Sanat ja sävelet toisiaan tukevana tai kompuroivana parina

Samuli Tiikkaja kirjoittaa 4.4.2020 Helsingin Sanomissa mielenkiintoisen artikkelin sanojen ja sävelten suhteesta. Vaikka sanoilla ja sävelillä on vaikea selittää toisiaan, molempia sisältävissä teoksissa, kuten lauluissa, oopperoissa tai sinfonisissa runoissa, sanat ja musiikki syventävät toisiaan. Oopperoiden tapauksessa musiikki ei pelkästään syvennä tekstiä, vaan usein jopa pelastaa koko teoksen. Sen verran tolkuttomia monen oopperan libretot ovat. Ihan syystä Tiikkaja tulee Ian Bostridgen kirjan kautta samalla mainostaneeksi Schubertin Winterreisea. Siinä on sarja liedejä, josta on vaikea pistää paremmaksi.

Asialla on kääntöpuolensakin: kun Erlkönig on yksi Schubertin tunnetuimmista liedeistä, Carl Loewen sävellys samaan Goethen tekstiin tuntuu aluksi lähinnä vieraalta. Loewen sävellystä ei vain oikein osaa kuunnella ennakkoluulottomasti, ikään kuin puhtaalta pöydältä, mikä ei ole pelkästään etu. Kun Aleksis Kiven Sydämeni laulu on niin voimakkaasti syöpynyt itse kunkin mieleen nimenomaan Sibeliuksen säveltämänä, oli aika uskaliasta sekä Rautavaaralta että Hakolalta säveltää sama teksti uudestaan – etenkin kun Aarre Merikannon sävellys on jo jäänyt aika pahasti Sibeliuksen varjoon. Säveltäjä tuskin pyrkii tyhjentämään säveltämänsä runon merkitystä, kuten Tiikkaja toteaa, mutta onnistunut sävellys ei pelkästään syvennä runon merkitystä, vaan helposti myös lukitsee sen juuri kyseisen sävellyksen tarjoamaan tulkintaan.

Joskus asiat menevät toisin päin: eihän Sibelius olisi halunnut, että Finlandiaa lauletaan, mutta kuten hän itsekin totesi, ei hän asialle mitään mahtanut. Nyt hymni assosioituu jopa orkesteriesityksissä turhankin helposti Koskenniemen sanoitukseen. En ole ollenkaan varma, syventääkö teksti musiikkia vai rajaako se vain tarpeettomasti tulkintaa teoksesta, jonka historiallinen tausta on muutenkin yleisesti tiedettävissä. Jossain määrin samalla tavalla on käynyt, kun jotkut muut kuin säveltäjät ovat antaneet teoksille jälkikäteen ties millaisia nimityksiä. Yksi tunnetuimmista tapauksista on varmaankin Ludwig Rellstabin antama nimitys Beethovenin pianosonaatille cis-molli eli niin sanottu Kuutamosonaatti. On aika turha yrittää hokea itselleen: ”Älä ajattele kuutamoa. Älä ajattelee kuutamoa. Älä…” Jostain kumman syystä Haydnin sinfonioille annetut lisänimet eivät tunnu yhtä häiritseviltä: Karhu, Kana, Kuningatar, Ihme, Kello jne.

Maurice Maeterlinckin näytelmä Pelléas et Mélisande inspiroi Debussytä säveltämään ainoan oopperansa, jossa yleisö voi seurata luontevasti sekä musiikkia että tekstiä samanaikaisesti, mutta miten onkaan käynyt Faurén ja Sibeliuksen näytelmämusiikeille? Kun itse näytelmää ei juuri teattereissa näe, ovat näytelmämusiikit siirtyneet konserttilavoille elämään omaa elämäänsä. Säveltäjillä on ollut tapana koota näytelmämusiikkiensa suosituimmista numeroista orkesterisarjoja, joiden osat eivät usein enää edes kulje näytelmän juonen mukaisessa järjestyksessä. Eihän tämä musiikin kuuntelua haittaa, eikä yleisökään aina ole kiinnostunut itse näytelmästä: kannattaa katsoa YouTubesta, millaisia kuvituksia Griegin Peer Gyntin Aamutunnelmalle on annettu, vaikka Ibsenin näytelmän mukaan ollaan Marokon aavikolla. Kuka tuntee Adolf Paulin näytelmän Kuningas Kristian II? Sibeliuksen näytelmämusiikki ja sen Musette-osalle jonkun irvileuan jälkikäteen keksimä sanoitus ovat huomattavasti tunnetumpia: ”Minä menen Kämppiin takaisin” luonnehtii Sibeliuksen henkilöhistorian surullisempaa puolta, mutta vielä aika kiltisti.

Pitäisikö Schönbergin sinfonista runoa Pelleas und Melisandea kuunnellessa ensin tutustua miten musiikki ja sen teemat liittyvät itse näytelmään, vai olisiko ensin parempi vain kuunnella, miten musiikki toimii itsenäisenä sävellyksenä? Vaikea sanoa, mutta Sibelius teki erinäisiä sinfonisia runoja, joille ei nimen lisäksi kovin paljoa lisäselityksiä annettu. On pohdittu sitäkin, olisiko kukaan huomannut mitään, jos Tapiolan ja Aallottarien nimet olisivatkin jonkin sattuman takia vaihtaneet paikkaa. Eiköhän kummankin teoksen voi tulkita loppupuolella jäljittelevän myrskyä ennen tyyntymistä, vaikka mitään sen täsmällisempää kytkentää teosten nimiin ei helposti löytäisikään? Tähän nähden Sibeliuksen Kuusi on suosionsa lisäksi nimeensä nähden hämmästyttävä sävellys. Mikä ihme kyseisestä pianokappaleesta tekee kuusen – kun en ole kuullut kenenkään protestoivankaan nimeä vastaan? Se ei toimi samaan tapaan kuin vaikka Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento, joka musiikillisen sisältönsä ohella jollain lailla tuntuisi jäljittelevän kimalaisen pörinää. Ei, Sibeliuksen Kuusen kuuseksi tekevistä ominaisuuksista ei millään meinaa saada otetta, ja silti kappale saa vakuuttumaan, että kyseessä on kuusi. Ainakaan kappaleen nimeäminen jollain muulla, vaikka abstraktilla nimellä ei tuntuisi paremmalta ratkaisulta. Onneksi taiteen ei tarvitse olla suorastaan totta, vaan onnistunut illuusio riittää.

ILMOITUS