Kullervo, Suomen poika?

Kummastelin jo viime kesän Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoa, kun satavuotiasta Suomea juhlistettiin sekä Sallisen että Sibeliuksen Kullervolla. Vielä ällistyneempi olin, kun Radion sinfoniaorkesteri oli itse varsinaiseen juhlapäivään eli itsenäisyyspäivään valinnut jälleen Sibeliuksen Kullervon. Taas! Miksi? Onhan Sibeliuksen Kullervo rosoisuuksistaankin huolimatta vahva ja persoonallinen läpimurtoteos ja sikäli kyllä ansaitsee tulla esitetyksi, mutta eihän jouluakaan juhlita esittämällä Matteus-passiota.

Onneksi itsenäisyyspäiväkonsertin alkupuolella ohjelmistossa olivat Lotta Wennäkosken Uniin asti ja Magnus Lindbergin Tempus fugit eli kaksi hienoa kantaesitystä ja aivan konsertin lopussa sentään esitettiin pakollinen Finlandia, joten eihän konsertti onneksi pelkästään Kullervon merkeissä mennyt. Mutta jokin siinä jäi vaivaamaan, että Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi juuri Kullervoa esitettiin melkein kuin kaupallisen radiokanavan soittolistalta. Löytyyhän suomalaisesta ooppera- ja orkesterimusiikista paljon hienoja teoksia, joilla kehtaisi juhlia itsenäisyyttä aivan yhtä hyvin.

Vai onko ohjelmisto valittu, kuten Kare Eskola olisi yhdessä Välilevyjä-ohjelmistaan voinut sanoa, käytännön syistä? Kun Savonlinnassa löytyy sekä orkesteri että kuoro ja solisteja, niin siinähän se menee Kullervokin aivan yhtä hyvin kuin jokin massiivinen oopperakin. Tai kun Wennäkosken teos vaati itsenäisyyspäivän konserttiin sekä orkesterin että kuoron, niin esitetään sitten saman tien myös Kullervo ja sen päälle saadaan vielä Finlandiaankin kuoro mukaan. Eihän tämä tietenkään ole välttämättä varsinainen syy, mutta tekee kyllä valitun ohjelmiston mahdolliseksi.

Vai onko kyse siitä, että kun kerran Sibeliusta halutaan, niin hänen sinfonioitaan ei sittenkään koeta juhlatapahtumaan riittävän megalomaanisiksi? Onko vain Kullervo riittävän massiivinen? Toinen, kolmas, viides tai seitsemäs sinfonia olisi voinut olla hienosti duuriin päättyvää juhlaa, mutta eihän Sibeliuksen sinfonioihin ole yritetty saada mahtumaan koko maailmaa, kuten Mahlerin sinfonioihin. Helsingin kaupunginorkesteri olisi kilpaillut massiivisuudellaan loppuvuoden esityksellään Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Ehkä juhlatapahtuman ohjelman vain pitää olla mammuttimainen, kun spektaakkeleihin ja tehosteisiin turtuneelle yleisölle vähemmän ei kerta kaikkiaan ole enemmän.

On kuitenkin jossain määrin outoa, ettei Kullervon absoluuttinen synkkyys näytä mitenkään häiritsevän juhlivaa yleisöä. Kertooko tämä siitä, että suomalaiset ovat oikeastaan jokseenkin etääntyneitä Kullervon kohtalosta ellei suorastaan koko Kalevalasta ja sen menneestä maailmasta? Tarinaa ei enää koeta mitenkään omakohtaisesti koskettavaksi, vaan sitä seurataan pikemminkin kuin mitä tahansa seikkailutarinaa.

Onhan hyvinvointivaltio satavuotiaan Suomen menestystarina – sikäli kun se onnistutaan tai edes halutaan säilyttää, mutta toisaalta voisi ajatella, että Kullervo muistuttaisi huono-osaisten kohtalosta hyväosaisten juhliessa. Hakaniemen torillahan toistuu vuodesta toiseen Heikki Hurstin organisoimana vähävaraisten itsenäisyysjuhlinta. Tämä on yksi niistä syistä, joka saa huolestumaan, jos konserttiyleisö onnistuu kuuntelemaan Kullervon tarinaa etääntyneenä, ellei suorastaan vieraantuneena, kuin jotain kummajaista ulkopuolelta tarkastellen.