Klassisen musiikin ihana ja kiusallinen kaanon

Samuli Tiikkaja ihmettelee 9.3. lauantaiesseessään Helsingin sanomissa vaihteeksi taiteen ikuisuuskysymystä: miten eri taidelajien ja etenkin klassisen musiikin kaanon oikein muodostuu. Juuri musiikin yhteydessä puhe kaanonista onkin sopivaa, koska kaanonissa nimenomaan toistetaan samaa uudestaan ja uudestaan. Tiikkajan ajatushautomossa on avustajana Veijo Murtomäki, joka toteaa: ”– – nykyinen perusohjelmisto alkaa olla lähinnä kliseekaanon.” Onko se? Ja jos on, niin mitä tästä voisi ajatella?

Kyllä. Kuten Murtomäki toteaa, oopperatalojen ohjelmistoihin kuuluvat Carmen, La traviata ja La Bohème. (Pahus, kun en vieläkään ole ehtinyt ostamaan lippua Wozzeckiin…) Ja aivan Tiikkajan toteamuksen mukaan kuuluisimmat kolme wieniläisklassikkoa hallitsevat klassismin ajan kaanonia, kuten Sibelius ja muutamat muut suomalaista kaanonia. Ihan syystäkin Kalevi Aho muistuttaa edellisenä päivänä, että nuorimmat sinfonikkojen kaanoniin hyväksytyt säveltäjät ovat Prokofjev ja Šostakovitš. (Jokohan kirjastoon on ilmestynyt Hannu Linnun ja Radion sinfoniaorkesterin levytykset Lutosławskin sinfonioista?) Mutta miten muutenkaan voisi olla? Kaanonhan koostuu arvostetuimmista ja eniten esitetyistä säveltäjistä ja heidän tunnetuimmista ja suosituimmista teoksistaan. Mikä siitä muuten tekisi kaanonin? Ne kliseemäisimmät teokset kuuluvat väistämättä mukaan. Miten muutenkaan kaanon voisi muodostua?

Kun Murtomäki musiikkialan ammattilaisena kuuntelee paljon musiikkia, ei todellakaan ole mikään yllätys, että hän miettii usein, millainen tulevaisuuden kaanon voisi olla. Puhkisoitetuimmat teokset tulevat luultavasti jo korvista ulos, jolloin poikkeuksellinen ohjelmisto on varmaankin tervetullutta vaihtelua. Ilmankos historian hämärästä kaivetut oopperat, kuten Paciuksen Die Loreley, Karl Müller-Berghausin Die Kalewainen in Pohjola ja Leopold Koželuchin Kustaa Vaasa saavat Tiikkajankin innostumaan.

Tiikkajan ja Murtomäen pohdintaan tuntuu kuitenkin vaikuttavan se, että Murtomäki on Sibelius-Akatemian musiikinhistorian emeritusprofessori. Murtomäen mukaan Suomen musiikkihistoria pitäisi joiltain osin kirjoittaa uudelleen. Hän valittelee, ettei musiikkimme keskeisiä teoksia, kuten Paciuksen, Melartinin tai ”muutamien muiden” oopperoita osata historiankirjoituksessamme arvostaa. Murtomäki valittaa, että vaikka vallitseva käytäntö periaatteessa ottaisikin huomioon sekä aikalaisarviot että nykyhetken käsitykset ja näiden väliset muutokset, vaikeasti määritettävä esteettinen arvo on musiikin historiaa kirjoitettaessa usein kuitenkin etusijalla.

Murtomäen mukaan huomioon pitäisi ottaa teoksen muitakin arvoja, kuten miten teos on vaikuttanut muihin taiteilijoihin, mitä se kertoo omasta ajastaan tai miten säveltäjä on sen avulla saanut toimeentulonsa. Tällaiset seikat ovat toki musiikin historian kannalta tärkeitä, mutta mikä niiden merkitys on konserttiohjelmistoja laadittaessa? Vaikka John Fieldin Nokturnot saivat Chopinin säveltämään Nokturnoja, ei konserttiohjelmistoihin sen takia kannata sisällyttää usein Fieldin musiikkia, vaan valita mieluummin niitä paljon useammin soitettuja ja suosittuja Chopinin Nokturnoja. Vaikka Sibelius hankkikin rahaa pianokappaleillaan, joista muutamat ovat todella kauniita ja suosittuja, ei niiden kaikkien pitäminen konserttiohjelmistossa ole välttämättä kovin antoisaa. Sen sijaan kaikkien Beethovenin pianosonaattien soittaminen – jälleen kerran – on täysin mielekästä. Vaikka Šostakovitšin Metsien laulu paljastaa paljonkin ajastaan, on kuitenkin mielekkäämpää esittää konserteissa edelleen hänen sinfonioitaan.

Vaikka kliseemäisimmälle ja loppuun kalutuimalle ohjelmistolle haluaisikin vaihtelua, esteettiseltä arvoltaan marginaalisia teoksia ei historiallisesta merkityksestään huolimatta kannata yrittää ehdon tahdoin tunkea konserttien kantaohjelmistoon eli kaanoniin. Sellaisia teoksia saa kyllä kuullakseen melko usein Yle Radio 1:n ohjelmissa Klassista kahteen ja Faunin iltapäivä. Konsertit kannattaa pääsääntöisesti laatia esteettinen arvo edellä. Jos jokin teos jostain muusta syystä esitetään, niin silloin esitys kannattaisi myös äänittää ja saattaa jonnekin kuultavaksi, jolloin harvoinkin esitettyyn teokseen voisi halutessaan tutustua. Asian kääntöpuolena on kieltämättä ilmiö, johon muistaakseni Aho on kiinnittänyt huomiota: muun muassa Englundin musiikkia ei esitetä kovin usein. Putoaako hän pois kaanonista? Itse olen ihmetellyt, että mistäköhän saisin kuultavakseni Bergmanin Bardo Thödolin, jonka Aho on muistaakseni sanonut kuuluvan Bergmanin pääteoksiin.

Kaanon muuttuu hitaasti, mutta kyllä se muuttuu. Siksi sinne marginaaliinkin jää teoksia. Viime vuosina esimerkiksi Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri ovat ansiokkaasti ottaneet ohjelmistoihinsa 1900-luvun jälkipuoliskolla voimakkaasti vaikuttaneita säveltäjiä, kuten Lutosławski, Messiaen, Ligeti, Berio, Kurtág, Zimmermann, Crumb ja Feldman. Jos nämä säveltäjät eivät vielä kuulu kaanoniin, niin olen melko vakuuttunut, että tulevat kuulumaan.

Kyllästymisen iskiessä kannattaa myös tutkailla kaanonin sisältöä hieman tarkemmin: esitetäänkö vaikka Mozartin jousikvintettoja usein? Tai Bartokin Sonaattia kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille? Samalla voisi esittää Bergmanin teoksen Borealis samalle kokoonpanolle. Šostakovitšin jousikvartetoista kahdeksas tuntuu hienoudestaan huolimatta yliedustetulta. Muitakin kvartettoja voisi soittaa useammin.

Kannattaa myös muistaa, että kaanonin kliseisyys kiusaa ennen kaikkea musiikin ammattilaisia tai suurkuluttajia. Muille se on käytännössä tae siitä, että tulevatkin kuulijasukupolvet voivat löytää klassisen musiikin.

ILMOITUS