa tahansa…

ILMOITUS