Lisää naisten säveltämää klassista musiikkia!

Juha Torvinen vaatii Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 19.10. klassista musiikkia kohtaamaan sortohistoriansa viitaten viime aikojen keskusteluun naissäveltäjien vähäisyydestä klassisen musiikin konserttiohjelmistoissa. Esimerkiksi Vesa Sirén muistuttaa 16.10. saman lehden raportissaan Galina Ustvolskajan syntymän satavuotisjuhlinnasta, että tänä vuonna Suomen sinfoniaorkestereiden ohjelmistosta vain noin kolme prosenttia on naisten säveltämää.

Torvisen mukaan vanhentuneisiin ajattelumalleihin pitäytyminen tekee klassisen musiikin elinvoimaisuudelle karhunpalveluksen ja siksi hän vaatii muutoksen aikaansaamiseksi aktiivista väliintuloa sekä puheissa että käytännöissä. Sirén toteaakin aiheellisesti, että Ustvolskajan juhliminen olisi Suomessakin parantanut naissäveltäjien suhteellista osuutta konserttiohjelmistoissa. Varmaankin joitain prosenttiyksikköjä, mutta olisiko se riittänyt mihinkään? Täyttyvätkö tasa-arvotoiveet vasta sitten, kun naisten ja miesten säveltämiä teoksia esitetään yhtä paljon? Vai pitäisikö jopa historiallista epätasa-arvoa yrittää korjata ja soittaa joitain vuosia miesten ja naisten säveltämää musiikkia vaikka suhteellisilla osuuksilla fifty - sixty?

Selvä! Sitten vain tulevia ohjelmistoja suunnittelemaan: siis Ustvolskaja ja toki Kaija Saariaho. Ilman muuta Lotta Wennäkoski ja sitten Riikka Talvitie, Maija Hynninen ja Outi Tarkiainen. Ups, eipäs unohdeta Sofia Gubaidulinaa. Magnus Lindbergiä on juhlittu viime aikoina sen verran perusteellisesti, että hän saa edustaa toistaiseksi miesten säveltämää musiikkia. Andrea Tarrodin jousikvartetot kuulostavat mielenkiintoisilta, joten jotain häneltä. Jaaha, Ainomaija Pennasen Ajassa soi -ohjelmassa Johanna Eränkö suosittelee Anna Thorvaldsdottirin Auraa ja lisäksi ohjelmassa on myös Lisa Streichin ja Clara Iannottan musiikkia… Mutta tästähän taitaakin tulla jonkinlainen nykymusiikkifestivaali, koska nyky-yhteiskunta ei aseta naisten säveltämiselle samanlaisia rajoitteita kuin historiallisesti epätasa-arvoisemmat yhteiskunnat. No, haitanneeko tuo? Eivätpähän elävät säveltäjät jää liikaa vainajien jalkoihin.

Mutta mitä ihmettä sen vanhan klassisen kaanonin kanssa oikein tekisi? Jotenkin tuntuu, ettei Johann Sebastiania, Wolfgangia tai Ludvigia voisi panna nurkkaan häpeämään, vaikka heidän sankaruutensa olisikin julistettu miesten kirjoittamissa musiikin historioissa. Pitäisikö pianotunneilla soittaa Josephin, Franzin, Robertin, Felixin, Fryderykin, Johanneksen, Edvardin, Alexandrin, Sergein, Clauden ja Mauricen sijaan Claraa, Fannya, Liliä tai Nadiaa? Menneiltä vuosisadoilta naisten säveltämää musiikkia on jo pelkästään määrällisesti huomattavasti vaikeampi löytää kuin nykymusiikista. Ja jos historiasta etsitään kadonneita aarteita, sieltä todennäköisemmin löytyy enemmän tuntemattomien miesten kuin naisten säveltämää musiikkia. Pitäisikö se lähinnä sivuuttaa naisten hyväksi?

Kuten Torvinen toteaa, naiset eivät vain saaneet historiassa yhtäläisiä mahdollisuuksia säveltämiseen. Monet lahjakkaat naiset eivät siten koskaan tulleet tehneeksi niitä potentiaalisia mestariteoksia, joita he tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa olisivat voineet saada aikaan. Heidän kokemaansa vääryyttä ei siksi voi enää mitenkään hyvittää, koska heiltä ei ole, mitä esittää. Jos sen sijaan ilmenee, että jokin naisen ammattitaitoisesti säveltämä teos on jäänyt pahasti esittämättä, niin sellaisenhan voi toki ottaa ohjelmistoon ja toivoa, että se saa suosiota. Vaikka Torvinen vähätteleekin ”laadun” (kuten hän kirjoittaa lainausmerkeissä – miksi?) merkitystä sukupuolisensitiivisyyden rinnalla, niin joku laaturaja sentään pitää olla, koska eihän edes tunnetuimpien miessäveltäjienkään heikoimpia räpellyksiä yleensä esitetä. En viitsi kuunnella Tšaikovskin kolmatta pianokonserttoa, vaikka sen säveltäjä joutuikin kärsimään siitä, että edusti seksuaalivähemmistöä.

Kun menneitten vuosisatojen eurooppalaiset yhteiskunnat – joista klassisen musiikin kaanon on enimmäkseen kotoisin – kohtelivat naisia epätasa-arvoisesti miehiin nähden, moinen vääryys voidaan nyt jälkikäteen lähinnä todeta ja siitä voidaan ottaa opiksi, mutta kaanonin rukkaaminen kokonaan uuteen uskoon tuntuisi kyllä aika epätoivoiselta yritykseltä.

Nyky-yhteiskuntien nykysäveltäjien kohdalla tilanne on sen sijaan täysin toinen. Ehkä Sirénin kannattaisi laskea konserttiohjelmistoista erikseen naissäveltäjien teosten suhteellista osuutta nimenomaan nykymusiikin joukosta. Tämä kertoisi enemmän nykyisestä tasa-arvotilanteesta, jolle voi tarvittaessa sentään vielä tehdä jotain tulevaisuutta ajatellen. Onneksi nykyisin loistavina säveltäjinä on myös naisia. Sikäli menneitten vuosisatojen kaanon on hankala, että se antaa helposti sekä nykyisen että pitkälle tulevienkin sukupolvien naisille mielikuvan, että klassisen musiikin säveltäminen on tyypillisesti miehistä hommaa.

ILMOITUS